Sitran trendit: Jopa 4-6 astetta lämpimämpi ilmasto

Sitran trendit -artikkelisarjassa käydään läpi syksyllä julkaistun Sitran trendilistan trendit yksitellen erilaisista näkökulmista. Tämä artikkeli on sarjan yhdeksäs ja se on päivitetty versio 3.9. julkaisusta kirjoituksesta. Kaikki julkaistut artikkelit löytyvät sivun lopusta.

Ilmastonmuutos vetää mattoa nykyisten rakenteiden alta

Syyskuun lopulla 2013 julkaistiin keskikokoisen mediahälyn kera kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusi raportti. Siitä käy ilmi kansainvälisen tiedeyhteisön viimeisin sana ilmaston lämpenemiskehityksestä. Raportti vahvistaa entisestään ihmisen toiminnan olevan ilmastonmuutoksen takana. Lisäksi siinä oli päivitettynä IPCC:n neljä erilaista skenaariota ilmaston tulevasta lämpenemisestä. Pessimistisin näistä skenaarioista perustuu oletukseen, että kansainvälisiä sopimuksia ilmastopäästöjen leikkaamisesta ei saada aikaan, jolloin ilman merkittäviä päästöjen lisävähennystoimia eli yhä vallalla olevalla ”business as usual” -tyylillä globaali ilmaston lämpeneminen olisi todennäköisesti lähes 4 astetta nykytilaan verrattuna.

Näin suuri lämpeneminen johtaisi maailmassa valtaviin ongelmiin. Merenpinta nousisi, ja jopa maailman ruuantuotanto ja juotavaksi kelpaavan veden saatavuus olisivat neljän asteen lämpenemisen seurauksena vaarassa. Vaikka aluksi hiilidioksidin lisääntyminen ja ilmaston pieni lämpeneminen voi jopa lisätä maataloustuotantoa, niin neljän asteen lämpenemisen olosuhteissa tilanne kääntyy luultavasti toiseksi. On jopa esitetty, että sellainen maailma pystyisi pitkällä aikavälillä elättämään kunnolla vain noin miljardi ihmistä. Kun tätä vertaa siihen, että useiden nykyisten väestöennusteiden mukaan maailman väkiluku olisi jo vuonna 2050 noin yhdeksän miljardia, niin jännite lukujen välillä vetää hiljaiseksi.

Vaikka tulevaisuus ei olisikaan aivan näin synkkä, ovat mahdollisen neljän asteen lämpenemisen seuraukset joka tapauksessa pelottavia. Sitra julkaisi joulukuussa 2013 yhden mahdollisen arvion siitä, mitkä olisivat tällaisen kehityksen vaikutukset. Sitran selvityksiä -sarjassa julkaistu pienimuotoinen raportti keskittyi erityisesti yhteiskunnallisiin vaikutuksiin ja siihen miten globaali neljän asteen lämpeneminen tarkoittaisi Suomessa (täällä se merkitsisi Ilmatieteen laitoksen arvioiden mukaan kuuden asteen nousua vuoden keskilämpötiloissa). Julkaisun nimi on Miten Suomi selviää yli neljä astetta lämpimämmässä maailmassa? Julkaisu on ensimmäisiä, jossa vakavasti yritetään pohtia seurauksia, jollemme saa ilmastopäästöjä tai edes niiden kasvua oleellisesti pienenemään.

Melko yleinen käsitys ilmastotieteilijöiden keskuudessa on, että olemme luultavasti jo epäonnistuneet tärkeänä pidetyssä tavoitteessa pitää maapallon ilmasto alle kahden asteen lämpenemiskehityksessä. Tämän tasoinen lämpeneminen voi olla todellisuutta jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua ja jo sen vaikutukset ovat vaaralliset. Tosin nykyiset korkeat päästömäärät eivät tietenkään määrää, että näin olisi varmasti jatkossakin. Tiukemmalla ilmastopolitiikalla on mahdollista vieläkin pitää lämpeneminen jotenkuten aisoissa. Päästöjen leikkaamisella on kuitenkin jo äärimmäisen kiire.

Mikä neuvoksi?

Mitä Suomi ja suomalaiset voisivat osaltaan tehdä tilanteen parantamiseksi? Kuinka yhteiskuntamalliamme voisi kehittää niin, että ilmastopäästöt saataisiin reiluun laskuun?

Keinot vaihtelevat pienistä arjen valinnoista suuriin, koko kulttuuriamme ja yhteiskunnallista järjestelmäämme koskeviin muutoksiin. Arjen valinnoilla viitataan tässä itse kunkin päätöksiin koskien asumista, liikkumista ja ruokaa. Järjestelmätasolla muutoksia puolestaan tarvitaan ainakin talouspolitiikkaan, verotuksen rakenteeseen, teollisuutemme toimintatapoihin ja lainsäädäntöön, mutta myös kulttuuriseen arvopohjaamme. Yksi keinovalikoima löytyy Sitran huhtikuussa 2013 julkaisemasta Towards a sustainable well-being society -raportista, jossa analysoitiin kestävän talouden ja yhteiskunnan edellytyksiä. Sen suomenkielinen versio julkaistaan piakkoin.

Yksi tuossa raportissa esiin nostettu tärkeä toimi on vähähiilisten asuinympäristöjen kehittäminen, sillä asuminen ja työmatkaliikenne tuottavat teollisuusmaissa suuren osan hiilidioksidipäästöistä. Rakennetun ympäristön suunnittelu on tärkein asumista ja liikkumista muovaava tekijä. Jos siis asumisen ja liikkumisen hiilijalanjälkeä halutaan pienentää, pitää elinympäristöämme esimerkiksi kaavoituksen avulla kehittää sellaiseksi, että ilmastopäästöjen vähentäminen on siinä helppoa. Lisäksi uusien talojen suunnittelussa energiansäästön pitäisi olla keskeinen tavoite.

Toinen vielä laajempi ja välttämättä toteutettava toimi on resurssitehokkuuden lisääminen. Asuinympäristöjen kehittäminenkin on osa tätä, mutta resurssitehokkuuden lisääminen on tarpeen läpi koko taloudellisen toiminnan ja tuotannon.

Koska taloudellinen kasvu on tähän asti tuottanut myös lisää päästöjen kasvua, ovat monet yhteiskunnalliset keskustelijat ja osa päättäjistäkin alkaneet puhua siitä, että taloudellinen kasvu pitää irtikytkeä päästöjen kasvusta. Tässä ei riitä se, että kotimaisia päästöjä lasketaan siirtämällä päästöjä lisäävät toimet vaikkapa Kiinaan, josta sitten ostamme kulutustavaramme. Ilmastopäästöt ovat ilmastomme kannalta vaarallisia riippumatta siitä, missä päin maapalloa ne tapahtuvat. Päästöjen ulkoistamisen sijaan niitä pitääkin vähentää kaikkialla. Ja tässäkin keskeisimmäksi, yleisesti hyväksytyksi keinoksi on noussut resurssitehokkuuden kasvattaminen. Päämääränä on käytännössä se, että vähemmällä luonnonvarojen kulutuksella voitaisiin tuottaa enemmän.

Resurssitehokkuuteen kuuluvat muun muassa seuraavat asiat:

• tavaroiden ja palveluiden pienentynyt raaka-aine- ja energiaintensiivisyys,
• siirtyminen uusiutumattomista uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön,
• raaka-aineiden ja tuotteiden suurempi kierrätettävyys,
• tuotteiden kestoiän ja laadun kasvattaminen,
• siirtyminen tavarantuotannosta entistä enemmän palvelutuotantoon ja kohti nykyistä aineettomampaa tuotantoa sekä
• vajaakäytössä olevien resurssien jakaminen eli niin kutsuttu jakamistalous.

Nykyvauhdilla kasvavan resurssitehokkuuden rajat

Mutta entäpä jos pelkkä resurssitehokkuus ei riitäkään? Tämä ajatus nousee esiin, kun miettii sitä, mistä ihmisen toiminnan globaali ympäristökuormitus – mukaan lukien ilmastopäästöt – koostuu. Voidaan ajatella, että sen muodostaa karkeasti kolme osatekijää: väestömäärä, sen vauraus ilmaistuna tuloina henkeä kohden ja teknologiakerroin, joka mittaa käyttämämme rahan ympäristövaikutusta (yhtä rahan yksikköä kohti). Globaalit ympäristövaikutukset ovat siis maapallon väestömäärä kerrottuna tulotasolla (henkeä kohti laskettu bruttokansantuote) ja käyttämämme rahan aiheuttamalla ympäristörasituksella eli rahan yksikkökohtaisella teknologiakertoimella, joka laajasti ottaen kuvaa myös resurssitehokkuutta.

Kun miettii globaalia hiilidioksidipäästöjen kehitystä, niin edellä mainittu on hyvä pitää mielessä. Jotta resurssitehokkuuden lisäys riittäisi aikaansaamaan absoluuttista päästöjen vähenemistä, pitäisi sen olla samalla ajanjaksolla suurempaa kuin mitä ovat yhteenlasketut väestön- ja tulolisäykset.

Vaikka resurssitehokkuus on globaalisti parantunut, niin kokonaispäästöt ovat valitettavasti silti nousseet. Esimerkiksi professori Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua -kirjan (2011) mukaan hiili-intensiteetti eli päästöjen määrä yhtä tuotantoyksikköä kohti on vuoden 1990 jälkeen globaalisti laskenut noin 0,7 prosentin vuosivauhtia. Siis suhteellinen, tuotantoyksikköä kohti arvioitu irtikytkentä on näin ollen jo onnistunut. Tämä resurssitehokkuuden paraneminen on tietysti hyvä asia, mutta ei tarpeeksi, sillä maapallon väestö on samaan aikaan kasvanut noin 1,3 prosentin vuosivauhtia ja keskimääräiset reaalitulot henkeä kohti ovat kasvaneet noin 1,4 prosentin vuosivauhtia. Tehokkuuden kasvu ei ole riittänyt kompensoimaan edes tapahtunutta talouskasvua, puhumattakaan väestönkasvun vaikutuksista. Kokonaisuudessaan hiilidioksidipäästöt ovatkin kasvaneet vuosittain keskimäärin noin kaksi prosenttia (1,3 + 1,4 – 0,7 = 2). Absoluuttinen irtikytkentä, jossa globaalin tuotannon kokonaiskasvu ei kasvattaisi päästöjä, ei siis ole onnistunut.

IPCC on jo aiemmin tuonut vahvasti julki, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei saisi ylittää 450 ppm:ää. Tämä edellyttäisi vuotuisten päästöjen pienentämistä 4,9 prosentin vuosivauhdilla vuoteen 2050 asti. Jos kuitenkin maailman väestömäärä kasvaa YK:n ennusteiden mukaista tahtia (0,7 prosenttia vuosittain) ja keskimääräiset reaalitulot myös (1,4 prosentin vuosivauhtia), niin ilmastopäästöjen määrä tuotantoyksikköä kohden pitäisi vähentyä – eli globaalin resurssitehokkuuden parantua – 7 prosenttia vuodessa eli kymmenkertaista vauhtia nykyiseen verrattuna! Kirittävää on siis todella paljon. Kiriä vaikeuttaa sekin, että osa resurssitehokkuudella saavutettavista päästöjen vähennyksestä menetetään niin kutsutun rebound-ilmiön takia eli osa tehokkuudella saaduista säästöistä käytetään uuteen kulutukseen tai lisätuotantoon.

Jolleivät näin suuret resurssitehokkuuden parannukset ja hiili-intensiteetin pienennykset – jotka ovat joka tapauksessa tavoittelemisen arvoiset! – onnistu eikä väestönkasvu yllättävästi pysähdy, jäljelle jää vaikeita kysymyksiä globaalin talouskasvun mahdollisuudesta ja sen toivotusta vauhdista. Ovatko nykyiset kasvutavoitteet lopulta järkeviä? Ja mitä tämä kaikki merkitsee eri maiden kansallisille tavoitteille? Lähes kaikki maailman maat, Suomi mukaan lukien, sitä kasvua – vieläpä mahdollisimman suurta – käytännössä kuitenkin tällä hetkellä omalta osaltaan tavoittelevat.

Eturistiriidat jähmettävät

Vaikka kasvutavoitteista tinkiminen saattaa nykyisen talouskriisin oloissa näyttää oudolta suunnalta, niin ilmastonmuutoksen haasteen asettamat rajat pakottavat kuitenkin myös edellä mainittujen vaikeiden kysymysten ääreen. Asiaa monimutkaistaa sekin, että talouskasvulla voi olla myös positiivisia vaikutuksia paikalliseen ympäristöön rajatulla maantieteellisellä alueella kuten esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi meidän järviemme tila on nyt keskimäärin paremmalla tolalla kuin muutama vuosikymmen sitten osin siksi, että olemme nyt vauraampi maa. Maiden rajat ylittävän ilmastonmuutoksen osalta tilanne on kuitenkin toinen: maamme rikastuminen on lisännyt ilmastopäästöjämme ainakin, jos mukaan lasketaan elintasomme parantumisesta ja lisääntyneestä kulutuksestamme johtuvat päästöt myös maamme rajojen ulkopuolella.

Vaikka jo tiedämme lisääntyvän ilmastonmuutoksen aiheuttavan valtavia, jopa peruuttamattomia vahinkoja, joita kukaan ei halua tuleville sukupolville sälyttää, niin hiilidioksidipäästöjen kasvua ei ole saatu kuriin. Siteet vanhoihin rakenteisiin ovat olleet liian vahvat eikä politiikkalohkojen (esimerkiksi ympäristö- ja talouspolitiikan) välillä ole ollut riittävästi koordinaatiota, jotta olisi pystytty toimimaan systeemisellä tasolla ilmastonmuutoksen estämiseksi.

Eturistiriidat ovat myös jähmettäneet, sillä uudenlaisen, ilmastomuutosta ehkäisevän politiikan (esimerkiksi ekologisen verouudistuksen ja tehokkaiden kansainvälisten ilmastosopimusten) toteutuessa jotkut nyt vallassa olevat tahot joutuisivat luopumaan nykyisestä asemastaan. Esimerkiksi öljy- ja erityisen energiaintensiivinen teollisuus sekä erilaiset niiden kyljessä toimijat olisivat tarvittavassa muutoksessa häviäjiä. Vaikka muutos synnyttäisi myös uusia voittajia, niin nyt vielä vallassa olevat mahdolliset tulevaisuuden häviäjät ovat pystyneet nykyisen valta-asemansa turvin hidastamaan tarvittavaa siirtymää kohti uutta politiikkaa.

Tämä hidastelu on Suomessa ollut vähemmän näkyvää – passiivista toimenpiteiden välttelyä enemmän kuin aktiivista hidastamista – kuin USA:ssa, jonka toimilla olisikin globaalisti enemmän merkitystä. Yhden analyysin mukaan melkein kolmasosa USA:n nykyisistä kongressiedustajista ja senaattoreista on eritasoisia ilmastonmuutoksen kieltäjiä ja tämä sama ryhmä onkin vastaanottanut valtavasti rahallista tukea fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuvalta energiateollisuudelta.

Rakenteet ja kulttuuri

Vaikka asuinympäristöjen kehittäminen ja resurssitehokkuus ovat tärkeitä osaratkaisuja, niin ilmastonmuutosta vastaan tarvitaan myös laajempia, koko yhteiskuntamallimme rakenteellisia uudistuksia. Ilmastonmuutos vetää maton nykyisten rakenteiden alta. Koko sosioekonomista malliamme pitää eturistiriidoista huolimatta muuttaa sellaiseksi, joka kannustaa vihreämpiin ratkaisuihin, ja lisäksi jatkuvan talouskasvun lopullisesta kannattavuudesta on voitava keskustella. Tärkeää on myös tiedostaa, että ilmastonmuutoksen hillitseminen rasittaisi taloutta nyt vähemmän kuin saman yrittäminen sitten, kun ilmaston tilanne on jo pahemmassa jamassa.

Joissakin maissa on jo ituja vihreästä rakennemuutoksesta. Esimerkiksi Saksassa ekologisesti kestävämpään talouteen pyritään kansallisella ”energiakäänteen” politiikalla, jonka tavoitteena on irrottaa maa fossiilisista polttoaineista ja ydinvoimasta. Saksalaisen energiakäänteen keinoja ovat muun muassa uusiutuvan energian syöttötariffit ja energian siirtoverkoston parantaminen.

Syvällekäyvät muutokset ovat tarpeen myös elämäntavoissamme ja kulutuskulttuurissamme. Nykyinen kulutuskulttuuri ja sen voimakas markkinointikoneisto kannustavat hedonistiseen kulutukseen. Ihmiset tekevät pitkiä työpäiviä saavuttaakseen materialistiset tavoitteensa, joiden pitäisi tehdä heistä onnellisia. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei materialismi tee onnelliseksi. Uudet hankinnat tuovat usein vain hetkellistä iloa, ja työssä vietetty lisäaika ei hyvinvointia lisää. Lisäksi suuret tavaramäärät tuovat koteihin enemmän epäjärjestystä kuin onnellisuutta. Massakulutuksen kulttuuri on merkittävä syy myös ilmastonmuutoksen ongelmaan. Jotta tilanne saataisiin muuttumaan, pitäisikin keskittyä henkisen hyvinvoinnin kasvattamiseen materiaalisen sijaan. Politiikankin päämääräksi pitäisi talouskasvun sijaan saada nykyistä selvemmin ihmisten kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Muutos kohti kestävämpää yhteiskuntamallia on pitkälti riippuvainen kulttuuristen puitteiden, arvojen ja normien sopeuttamisesta. Siirtyminen kestävämpään käyttäytymiseen ja elämäntapoihin ei onnistu muuten. Uusia politiikkoja ja toimintatapoja ei kehitetä, jos kulttuuri ei tue niitä. Eivätkä myöskään yksilöt tällöin omaksu kestävämpiä käyttäytymismalleja. Kulttuurin muutos ja yksilöiden toiminta muodostavat kehän: yksilöiden toimet muuttavat pikkuhiljaa kulttuuria ja kulttuurin muutos mahdollistaa yhä useampien yksilöiden käyttäytymismuutokset sekä myös politiikan uudistamisen. Kehäliikkeen alkupistettä on mahdoton määrittää, mutta käynnistynyt liike ja sen nopeuden kiihdyttäminen ovatkin nyt jo vallitsevan ilmastokriisin oloissa tärkeämpiä kuin tuo alkupisteen paikka.

VESA-MATTI LAHTI

PS. Pian julkaistaan myös toinen ilmastonmuutosta koskeva kirjoitukseni. Sen työnimenä on ”Miksi keskustelu ilmastonmuutoksesta on niin vaikeaa?”

————————————————————————————————————————–

Lisää aiheesta:

Bill McKibben: Global Warming´s Terrifying New Math, The Rolling Stone, 2012

Intergovernmental Panel For Climate Change

IPCC: The Fifth Assessment Report (Working Group 1 Contribution to 5th Assessment Report) The Physical Science Basis

Mark Lynas: Six Degrees: Our Future on a Hotter Planet

World Bank: Turn Down The Heat

Nicholas Stern in The Guardian: I got it wrong on climate change – it’s far, far worse

Worldwatch Institute: State of the World 2013

Worldwatch Institute: Vital Signs