sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.Nimeni on Lotta Backlund. Olen 31-vuotias helsinkiläinen reipas ihminen. Taustani on kovin kirjava, koska olen kiinnostunut niin valtavan monesta eri asiasta. Olen opiskellut Svenska handelshögskolanissa, eksynyt muutamaksi vuodeksi täysipäiväisesti opiskelijapolitiikkaan, elättänyt itseäni ja ilahduttanut muita stand up -koomikkona, kirjoittanut kolumneja sekä lehtiin että radioon, ja työskennellyt sekä radiossa että televisiossa juontajana, toimittajana ja kommentaattorina.
Järjestötyössä ja politiikassa on pitänyt milloin yrittää saada ihmiset äänestämään, milloin puolustamaan päätöksiään vedoten siihen, että on demokraattisesti valittu. Toimiessani ylioppilaskunnan puheenjohtaja sain pähkäillä demokratiaa jossain määrin päivittäin.
Ylioppilaskunta on yhteiskunnan hieno minimalli, jossa demokratiaa täytyy pohtia sekä konkreettisella että filosofisella tasolla. Koska lain mukaan jokaisen yliopiston opiskelijan on kuuluttava ylioppilaskuntaan, voidaan sitä ajatella pienenä valtiona. Siellä sitä puheenjohtajana, eli minivaltion pääministerinä, pitää pyrkiä tekemään mahdollisimman järkeviä päätöksiä kaikille, siitäkin huolimatta että suuri osa opiskelijoista viis veisasi ylioppilaskunnasta ja sen pyrkimyksistä ja vielä suurempi osa jätti äänestämättä edustajistovaaleissa. Aivan niin kuin oikeissakin valtioissa. Ylioppilaskunnan pyörittäminen päivittäistasolla oli todella opettavaista myös sen suhteen, miten demokratiaa voi uudistaa. Siellä ymmärsi konkreettisesti miten huonosti huipulla oli perillä yksityiskohdista ja ruohonjuuritasosta, ja miten mahtavaa olisi ollut jos päätöksentekoon ja ennen kaikkea tiedon välittämiseen olisi saanut värvättyä laajasti väkeä. Mitä enemmän tietoa jokaisella on, sitä suurempi todennäköisyys on, että päätöksetkin ovat järkeviä ja oikeita. Soisin jokaiselle tuollaisen kokemuksen. Demokratiaa tajuaa parhaiten kun sen pyörittäminen osuu omalle kohdalle.
Uusi demokratia taas on uskallusta ottaa asiat omakseen. Demokratia on niin abstrakti käsite, että unelmoiminenkin sallitaan.
Uudessa demokratiassa kansalaiset ottavat asioita omiin käsiinsä ei-anarkistisella tai laittomalla tavalla. Oikeastaan uusi demokratia olisi sitä aitoa subsidiariteettiperiaattetta, jossa asiat todellakin päätetään lähinnä kansalaista. Asioihin, jotka vaikuttavat omaan arkeen, pitää pystyä vaikuttamaan nopeasti ja tehokkaasti ja helposti. Mieluiten se saisi tapahtua positiivisessa, kehittävässä, ennakoivassa, osallistuvassa hengessäkin, jotta reagoiminen ei aina olisi vain sitä että pitää vastustaa jotakin kaavailtua muutosta mielenosoituksella, nälkälakolla, propagandakampanjalla tai muulla ikävällä tempauksella.
Olen usein törmännyt jopa fiksuissa, koulutetuissa nuorissa aikuisissa asenteen etteivät he ”ymmärrä politiikkaa”. Ei uskalleta olla jotakin mieltä, koska ei olla tutustuttu jokaikiseen mietintöön ja tutkimukseen ja esitykseen jotka aiheesta on tehty. Näin ollen Uuteen demokratiaan kuuluu myös osana tehdä politiikka ymmärrettävämmiksi ja hallittavammiksi kokonaisuuksiksi. Politiikan peruskurssia ja voimaannuttamista tarvitaan. Muuten osallistuminen luisuu siihen, että ei osata ottaa kantaa mutta ollaan tyytymättömiä ja puretaan se populistiseen avautumiseen.
Uuteen demokratiaan kuuluu merkittävästi myös päätöksenteon läpinäkyvyys. Erittäin hyvänä esimerkkinä pidän brittiläistä They work for you -sivustoa (theyworkforyou.com). Tiedon pitää olla helposti saatavilla, ja järkevästi analysoitavissa. Päätöksentekijöitä pitää voida arvioida myös suhteellisen reaaliaikaisesti. Ei yrityksissäkään katsota neljän vuoden välein millaisen työpanoksen tekijä on tehnyt, ja vieläpä anneta jatkosopimusta lähinnä sen perusteella mitä hän lupaa tehdä seuraavien vuosien aikana eikä tehdyn perusteella.
Osallistuminen ei tulevaisuudessa myöskään välttämättä ole niin konkreettista, eikä sen ole pakko tapahtua lähiympäristössä. Kansalaisjärjestöt kuten Avaaz perustuvat tiedottamiseen, ja siihen, että epäkohdat tuodaan aktiivisten ihmisten tietoon, ja jotta jokainen sitten omalta osaltaan tekee mitä voi, vaikka se joskus ei olisi muuta kuin että allekirjoittaa adressin tai lähettää sähköpostin. Uudessa demokratiassa medialla ja tiedonvälityksellä on suuri jalansija, kuten wikileaks hyvin osoittaa.
Sosiaalinen media tuo oman ulottuvuutensa demokratiaan. Sosiaalisten medioiden kautta voidaan tavoittaa suuri määrä ihmisiä, joita ei muuten tavoitettaisi, ja vieläpä uusilla, innovatiivisilla tavoilla. Mahdollisuudet ovat rajattomat, vain kekseliäisyys on rajana. Hyvä esimerkki sosiaalisen median win-win-projektista on esimerkiksi Sharewood.org, jossa ihmiset voivat lahjoittaa hyväntekeväisyyteen yritysten rahoja.
Olisi hienoa, jos demokratiaan, päätöksentekoon ja keskusteluun olisi mahdollista (ja sallittua) osallistua myös vaalien välillä, ja myös olla osallistumatta niihin kokonaisuuksiin jotka eivät kiinnosta. Yhden asian mikroliikkeet eivät ole paha asia, vaan päinvastoin kannatettavaa. Organismi joka elää yhden asian takia, ja häviää tai muuttuu kun asiasta tehdään päätös tai muutos on tulevaisuuden politiikkaa. Nyt jo huomaa, ettei puolueet enää ole kovin kuuma juttu, ja nykyajan ihminen on aateshoppailija, jolla on paljon eri mielipiteitä, eikä kokoavaa aatteellista kotia tyydyttävästi voi löytää yksittäisestä puolueesta.
Samalla voi huomata, että ihmisiä yhä enemmän kiinnostaa (koska heillä on aika ja mahdollisuus kiinnostua) esim ruokansa alkuperä, eettinen kuluttaminen ja asuminen, oman välittömän ympäristön kehittäminen jne., joten näiden asioiden ympärille tulee syntymään pieniä projekteja ja hankkeita.
Tulevaisuuden demokratiaa on kuin Ravintolapäivä. ”Ravintola” elää päivän, ja onnistuu. ”Ravintoloitsija” pääsee toteuttamaan itseään ja pitämään hauskaa, ja asiakkaat saavat ruokaa ja hyvää mieltä, sekä tuntevat yhteisöllisyyttä ja osallistumista. Jos pop-up ravintola ei sen päivän jälkeen enää ikinä avaakaan, niin kaikki silti hyötyvät. Voi kuitenkin olla, että seuraavana ravintolapäivänä ravintoloitsija avaa ovensa vielä kunnianhimoisemmalla konseptilla, ja asiakkaiden kautta sanakin on kiirinyt. Naapuritkin tulevat auttamaan. Ja jos se kerta taas jää viimeiseksi niin kukaan ei ole menettänyt mitään, vaan jokainen on kokemusta rikkaampi, ja pieneltä osin ollaan lisättyä yhteistä hyvinvointia. Mutta mistä sen tietää? Yksi tällainen ravintolahan saattaa vaikka poikia oikean ravintolan, kaupan, ketjun tai jotakin muuta? Ehkä se saakin jollain aikavälillä valtavat mittasuhteet. Samaa voidaan nähdä näissä uuden demokratian pikkuprojekteissa. Jotkut elävät ”yhden päivän”, ja jotkut kasvavat ties miksi.