archived
Arvioitu lukuaika 5 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Luottamus tekee lupauksesta tärkeän

Suomi Areenan paneeli oli oiva lähtölaukaus erittäin tarpeelliselle keskustelulle, jonka lopputulos koskee meitä kaikkia.

Kirjoittaja

Jukka Vahti

Projektijohtaja, Digitaalinen valta ja demokratia

Julkaistu

Julkinen palvelulupaus vai palvelu-uhkaus? Mitä yhteiskunta lupaa tarjota kansalaisille verovaroin? Tarvitaanko erillistä ”palvelulupausta”, kun jo perustuslaissa on määritelty, että kaikilla on oikeus muun muassa riittäviin sote-palveluihin? Kuinka käy yhdenvertaisuuden, jos palvelulupaus vaihtelee alueittain? Näitä ja muita kysymyksiä pohdittiin vastikään sosiaali- ja terveysministeriön ja Sitran järjestämässä paneelikeskustelussa Porin SuomiAreena-tapahtumassa.

Porin kaupungintalon pihalla käytiin vastikään SuomiAreena-tapahtumaan liittyen monella tapaa erikoislaatuinen paneelikeskustelu. Otsikkona oli ”Julkinen palvelulupaus – mihin sitä tarvitaan?” (katso tallenne keskustelusta täältä).

Tilaisuus oli oiva lähtölaukaus erittäin tarpeelliselle keskustelulle, jonka lopputulos koskee meitä kaikkia. Julkisessa palvelulupauksessa on nimittäin tarkoitus määritellä, mitä verorahoitteisia sosiaali- ja terveyspalveluja yhteiskunta yksilölle ”lupaa” ja mitä ei. Määrittelyä tarvitaan, koska muun muassa väestön ikääntymisen ja sen myötä huoltosuhteen rajun muuttumisen vuoksi on syytä tarkastella, mihin ja miten julkisia varoja vastedes käytetään. 

Keskustelun otsikon ensimmäiset sanat eli ”Julkinen palvelulupaus” osoittautuivat päivän haasteeksi, sillä kukaan ei tällä hetkellä pysty tyhjentävästi määrittelemään keskustelun aiheena ollutta käsitettä. Tämä näkyi ja kuului käydyssä keskustelussa ja hyvä niin. Tärkeistä asioista puhutaan liian usein ilman, että käsiteltävää asiaa on määritelty ja tällaiset keskustelut käydään lähes aina ohi itse aiheen.

Keskustelun erikoisuudet kätevänä listana

Keskustelun erikoisuus #1: Juontajina olivat sosiaali- ja terveyspalvelujen kannalta keskeisimmät ministerit eli Hanna Mäntylä ja Juha Rehula. He suoriutuivat roolissaan hyvin, vaikka pinnistelivät silmin nähden ollakseen liiemmälti kommentoimatta hallitusohjelmaan kirjoitettua palvelulupausta kohtaan esitettyä, ajoittain aika värikästäkin kritiikkiä.

Keskustelun erikoisuus #2: Jo keskustelun ensimmäisen puolituntisen aikana juontaja Rehula päätyi hieman kärjistetysti summaamaan panelistien näkemyksen otsikon ”mihin tarvitaan”-kysymykseen jotakuinkin että ” ei mihinkään, turha yrittää tehdä” panelistiäänin 4-1. Vastoin odotuksia tämä ei kuitenkaan tukahduttanut keskustelua vaan kehysti sen oikealla tavalla: mistä me oikein täällä oikeastaan puhumme? Ajoitus keskustelulle on kohdillaan, sillä Hanna Mäntylän mukaan palvelulupauksesta ei vielä ole hallituksen linjauksia. Toisaalta Juha Rehula kertoi paneelin jälkeen, että esitys palvelulupauksesta on tarkoitus lähettää lausuntokierrokselle vielä loppuvuoden aikana.   

Keskustelun erikoisuus #3: Sote-jargonista pysyttiin lopulta aika kaukana. Enemmän puhuttiin siitä, missä määrin ja miten valtio lupaa pitää huolta ihmisistä, jotka voivat olla vakavasti sairaita ja saattavat kärsiä erilaisista tuskista tai muista vaikeuksista elämässään. Keskustelun konkretiasta kiitos kuuluu paneelikeskustelun koko kokoonpanolle, mutta erityisesti professori Heikki Hiilamolle, ”kokemusasiantuntija” ja toimittaja Timo Laukkiolle sekä Slushin toimitusjohtaja Marianne Vikkulalle.

Lupaus vaatii luottamusta – avainasemassa avoimuus

Keskustelussa yksi keskeisimmistä kysymyksistä oli se, että onko julkisella palvelulupauksella mitään virkaa, ellei sitä kirjata lakiin. Eli onko pelkällä suosituksella tai sitä vastaavalla linjauksella minkäänlaista käytännön merkitystä? Juha Rehulan mukaan esityksen lopullinen muoto, eli onko se laki vai suositus, on vielä aidosti auki.

Panelistien enemmistö tuntui kallistuvan lain puolelle. Heikki Hiilamon sanoin: ”laki on köyhän paras oikeus”. Hän muistutti, että yhteiskunnan palvelulupaus on jo annettu perustuslaissa, missä kaikille taataan ”riittävät” sote-palvelut.  Vaihtoehtoinen näkökulma tähän oli Marianne Vikkulan huomio siitä, että lait muuttuvat huomattavasti hitaammin kuin nopeasti digitalisoituva maailma, jossa niitä sovelletaan.

Laki onkin vahva mutta jähmeä tapa vaikuttaa: kuin hidastettuna matkaan lähetetty tyrmäysisku nyrkkeilyssä, jota ei voi enää peruuttaa, vaikka ehtisi hyvin nähdä kohteen väistyvän iskun alta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa maaleilla on taipumus siirtyä.

Yksi esimerkki edessä olevasta sote-maiseman muutoksen suuruudesta on Sitran keväällä julkaisema palveluverkkoselvitys, jonka mukaan esimerkiksi melkein puolet nykyisistä terveysasemista voitaisiin lakkauttaa vuoteen 2025 mennessä palvelujen saavutettavuuden juurikaan kärsimättä. (Selvitys löytyy täältä.)

Panelistina ollut Sitran Antti Kivelä nostikin esille soten uudistamisen ja uudistumisen tarjoamia uusia ohjausvälineitä. Kun sote-rahoitus siirtyy yhteen kanavaan, rahasta tulee yksi tehokas ohjauksen väline. Teknologian kehittymisen ja digitalisaation myötä opimme myös koko ajan hyödyntämään järjestelmän tuottamaa tietoa paremmin kuin ennen – myös ohjauksen ja johtamisen välineenä. Uudenlaisia tiedolla johtamisen työkaluja ovat muun muassa vastikään valtakunnalliseksi sote-raportoinnin malliksi otetut, yli 50 kunnan alueen pilottihankkeissa kehitetyt palvelupaketit.

Ottaisitko sinä tämän sote-järjestelmän kumppaniksesi?

Keskustelun loppupuolella päästiin palvelulupauksen – ja lupausten ylipäätään – periaatteelliseen puoleen: kuinka sitova ja yksityiskohtainen lupauksen pitäisi olla? Tuleeko sen olla samanlainen kaikille? Mitä sen rikkomisesta seuraisi ja miksi siihen pitäisi luottaa?

Etelä-Savon sairaanhoitopiirin johtajaylilääkäri Kati Myllymäki vertasi julkista palvelulupausta käsitteenä vihkilupaukseen, joka kyllä löytyy myös lainsäädännöstä, mutta johon sitoutuminen tuppaa käytännössä riippumaan ”olosuhteista ja tarjonnasta”.  Toisin sanoen lupauksen sisältö ja sen noudattaminen ovat lopulta ne, jotka ratkaisevat.

Ehkä ratkaisevien asioiden listaan voisi lisätä myös rehellisyyden ja avoimuuden. Panelistit olivat nimittäin jotakuinkin yksimielisiä ainakin yhdestä asiasta: palvelulupauksen tulee olla niin konkreettinen, että sen toteutumisen tai toteutumatta jäämisen tulee olla meidän kaikkien arvioitavissa. Samalla meillä tulee olla näkymä siihen, mitä julkisilla varoilla tehdään, olipa tekijä, eli palvelun tuottaja, julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin toimija.

Meillä siis pitää olla nykyistä enemmän välineitä arvioida palvelujen ja koko järjestelmän toimivuutta. Käytännössä siis sitä, pitääkö se meille antamansa lupauksen ja onko se luottamuksemme arvoinen.

Mistä on kyse?