archived
Arvioitu lukuaika 3 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Talous&Elämä – Kasvu on yrityksissä

Menoleikkaukset, palkkamaltti tai verotus eivät ole lääke taloutemme varsinaiseen ongelmaan: kasvukykyisten yritysten vähäisyyteen.

Julkaistu

Talous&Elämä-blogisarjassa Sitran johtaja Timo Lindholm pohtii talouden ja työn uutta suuntaa.

Suomalainen talouskeskustelu on pysähtynyt jänkkäämään menoleikkauksista, verotuksesta, elvytyksestä, tulonjaosta ja palkkamaltista. Keskustelu on sävyltään synkkää ja pyörii makropolitiikassa. Mikään edellä mainituista makrotalouspolitiikan työkaluista ei kuitenkaan tehoa taloutemme varsinaiseen ongelmaan: kasvukykyisten ja -haluisten yritysten vähäisyyteen.

Ongelman suuruusluokka hahmottuu vilkaisemalla maamme tavaraviennin rakennetta yritysten kokoluokittain: Parikymmentä suurinta vientiyritystä vastaa yli 40 prosentista viennistä. Niin sanottuja keskisarjan viejiä on vain kourallinen. Yrityksiä, joiden viennin arvo jää vuodessa alle miljoonan euron rajan, on runsaat 15 000. Niiden yhteenlaskettu potti koko tavaraviennistä on vain kolmen prosentin luokkaa.

Vientikakkua hallitsevat parikymmentä suurinta yritystä ovat perustellusti hajauttaneet tuotantonsa ja investointinsa globaalisti, joten Suomessa on huutava pula kasvaville ja kansainvälisillä markkinoilla pärjääville pk-yrityksille.

Sellaisten yritysten joukko ei synny hetkessä eikä vaalikaudessa, mutta julkinen valta voi välillisesti edistää elinkeinorakenteen välttämätöntä uudistumista ja innovaatioiden syntyä. Vaikutus on nimenomaan välillinen, koska jokainen investointi ja muu kasvupäätös on aina yritystason ratkaisu. Julkista rahaa kannattaa käyttää uuden liiketoiminnan edistämiseen kahdesta syystä. Ensinnäkin uuden liiketoiminnan luominen on aina epävarmaa ja riskipitoista. Ilman julkista rahoitusta uusien yritysten ja innovaatioiden määrä taloudessa jää liian vähäiseksi.

Toinen peruste on rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyys. Kaikkein parhaimmilta näyttävät liikeideat ja yritykset löytävät kyllä rahoittajansa. Suuri määrä lupaavia innovaatioita jää kuitenkin testaamatta markkinoilla, koska uusi yritystoiminta on usein aineetonta eikä vakuuksia ole, joten kärsivällistä, riskiä sietävää rahoitusta ei löydy. Tätä puutetta julkinen valta voi paikata.

Perinteinen makropolitiikka ei ole missään nimessä hyödytöntä, mutta sen päätöksissä tulisi painottaa pitkän ajan tavoitteita. Julkisten menojen kasvun jarruttamisen tärkein peruste ei ole nopea budjetin tasapainottaminen – eikä se näissä oloissa edes onnistuisi. Sen sijaan pitemmällä ajalla näille menoille tarvitaan jarruja. Monet päättäjät sekä pienissä että suurissa yrityksissä katsovat, että jatkuva menojen kasvu johtaa ajan mittaan kireämpään verotukseen. Tällainen tulevaisuudenkuva ei houkuta investointeihin eikä riskinottoon kotimaassa. Ilman tuottavia investointeja ei ole riittävästi uusia työpaikkoja eikä myöskään julkisen talouden kaipaamia verotuloja.

Menosäästöille vastakkainen politiikka – niin kutsuttu elvytys – on teholtaan rajallinen ja lyhytaikainen. Julkisten menojen lisäys tulonsiirtoihin tai investointeihin tukee kotimarkkinoita väliaikaisesti, mutta ei tee sitä, mitä eniten tarvittaisiin: se ei lisää vientiä eikä luo uusia menestyviä yrityksiä.

Mistä on kyse?