archived
Arvioitu lukuaika 4 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Tutkimustiimin viikon varrelta #3: Tyyntä myrskyn edellä

Viisi tekijää vaikuttavat yhteiskunnan alttiuteen kriisiytyä. Miten Suomi pärjää tässä tarkastelussa?

Kirjoittaja

Timo Hämäläinen

Johtava asiantuntija, Kilpailukykyä datasta

Julkaistu

Viisi tekijää vaikuttavat yhteiskunnan alttiuteen kriisiytyä. Miten Suomi pärjää tässä tarkastelussa? Monista huonoista merkeistä huolimatta meillä menee niin hyvin, ettei 1990-luvun alun muutosvalmiudesta ole tietoakaan.

Nassim Nicholas Taleb ja Gregory Treverton ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen artikkelin yhteiskuntien haavoittuvuudesta ja kriisialttiudesta uusimpaan Foreign Affairs –lehteen (Jan./Feb. 2015). Heillä on yksinkertainen teoria siitä, mitkä tekijät lisäävät yhteiskuntien kriisiytymisalttiutta. Niitä on viisi:

  1. Keskitetty hallinto
  2. Yksipuolinen elinkeinorakenne
  3. Ylivelkaantuminen
  4. Poliittisten valtasuhteiden muuttumattomuus
  5. Ei viimeaikaisia kokemuksia shokeista

Taleb ja Treverton käyvät läpi lukuisia esimerkkejä maista, joissa nämä tekijät ovat johtaneet tai voivat tulevaisuudessa johtaa kriiseihin, tai jotka sopeutumiskykyisinä todennäköisesti voivat välttää suuret kriisit. Muun muassa Syyria, Saudi Arabia ja Kiina kuuluvat heidän mielestään edelliseen ryhmään; Sveitsi, Libanon ja Italia puolestaan jälkimmäiseen. Kirjoittajat korostavat sitä, ettei yhteiskunnan aiempi stabiilisuus takaa sitä jatkossa; ja päinvastoin, lähimenneisyydessä koetut kriisit voivat lisätä yhteiskunnan iskunkestävyyttä (resilienssiä). Kumpaan ryhmään Suomi mahtaa kuulua? Ja miten suomalaisyhteiskunnan iskunkestävyyttä voitaisiin lisätä?

Suomen julkishallintoa ei voida satoine kuntineen pitää kovin keskitettynä, mutta päätöksentekoprosessien avaaminen nykyistä enemmän ulkopuoliselle asiantuntemukselle ja kansalaisten osallistumiselle lisäisi yhteiskunnan kestävyyttä. Lisäksi suomalaisen julkishallinnon kannattaisi kehittää systemaattista kokeilutoimintaa. Pienimuotoiset kokeilut ovat aiempaa epävarmemmassa ja monimutkaisemmassa maailmassa parempi lähestymistapa yhteiskunnallisiin uudistuksiin kuin julkishallinnon perinteinen, huolelliseen etukäteissuunnitteluun ja suuriin reformeihin perustuva toimintamalli. Nykyään maassamme tehdään kyllä paljon kokeiluja, mutta yhteiskunnalta puuttuu mekanismi, jolla niiden opit saataisiin tehokkaasti laajempaan käyttöön. Talebilta ja Trevertonilta oli muuten jäänyt huomaamatta, että Kiinan nykyinen talousihme perustuu pitkälti juuri sen eri alueilla tehtyihin talouskokeiluihin, aluehallinnon suureen liikkumavapauteen paikallistaloutta kehitettäessä sekä hyvien talousmallien tehokkaaseen levitykseen keskushallinnon toimesta muualle Kiinaan.

Suomen talousrakenne on pitkään perustunut muutamaan vahvaan vientisektoriin. Kun Nokia oli kovassa nousussa 2000-luvun taitteessa, nosti innovaatiotutkija Tarmo Lemola Sitran seminaarissa esiin sen, että yhden yrityksen liian hallitsevaan asemaan liittyy merkittävä kansantaloudellinen riski. Tämä huomio ei silloin virittänyt laajempaa keskustelua, mutta nyt Lemolan tunnistama riski on realisoitunut eikä globalisaation myötä IT-, metsä- ja metallisektoreilla menetettyjen liiketoimintojen tilalle ole saatu kehitettyä riittävästi uutta taloudellista toimintaa. Nyt tarvitaankin aiempaa rohkeampaa elinkeino- ja innovaatiopolitiikkaa, jolla pyritään määrätietoisesti monipuolistamaan Suomen elinkeinorakennetta. Siinä tulee tehdä myös strategisia valintoja uusien liiketoiminta-alueiden pitkäjänteiseksi kehittämiseksi.

Ylivelkaantuminen alkaa pian olla Suomelle riski, jollei julkisen sektorin velkaantumiselle tehdä mitään. Suomessa käydäänkin talouspoliittista väittelyä siitä, kumpi olisi parempi keino vähentää julkista velkaantumista: suorat säästöt julkisista menoista vai budjettielvytys, jonka toivotaan estävän talouden negatiivisen kierteen, joka vain lisäisi velkaantumisvauhtia. Valitettavasti kumpikaan näistä makrotaloudellisista opeista ei tule poistamaan Suomen liian kapeaan vientisektoriin liittyvää elinkeinorakenteen ongelmaa eikä sen heijastusvaikutuksia, joista kansantalouden ja julkistalouden ongelmat pitkälti johtuvat. Julkisen sektorin ylivelkaantumisen estäminen vaatii siis samaa lääkettä kuin yllä eli elinkeinorakenteen monipuolistamiseen tähtäävää uudenlaista elinkeino- ja innovaatiopolitiikkaa.

Poliittisten valtasuhteiden muuttumattomuus ei ole Suomessa ongelma, jollei sitten eri puolueiden ohjelmien samankaltaisuus isoissa kysymyksissä vesitä eri hallituskoalitioiden politiikkaan tuomia muutoksia. Suomalainen taipumus konsensukseen voi olla yhteiskunnan iskunkestävyyden kannalta huono asia, vaikka siitä lyhyen tähtäimen koordinaatioetuja saadaankin. Suomessa tarvitaan kipeästi uusia näkemyksiä siitä, minkälaisella yhteiskuntamallilla ja politiikalla Suomi voi pärjätä jatkuvasti kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa. Suomalaisesta päätöksenteosta puuttuu pitkäjänteisiä, sektorirajat ylittäviä dialogisia prosesseja, jossa eri alojen asiantuntijat ja päättäjät voisivat syventyä huolellisesti yhteiskunnan kannalta vaikeisiin ja monimutkaisiin ongelmiin. Yksittäiset selvitysmiesraportit ja asiantuntijakuulemiset eivät tue riittävästi nyky-yhteiskunnan viheliäisten ongelmien syvällistä ja monipuolista ymmärrystä ja ratkaisemista.

Suomen 1990-luvun alun lama ravisteli maata syvästi ja takasi yritysten ja hallinnon joustavuuden 90-luvun loppuvuosina. Laman jälkeen syntynyt Nokia-ihme sekä Suomen saama positiivinen kansainvälinen huomio karisti kuitenkin laman opetukset nopeasti monen mielistä. Tämä näkyi jo finanssimarkkinoilla 2000-luvun taitteen IT-huumassa, kun sijoittajat jälleen jonottivat kilpaa sellaisten listautuvien yhtiöiden osakkeita, joista he eivät tienneet juuri nimeä enempää.

2000-luvun edetessä 90-luvun alun nopeat isot päätökset ja uudistukset ovat alkaneet tuntua nykyoloissa mahdottomilta historiallisilta reformeilta. Sote-uudistuksen kohtalo on tästä hyvä esimerkki. Monista huonoista merkeistä huolimatta maalla menee niin hyvin, ettei 90-luvun alun muutosvalmiudesta ole tietoakaan. Mitä tälle vaaralliselle pysähtyneisyyden tilalle sitten voisi tehdä, jotta suomalaista yhteiskuntaa voitaisiin uudistaa ilman kriisiä, ja niin jopa välttää se?

Ainakin tutkijat, taiteilijat, virkamiehet ja median voi haastaa rohkeammin nostamaan esiin pinnan alla muhivia, talouden, yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kannalta huolestuttavia ongelmia. He voisivat myös ottaa isomman roolin suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun monipuolistamisessa, tulkintojen kirjon lisäämisessä, nykyisten toimintamallien haastamisessa sekä yhteiskuntapoliittisten vaihtoehtojen esittämisessä.

Mistä on kyse?