Valokuva: © Sitra, kuvankäsittely Mikko Vierikko, Mediaosakeyhtiö Frantic

Julkaistu 24.10.2017

Tutkimus- ja tuotekehitysrahoittaja alkaa kouluttaa talouspolitiikan päättäjiä

Kansallisissa suurprojekteissa painopiste asetetaan teknologiaan. Sitra suuntaa huomionsa kohteisiin, joita muut eivät vielä tue. Niissäkin moni liittyy uuteen teknologiaan ja tietoon – ja ympäristöön. Ympäristöministeriön perustaminen on moninaisen väännön tulos.
Kirjoittaja
Toimittaja
Ann-Mari Huhtanen on helsinkiläistynyt vapaa toimittaja. Vuonna 2017 Huhtanen on päätoimittanut Nuori Voima -kulttuurilehteä yhdessä Noora Mattilan kanssa. Aiemmin hän on työskennellyt kirjoittavana toimittajana ja toimitussihteerinä Helsingin Sanomissa, Imagessa ja Ylioppilaslehdessä. Huhtanen on erikoistunut feature-journalismiin, kuten pitkiin reportaaseihin ja henkilöjuttuihin. Huhtasen ja valokuvaaja Kaisa Rautaheimon nuorten syrjäytymistä käsittelevä teos Pojat ilmestyi vuonna 2016.

Toukokuussa 1975 melko tuore ekonomi Vilma Eskelinen istui Sitran toimistolla ja mietti kuumeisesti, mitä Neuvostoliitosta oli tapana tuoda tuliaisiksi.

”Musta huivi, jossa on punaisia ruusuja!” hän lopulta hätäpäissään vastasi.

Vastapäätä Eskelistä istui Sitran yliasiamies Carl Erik Carlson. Helsingin Teknillisen korkeakoulun teollisuustalouden professori oli aloittanut tehtävässä edellisvuonna.

Carlsonin työhaastattelukysymykset eivät selvästikään aina olleet tyypillisimmästä päästä. Toimistopäällikön tehtävään hakevalta Eskeliseltä hän esimerkiksi kysyi, mitä hän voisi tuoda vaimolleen työmatkaltaan Moskovasta.

Eskelinen arveli haastattelun menneen jo penkin alle, sillä häneltä puuttui esimieskokemusta. Mutta mitä ilmeisemmin vastaukset – sekä Eskelisen pohjalaisuus – miellyttivät ilmajokelaisessa Aallon patteristossa jatkosodassa taistellutta Carlsonia. Eskelinen oli hädin tuskin ehtinyt haastattelusta takaisin silloiseen työpaikkaansa suomalais-neuvostoliittolaiseen vaihtokauppayritykseen Sunevaan, kun sai soiton.

”Tuskin tämä kummemmaksi tästä tulee”, olivat yliasiamiehen terveiset.

”Joten tervetuloa taloon.”

Ennen tätä Sitrassa oli ehtinyt tapahtua paljon. Suurin muutos oli yliasiamiehen vaihdos.

Kansleri Klaus Wariksen kalossit, jotka olivat toimineet merkkinä yliasiamiehen paikallaolosta, katosivat Uudenmaankadulle muuttaneen toimiston naulakosta elokuun lopussa 1972.

Wariksen tilalle tuli Suomen Teollisuusliiton varatoimitusjohtaja, valtiotieteiden tohtori Kaarlo Larna, joka ehti pyörähtää Sitrassa vain vajaan vuoden, sillä jo seuraavana vuonna hän lähti Elinkeinoelämän tutkimuslaitokseen Etlaan toimitusjohtajaksi.

C. E. Carlson sen sijaan pysyisi Sitran johdossa pitkään, aina vuoteen 1986 asti.

Jos Wariksella oli ollut kalossit ja Larnalla puutarjottimella lasi ja vichy-pullo, Carlsonin tavaramerkiksi muodostuivat Hofnarin pikkusikarit, joita sihteerit hakivat hänelle Fredrikinkadulla sijaitsevasta tupakkakaupasta. Hän oli pidetty esimies, jolle oli kertynyt kansainvälistä kokemusta erityisesti Neuvostoliitosta ollessaan vetoketjuja valmistavan Kiitoketjun johdossa. Vaativa toki. Ja joskus äkkipikainenkin mies, joka ei tuon aikaisten työntekijöiden mukaan pitänyt tyhmyydestä, epäreiluudesta, sähläämisestä tai huonosta kielioppitajusta.

”Hän vaati paljon käsittelijöiltä. Punakynä heilui, kun hän tarkisti rahoitushakemuksia tai loppuarvioita”, Vilma Eskelinen kertoo.

Yhtä kaikki Carlson oli laajan toimintavapauden alaisilleen suova, henkilöstöönsä sitoutunut johtaja.

Hän ei esimerkiksi sopinut koskaan kokouksia päällekkäin kello kahden kahvitauon tai Wariksen aikaan vakiintuneiden torstaisten pullahetkien eli torstaipullien kanssa. Tuolloin juteltiin työasioiden sijaan usein taiteista ja kulttuurista, Carlsonin lempiaiheista.

”Häntä sanottiin kulttuuri-Calleksi, sillä hän suositteli muille kirjoja, taidenäyttelyjä tai matkakohteita. Häneltä kuulimme, mitä milloinkin oli missäkin meneillään”, ensin käsittelijöiden sihteerinä, sitten yliasiamiehen sihteerinä työskennellyt Kirsti Uotila kertoo.

Uotilan mukaan parasta Carlsonissa oli silti se, että hän piti lupauksensa. Henkilökunnan yhteiset juhlat ja retket menivät kaiken muun edelle.

”Callen motto oli, että hyvä johtaja hallitsee kalenterinsa eikä se häntä. Muistan kerran, kun joku Wallenbergeista Ruotsista soitti ja toivoi tapaamista juuri hupitoimikunnan [henkilökunnan virkistystoiminnasta vastannut ryhmä] päivälle. Calle poltteli sikaria ja mietti hetken, minkä jälkeen pyysi soittamaan ja kertomaan, ettei tapaaminen sovi”, Uotila kertoo.

”Mä olin, että ohhoh. Nyttemmin työelämässä henkilökunnan tilaisuuksista sukkuloidaan kesken kaiken pois, jos on sovittu tärkeämmäksi katsottavaa menoa.”

 

Uusia rahoitusmuotoja ja aloitteita testaukseen

Toinen Sitrassa tapahtunut suuri muutos liittyi rahaan ja siihen, mitä se mahdollisti.

Vuoden 1971 joulukuussa Sitran peruspääomaa oli korotettu 200 miljoonaan markkaan. Oli käynyt ilmi, että ensimmäisinä toimintavuosina tehdyt sitoumukset olivat syöneet kassaa roimasti. Vuonna 1970 sitoumukset olivat nousseet yli sadan uuden projektin myötä 38 miljoonan markkaan, ja rahoituskatto alkoi tulla vastaan. Seuraavan vuoden lopulla uusiin hankkeisiin oli enää 17 miljoonaa markkaa, josta siitäkin kaksi kolmannesta sidottuna aiemmin myönnettyihin lainoihin ja avustuksiin.

Rahaston toimintaa jouduttiin väistämättä supistamaan. Se ei pystynyt tyydyttämään teollisuuden riskirahoitustarvetta pääoman tuottojen puitteissa, sillä ne eivät olleet kasvaneet samaa tahtia. Vuoteen 1971 tultaessa pääoma oli tuottanut noin 8 miljoonaa markkaa vuodessa.

Kaiken huippu oli se, että inflaatio oli nakertanut tuotoista runsaan kolmanneksen.

Sitra oli perustellut pääoman korotusta kansantalouden rakennemuutosta ja talouskasvua edistävillä kansallisilla suurprojekteilla, joissa pääpaino oli asetettu teknologiaan. Perustelu oli mennyt pankkivaltuusmiehiltä läpi, ja seuraavana vuonna heille oli esitelty suurprojektit koskien esimerkiksi metsänviljelytekniikkaa, jätevesien otsonihapetusta, tietoliikennettä ja puunjalostusteollisuuden prosessien tietokoneohjausta.

Kentälle oli kuitenkin alkanut tulla uusia rahoittajia, minkä lisäksi erityisesti kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimusmäärärahat tekniseen tuotekehitykseen olivat kasvaneet – jopa Sitran jakamien varojen ohi. Tästä syystä rahasto oli alkanut laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa.

Sitra lisäsi varsinaisen tuotekehityksen ulkopuolelle kohdistuvaa rahoitusta, alkoi etsiä uusia tutkimusaiheita ja suunnata huomiotaan kehityskohteisiin, joita muut eivät vielä tukeneet. Omimmaksi alueekseen se näki usean tieteenalan tai yrityksen yhteisprojektit, joissa yleishyödyllinen yhdistyi teknologiaan, sekä projektit, joissa oli selvä tekninen riski tai joissa teknologiaa yhdistettiin muuhun tietoon.

Samalla tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen harjoittaman tutkimuksen tukeminen oli saanut jäädä.

Keväällä 1972 Sitran tutkimuslaitosprojekteista oli valmistunut ulkopuolinen arviointiraportti. Raportin viestinä oli ollut, että Sitran tuli ohjata rahoitustaan käytännönläheisempiin teollisuusprojekteihin.

Jo tätä ennen Sitrassa oli katsottu, että sen tuli suunnata rahoitusta tavoitteelliseen soveltavaan tutkimukseen. Teknologian tasoa nostamalla haluttiin avata uusia alueita teolliselle yrittämiselle.

Koska rahaston luonteeseen kuului uudistua, peruspääoman kaksinkertaistuttua oli lähdetty kokeilemaan myös suomalaisittain uusia rahoitusmuotoja. Hankkeen taloudelliseen tuottoon sidotuin royaltymaksuin palautettavien ehdollisten tuotekehityslainojen rinnalle tuli vuonna 1972 ensitoimituksen tekninen takuu. Se tarkoitti, että Sitra osallistui ensitoimituksiin sisältyvään riskiin. Tämä auttoi yrityksiä saamaan uuden tuotteensa helpommin markkinoille ja luomaan hyviä referenssejä..

Valmetin paperikoneen uusiminen Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen-tehtaalla oli ensimmäisiä takuuprojekteja. Myöhemmin Valmet nousi paperikoneiden kaksoisviiralla ja sen jälkeisillä innovaatioilla kansainvälisten markkinoiden eturiviin.

Muita uusia rahoitusmuotoja olivat ulkomaisten lisenssien ostoon annettavat ehdolliset lainat ja esimerkki-investoinnit, Sitran käsialaa nekin. Esimerkki-investoinneilla rahasto yritti avittaa hyväksi katsomansa teknisen ratkaisun yleistymistä ja kannustaa muita yrityksiä seuraamaan.

Sitra oli alkanut myös tehdä entistä enemmän aloitteita. Toiminta-ajatuksena oli ”käynnistää herätteitä ja rahoitustukea antamalla sellaisia kansantaloudellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeitä ja ajankohtaisia hankkeita, joita ei riittävässä laajuudessa tai riittävän nopeasti muulla tavoin saada käynnistymään”, vuoden 1973 vuosikertomuksessa muotoiltiin.

Tämä pohjautui Wariksen näkemykseen, jonka mukaisesti rahaston tehtäviksi oli vuonna 1970 määritelty ”yhteiskunnan tulevien tarpeiden ennakointi, ongelmien määritys, ratkaisujen etsintä sekä tutkijoiden ja yritysten mielenkiinnon herättäminen näihin haasteisiin”. Samoilla linjoilla jatkoivat sekä Larna että Carlson.

Futurologia, tulevaisuuden tutkimus ja tekniikan kehityksen ennustaminen nostettiin rahaston ohjelmaan samana vuonna.

Futurologia sopi Wariksen visioon siitä, että vain innovaatioilla Suomi voisi kilpailla kehittyneempien teollisuusmaiden ja niiden teknologisten tuotteiden kanssa.

Futurologian taloon oli tuonut yhteiskuntatieteilijä Osmo A. Wiio, josta oli tullut Hans Andersinin lähdettyä yhteiskunnallinen asiamies. Kesällä 1969 Wiio, jonka tehtävänä Sitrassa oli kerätä tietoa innovatiivisuudesta, oli osallistunut Harvardin yliopiston kansainväliseen seminaariin Yhdysvalloissa. Matkallaan hän oli ottanut osaa Hudson-instituutissa pidetylle tulevaisuudentutkimuksen kurssille sekä vieraillut tunnetuissa RAND Corporation- ja MITRE Corporation -ajatushautomoissa.

Wiio vaikuttui innovaatiokeskusten harjoittamasta tulevaisuuden visioinnista siinä määrin, että nappasi yhdysvaltalaisten think tankien uusimmat tuulet Suomeen. Mukanaan hän toi esimerkiksi delfoi-menetelmän, jonka avulla visioitiin ja analysoitiin vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, ja työsti siitä kevyemmän version Sitran käyttöön.

Wiiolla oli Sitrassa hengenheimolaisia. Myös tekninen asiamies, ydinfyysikko Eino Tunkelo tunsi futurologian taustat ja sovelsi skenaarioita työssään.

”Wiion ja minun kansainvälisten yhteyksien kautta se kasvoi ja kehittyi”, hän sanoo ja kertoo, että hän ja Wiio kävivät esimerkiksi Herman Kahnin kanssa lounaalla keskustelemassa Institute for the future -raportista, josta Kahn oli jättänyt Suomen kokonaan ulos. Myös Erich Jantschiin oltiin yhteydessä.

”Minä olin imenyt vaikutteet tekniikan kehityksen ennustamisesta, josta siirryttiin pian tekniikan arviointiin, Nordforskin [Suomessa 1980-luvulla Tekesiin sulautunut pohjoismainen yhteistyöelin, joka pyrki edistämään tutkimusta ja tutkimustuloksen hyödyntämistä] kautta. Minulle sen ennakointi, millaisia tuotteita markkinoilla tarvittaisiin, oli luonnollinen jatko tuotekehityksen tavoitteenasettelulle”, hän sanoo ja jatkaa:

”Tässä olimme ehdottomasti edelläkävijöitä.”

Sitran ensimmäinen ennakointiin liittyvä hanke oli vuonna 1972 julkaistu teknologian arviointia ja ennakointia koskeva perusselvitys Tekniikan kehityksen ennustaminen Suomessa. Aloite siihen oli tullut vuonna 1969 Suomen Teknilliseltä Seuralta.

Tuloksena oli ensimmäinen suomalainen kokoomateos aiheesta. Siinä Tunkelo, Wiio, Ruuskanen sekä ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi kutsutut diplomi-insinööri Jaakko Ihamuotila ja suomalaisen tulevaisuudentutkimuksen isä, professori Pentti Malaska avasivat tulevaisuuden tutkimusta apuvälineenä, määrittelivät alan käsitteitä (innovaation suomenkieliseksi vastineeksi ehdotettiin sanaa uudiste) ja perkasivat yli 500:ssa yrityksessä tehdyn kyselyn tuloksia.

Yksi työryhmän johtopäätöksiä oli, että Suomen kaltaisen maan oli “kilpailuasemansa säilyttääkseen valittava jatkuvan tuotekehittelyn ja uudistetoiminnan linja”.

Vuonna 1976 seurasi vielä OECD:n työohjelman hengessä tehty julkaisu Tekniikan vaikutusten arviointi – Technology Assessment, jonka tekemistä valvovaan työryhmään Malaska niin ikään kuului. Julkaisussa arvioitiin muissa maissa saatuja kokemuksia tekniikan arvioinnin merkityksestä päätöksenteolle, pohdittiin tekniikan vaikutusten merkitystä Suomelle ja kartoitettiin tutkimuskohteita, joiden oletettiin nousevan esiin tulevaisuudessa. Huomio kohdistui metsäsektoriin, energiatuotannon rakennemuutokseen, jätevesiin sekä vuorotyöhön työntekijän, tuotantotalouden, perheen, muun yhteisön ja yhteiskunnan näkökulmasta.

Klaus Wariksen yhdessä Wiion ja suomalaisen sosiologigurun Erik Allardtin kanssa kirjoittamassa vuonna 1970 julkaistussa Valinnan yhteiskunnassa oli niin ikään selkeitä vaikutteita tulevaisuuden ennustamisesta. Peittelemättömästi markkinataloutta ja valinnan vapautta puolusteleva, vasemmistoa pöyristyttännyt radikaali julistus esitteli teknokraattisen ja kapitalististen lainalaisuuksien ohjaileman tulevaisuuden, joka pelastaisi kaikki ja kaiken. Tunkelo kertoo lukeneensa sen Wariksen julistuksena siitä, millainen Suomi olisi, jos Waris olisi sen johdossa – presidenttinä.

Tekniikan sekä yhteiskunnallisen ja talouden kehityksen ennustamisesta kiinnostuneet perustivat nopeasti myös oman yhdistyksen Finnish Society for Technological Forecasting (FISTEF), jonka puheenjohtaja oli Sitran Tunkelo. Mutta joko aika tai tulevaisuuden tutkimus menetelmänä ei ollut valmis. Verkosto toimi vain kolme vuotta, eikä menetelmä saavuttanut pientä innostunutta tutkijajoukkoa lukuun ottamatta akateemisessa maailmassa tai yrityksissä merkittävää mielenkiintoa ainakaan vielä tuolloin.

Ennakointi ja tulevaisuusskenaariot jäivät silti Sitran työkaluiksi. Siitäkin huolimatta, että futurologian suurimmat puuhamiehet Wiio ja Tunkelo lähtivät molemmat 70-luvun alussa muualle. Wiio siirtyi vuonna 1972 Helsingin Kauppakorkeakoulun Liiketaloudellis-tieteellisen tutkimuslaitoksen johtajaksi, Tunkelo oli nimitetty Helsingin Teknilliseen korkeakouluun teknillisen fysiikan professoriksi jo vuotta aiemmin.

Sitrassa asiamiehenä vuonna 1975 aloittaneen Bertil Roslinin käsityksen mukaan Wiion ura Sitrassa loppui siihen, että hän oli liian ”fantastinen”.

”Haihattelu oli se mikä vei Wiion eroon Sitrasta. Waris kyllästyi siihen.”

 

Onnistumiset ja epäonnistumiset suurennuslasin alle

Carlsonin myötä Sitrassa alkoi tietyllä tavalla hyödyn aikakausi ja Sitra ”irtautui härvelikaudesta”, kuten Uusi Suomi tammikuussa 1974 ilmestyneen juttunsa otsikoi.

”Se alkupuolen höttöily oli siinä vaiheessa häipynyt. Spekuloinnille ei annettu arvoa”, tuolloinen asiamies Bertil Roslin kuvaa.

Mutta mitä hän oikein tarkoitti?

Jo 70-luvun alussa, ennen pääoman korotusta, rahoituskriteerejä oli tiukennettu, anomuksia alettu käydä läpi tiukemmalla seulalla ja tutkimustavoitteen hyödynnettävyyteen kiinnittää erityistä huomiota. Carlsonin tultua askelmerkkejä tarkistettiin uudelleen ja rahaston toiminta selkiytyi entisestään.

Heti aluksi hän teetti henkilökunnalleen kyselyn rahaston aikaansaannoksista. Uuden yliasiamiehen systemaattisuus näkyi myös siinä, että hän alkoi tutkia, arvioida ja tilastoida rahoitushankkeita. Carlson otti myös käyttöön jaon onnistuneisiin, epävarmoihin, osittain onnistuneisiin sekä epäonnistuneisiin hankkeisiin.

Onnistumisten arviointi ei aina tosin ollut helppoa, Roslinin edeltäjä, kauppatieteiden tohtori Stig-Erik Bergström valitteli Uudessa Suomessa ilmestyneessä jutussa. Jos kehitettyä tuotantoprosessia ei ryhdytty myymään, toisin sanoen raha ei liikkunut, oli vaikeampi punnita projektin onnistumista.

Tuotekehittelyssä tämä oli helpompaa. Siellä voitiin vain todeta teknisen ratkaisun olevan onnistunut, vaikka sille ei olisikaan löytynyt ”teollista ymmärtäjää”. Silti tuotekehittelyssäkään aina ei onnistuttu.

Esimerkiksi vuoden 1975 loppuun mennessä päättyneistä 145 yrityksen tuotekehitysprojektista 55 oli onnistunut, 55 epäonnistunut ja 38 vielä epävarmoja. Yli puolet rahoituksesta oli kohdistunut elektroniikka- ja sähköteollisuuteen sekä kone- ja metalliteollisuuteen. Elektroniikka-ala säilyi rahoituksen kärjessä koko 1970-luvun.

”Minä olin vähän pettynyt, kun Calle totesi, että se oli suunnilleen 50-50”, Sitrassa toimistoapulaisena aloittanut ja myöhemmin kirjastosihteerinä, talouspolitiikan johtamiskursseilla sekä tutkimusjohtajan sihteerinä toiminut Liisa Lehikoinen muistelee.

”Ajattelin, että voi ei, meillä on mennyt huonosti. Kunnes tajusin, että näin sen on pitänyt mennäkin, eihän me muuten olla riskirahoittaja.”

Epäonnistumiset kuuluivat – ja kuuluvat edelleen – Sitran luonteeseen. Vaikka kaikki rahoitetut projektit eivät johtaneet suoraan uusiin tuotteisiin, ne saattoivat silti antaa hyödyllisen sysäyksen uusille tuotannonaloille. Nähtiin, että niiden avulla lisättiin myös uusien menetelmien hallintaa. Ja vaikka Carlson painotti tuloksia ja hyötyä, hänen näkökulmastaan sekin saattoi olla tulos, ettei johonkin suuntaan kannattanut lähteä.

”Se oli rahaston vahvin puoli. Ei ollut toista, joka olisi voinut tutkia ja kartoittaa asioita niin rohkeasti”, Roslin sanoo.

”Ja vaikka rahallisia voittoja tuli vähän, Calle korosti sitä, ettei pidä jäädä kiinni siihen. Ei niiden epäonnistumisten perään sen enempää itketty.”

 

Öljykriisin vaikutukset ulottuvat torstaipullaan asti

Vaikka epäonnistumisten perään ei olisikaan itketty, Jom kippur -sodasta vuonna 1973 lähtölaukauksensa saaneen ensimmäisen öljykriisin ravistellessa maailmaa Sitraankin syntyi paineita. Öljykriisiä seurasi mittava kansainvälinen inflaatio. Talouden lama ja joukkotyöttömyys iskivät, kun öljyn tuottajahinta kymmenkertaistui alle vuosikymmenessä. Niin Suomessakin.

Tähän mennessä länsimainen elintaso oli teollistumisen vuoksi vain noussut, joten öljyn hinnan kipuamisesta johtuva talouskasvun ehtyminen oli kylmääkin kylmempi suihku. Suomessa alettiin sopeutua, alettiin säästää energiaa.

Tämä näkyi Sitrassa siten, että toimiston käytävästä sammutettiin joka toinen lamppu, ja torstaipullat laskettiin tarkkaan herkku per henkilö.

Kun joku tuli myöhässä ja hänen leivoksensa oli syöty, seurasi omanlaisiaan kriisejä, tuon aikaiset sitralaiset kertovat. Tästä oppineena sihteerit alkoivat siirtää esimiestensä pullat sivuun, jos nämä tulivat myöhässä.

Tuli toisenlaistakin kireyttä. Carlson alkoi edellyttää aiempaa tiukempaa projektien arviointia, minkä johdosta yliasiamiehen, asiamiehen ja käsittelijöiden viikoittaiset projektikokoukset olivat ajoittain tiukkoja ja paikoin vakaviakin.

”Sitra joutui tuolloin kovinkin puolustamaan asemaansa. Sitä, mihin rahoja laitettiin, mietittiin tosi paljon”, kokouksissa mukana ollut sihteeri Kirsti Uotila muistaa.

Uotilan mukaan oli aika, jolloin käsittelijä ei saanut tulla edes maanantaiseen kokoukseen, jos hänellä ei ollut rahoitusehdotuksia mietittynä.

Ulkoista tiedotusta lisättiin, ja rahasto alkoi julkaista Aaretteja ja myöhemmin Sitra tiedottaa -lehdyköitä, joissa kerrottiin Sitran hankkeista ja saavutuksista. Tätä ei ilmeisesti kuitenkaan tehty rahaston aseman turvaamiseksi. Carlsonin suhde julkisuuteen oli ilmeisesti pikemminkin pragmaattinen.

”Siihen aikaan oli tärkeää, että ne jotka tarvitsevat rahaston palveluksia, tuntevat Sitran. Mutta ei ollut olennaista, että kaikki suomalaiset tuntevat”, Aarettien toimittamisesta ja tiedottamisesta vastannut Vilma Eskelinen kertoo.

Liisa Korpi-Tassin mukaan Carlsonin ajatus oli, että ensin tehdään ja julkisuuteen mennään vasta, jos ja kun on saatu tuloksia. Informaatikko Korpi-Tassi palkattiin Sitraan perustamaan tieto- ja kirjastopalveluita vuonna 1975.

Rahastolla ei ollut myöskään komeaa nimikylttiä talon edustalla, ei itse asiassa ollut kylttiä Uudenmaankadulla lainkaan. Se löytyi vasta kolmannesta kerroksesta, toimiston ovelta.

Tuohon mennessä Sitra oli kuitenkin ehtinyt tehdä itsensä tutkijoille ja yrityksille jo melko tutuksi, joten hakemuksia virtasi paljon sisään. Niiden lisäksi tuli niin kutsuttuja tunnusteluja ulkopuolelta yrityksistä, ministeriöistä ja yksityishenkilöiltä. Jos aihe todettiin kiinnostavaksi, kyseenomainen tehtävä Sitralle ominaiseksi ja hanke kannattavaksi, käsittelijä alkoi tutkia sitä tarkemmin.

Jotkut päätyivät rahoitusehdotukseksi asti.

Projektikokousten lisäksi erikseen oli vielä ideakokouksia, joihin kutsuttiin myös ulkopuolisia asiantuntijoita. Niissä luodattiin yhteiskunnallista kehitystä eli selviteltiin, mitkä olivat tulevat megatrendit, kuten niitä nykyään kutsuttaisiin, ja mietittiin, mihin Sitran pitäisi suuntautua. Tuloksena syntyi pitkiä idealistoja.

Kerran kesässä koko porukka vetäytyi Sysmään Carlsonin kesämökille strategiakokoukseen. Tuolloin mietittiin erityisesti, mistä hankkeesta oli aika luopua.

Aina asioista ei oltu samaa mieltä. Joskus keskustelu suljettujen ovien takana äityi kovaksikin.

”Välillä oli kovasanaista erimielisyyttä. Siellähän sanottiin, ettei pidä rakastua omiin hankkeisiin. Se lukikin jossain toimistossa.”

Oli sellaisiakin ehdotuksia, joita kollektiivisesti inhottiin. Uotilan mukaan näissä tapauksissa joku ylempitahoinen, kuten ministeri, komensi Sitraa rahoittamaan jotakin ajamaansa hanketta.

”Muistan erityisen hyvin, kun oltiin, että ei taas näitä. Joskus vastattiin, ettei sovi Sitralle, mutta silloinkin täytyi miettiä, miten asia hoidetaan, täytyi olla mielin kielin.”

 

Sitran henki motivoi työntekoon

Ja töitä, niitä riitti. Näin Sitran asiantuntijoiden puolesta sanoo vanha toimistonväki, ja näin sanoo myös Bertil Roslin:

”Suomeksi sanoen niitä oli pirusti. Se oli enemmän kuin 120 prosenttia, mitä se työ vaati. Kävin käytännössä kaikissa suurissa yrityksissä, joiden varassa Suomen vienti oli – ja pienissä, joiden varassa taas oli Suomen kasvu. Joka ikisellä teollisuuspaikkakunnalla. Vaimo sanoi, ettei sinua paljon kotona näkynyt.”

Åbo Akademissa kansantaloustieteen professorina ollut Roslin päätyi kertomansa mukaan Sitraan edeltäjänsä Stig-Erik Bergströmin suosituksesta. Hän ei ollut ainoa ehdokas, sillä asiamieheltä vaadittiin paljon. Käytännössä hänen piti olla kuin toinen Carlson, Roslin kuvaa.

”Piti olla kirjallisesti sivistynyt, mutta elävän elämän kokemuksella kyllästetty, piti osata liikkua itsenäisesti ja ennen kaikkea käyttäytyä hyvin.”

Olisi ollut hyvä, jos asiamiehellä olisi ollut myös kannuksia teollisuudesta, mutta tämä kokemus Roslinilta puuttui. Siksi Carlsonilla oli hänen palkkaamisensa suhteen tiettyjä varauksia, Roslin kertoo.

Monilla rahaston asiantuntijoilla oli insinööritausta, kun taas Roslin oli akateemikko ja talousmies – ”toista maata”, mikä ei voinut olla vaikuttamatta. Alku olikin ”ankea ja uuvuttava”, sillä Roslin ei omien sanojensa mukaan aina ymmärtänyt ilmiöistä tai keksinnöistä hankkeiden takana.

”Niitä tuotekehitysprojekteja piti tuosta noin vain loihtia. Muistan, kuinka Calle sanoi ensimmäisenä vuonna, ettei niitä ollut syntynyt siinä määrin kuin hän halusi.”

Sitran entisen konttoripäällikön Gunnar Gaddin jäätyä eläkkeelle asiamies ei vastannut enää vain toimintakertomuksista ja rahoitusesitysten valmistelusta pankkivaltuusmiehille, vaan myös hallinnosta. Kirjanpito ja maksatukset olivat siirtyneet Suomen Pankista Sitran omalle kontolle, mikä lisäsi työmäärää. Carlson ei ollut Wariksen kaltainen itsevaltias, joka päätti omavaltaisesti, mikä oli tärkeää ja mikä ei. Asiamiehen päätösvalta hankkeiden valinnassa ja rajauksessa oli lisääntynyt ja yleishyödylliset hankkeet olivat hänen vastuullaan.

Vastuuta jaettiin muutenkin enemmän kollektiivisesti.

Stressistä huolimatta Sitra oli Roslinille hyvä työpaikka alusta loppuun asti eli vuoteen 1984. Olihan se täynnä nuorekasta tai nuorta innostunutta porukkaa, jossain määrin idealistejakin. Rahaston henki oli inspiroiva.

”Sääntöjä oli loppujen lopuksi vähän. Kaikessa pääasiana oli, että työ oli tehty loogisesti, järkevästi ja rehellisesti. Ei siellä joku tilintarkastaja koko ajan kytännyt”, Roslin toteaa.

Mieliä kiihdyttävää oli, ettei ensimmäinen vastaus koskaan ollut, ettei jotain kannattanut kokeilla.

Sai ja piti olla peloton.

Asennetta edisti se, ettei erehdyksiä vainottu.

”Se oli avartavaa ja haastavaa, sillä kaikkea saattoi tehdä, jos se oli järkevää. Kaikissa hankkeissa oli vaatimus uutuusarvosta, ja kaiken piti olla konkreettista. Sitran tapa oli tutkia ja tehdä kokeilu. Me teimme esimerkkejä. Ajateltiin, että ilman niitä ei voida tietää, joten no, kokkeillaan, kokkeillaan – oli kyse sitten kevennetystä kunnallistekniikasta Kuopiossa tai pienvesivoimaloista myllypadoilla”, Roslin sanoo.

Kokeilukulttuurista ei tuolloin toki vielä puhuttu.

Toinen mikä Sitraa Roslinin mukaan kuvasi, oli “rasvaripoikamentaliteetti”. Hänen mukaansa se tarkoitti sitä, että Sitran piti rientää sinne, mistä kulloinkin kuului kehityksen rattaista kitinää. Oli siis hyöty, mutta oli myös tulevaisuus. Sitran toimeksiantoprojekteilla haluttiin nimenomaisesti parantaa suomalaisen yhteiskunnan valmiutta tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin – velvollisuutenahan oli tavoitella koko yhteiskunnan hyvinvointia.

1970-luvulla rahoitettiinkin enenevissä määrin erilaisia koekohteita. Niiden avulla rahasto pyrki saamaan teknistä ja taloudellista tietoa tarkasteltavana olevasta ongelmasta sekä uusia ja käytännöllisiä ratkaisuja.

Sitra oli alkanut etsiä tärkeitä aiheita itsekin ja järjestää kilpailuja, jotka voisivat avittaa pinnalla olevien ideoiden jalostamista. Niistä ensimmäinen, avoin kilpailu otsonisaattorin kehittämiseksi, oli järjestetty jo vuonna 1971. Samana vuonna etsittiin ideoita sairaalateknisten tuotteiden kehittämiseksi, ja vuonna 1976 julistettiin energiasäästötalon suunnittelukilpailu, jossa etsittiin energia- ja kokonaistaloudeltaan edullisia pientaloratkaisuja. Tavoitteena oli löytää nollaenergiatalo, jonka lämmöntarve tyydytettäisiin ilman perinteisiä tuontipolttoaineita ratkaisuilla, jotka olisivat lähitulevaisuudessa sovellettavissa sarjatuotantoon.

Kilpailuun tuli lähes 600 ehdotusta. Voittajaehdotukset löytyivät kyllä. Tuon aikaisten asiakirjojen mukaan taloja ei kuitenkaan koskaan rakennettu, sillä rakennustutkimuksen neuvottelukunta päätti käynnistää oman, koerakentamisohjelman.

 

Poliittisesti neutraali, liberaali lobbaaja

Suurimpina saavutuksina pidettiinkin tapauksia, joissa yhteiskunnalliset päättäjät oli esimerkkien, koekohteiden ja kokeilujen avulla saatu näkemään, että jotain piti tehdä. Nykytermein Sitra lobbasi, mutta samaan aikaan tärkeää oli pysytellä poliittisesti neutraalina. Tätä kaikki vanhat sitralaiset korostavat.

Kaikille uusille asioille ei aika kuitenkaan ollut kypsä – oli nähty liian pitkälle edelle. Kolmas Sitraa kuvaava asia oli Roslinin mukaan”liberalissimus”.

”Jos jokin ei [meistä johtumattomista] syistä onnistunut, piti ottaa liberaali asenne – että olkoon, otimme näppeihimme, mutta se saa nyt mennä omia teitään, se siitä.”

Rahastossa viljeltiinkin sanontaa ”Rahoita, kärsi ja unhoita”. Se tuli Toivo Kärjen ja Veikko Enckellin tangosta Rakasta, kärsi ja unhoita.

Sitran rooliin ei kuulunut ottaa pysyviä tehtäviä, vaan se oli väistyvä rahoittaja. Kun hanke saatiin tiettyyn jamaan, oli jonkun muun aika ottaa koppi. Joskus kukaan ei ottanut koppia, vaikka kyseessä olisi ollut sitralaisten mielestä hyvinkin tärkeä asia suomalaisten, yhteiskunnan, talouden tai maailman kannalta tahansa.

Sitrassa ollessaan alkoi ymmärtää, kuinka pitkään saattoi kestää, että jokin tuote, menetelmä tai tuotantoprosessi tuli kaupallisesti tuottavaksi.

Sellaiseksi kypsyminen oli hitaampaa kuin oli kuviteltu.

Vuonna 1977 teetetty tutkimus esimerkiksi kertoi, etteivät Sitran alkutaipaleella rahoittamat hankkeet olleet niin kaupallisesti tuottavia kuin oli arvioitu. Esimerkiksi vuonna 1977 palautusten määrä oli vain 5,7 miljoonaa markkaa.

Juhlarahastosta oli myös hyvä näköala siihen, kuinka paljon aikaa saattoi kestää, että jokin uusi asia tai ajatus meni läpi yhteiskunnassa. Joskus jopa vuosikymmeniä.

”Välillä tuli eteen se, ettei tekniikka ollut tarpeeksi kehittynyttä. Välillä taas ulkopuolelta tuli vastustusta tai torjuntaa, sillä joidenkin etu yhteiskunnassa oli, ettei tehdä mitään”, Kirsti Uotila kuvaa.

Kyllä se joskus ja joitakuita turhauttikin. Jotkut entiset sitralaiset kertovat saaneensa pioneerin osasta ja odottelusta tarpeekseen.

”Nykyään moni sanoo vaikka aurinkoenergiasta, jota hyvin varhain yritimme edistää, että siinäpä hyvä ratkaisu mökkiolosuhteisiin. Sitä vaan ihmettelee, miten se nyt on mennyt läpi ja toimii, kun ratkaisu oli esillä jo aikoja sitten. Nykyään en vapaalla enää kestä mitään pioneerihommia. Olen kai saanut tarpeekseni siitä epävarmuudesta”, eläköitynyt Uotila kertoo.

 

Hyvinvointia hupitoimikunnan avulla, tasa-arvoa tyttöjen kokousten kautta

Vaikka työ oli haastavaa ja välillä hermojakin vaativaa, oli muutakin. Sitrassa arvostettiin ja pidettiin yhteistä hauskaa. Yliasiamies C. E. Carlsonin toiveesta talon sisällä oli erikseen perustettu, hupitoimikunnaksi nimetty ryhmä, joka suunnitteli ja järjesti juhlia ja retkiä.

Sitran vuosi jakautui kolmeen osaan, joita rytmittivät kevät- tai kesäretki, syksyn sieniretki ja joulujuhla, jossa nähtiin monesti Sitran miespuolisten työntekijöiden ”balettiesitys”. Siihen oli saatu innoitusta 1970-luvun discoklassikko Saturday Night Feveristä. Syksyisin kaikki menivät metsään kilpailemaan siitä, kuka tunnisti sienet parhaiten. Tuomarina toimi Carlson, joka oli kova sienestämään.

Vuonna 1974 rakennusten lämpötaloustutkimuksen johtajaksi taloon tullut Risto Mäkinen, ahkera sienestäjä hänkin, muistaa, kuinka törmäsi kerran Porkkalasta suppilovahveroita etsiessään harvinaiseen sieneen, maatähteen. Se piti tietenkin viedä näytille yliasiamiehelle. Carlson tarkisti löydön saksankielisestä sienikirjastaan – ja taisi siinä hieman kateuttakin olla.

Sieniretkillä oltiin aina jonkun metsää omistavan yrityksen vieraina. Riskeiltä ei aina vältytty.

Esimerkiksi Lohjan Kirkniemessä Metsäliiton Teollisuuden vieraina kaksi sitralaista eksyi metsään.

”Etsintäpartiota oltiin jo järjestämässä, kun kaivatut saapuivat sadeviitoissaan raikuvien suosionosoitusten saattelemina”, Vilma Eskelinen kirjoittaa hieman ennen eläköitymistään kesäretkelle kirjoittamissaan muisteluissa Sitrassa tapahtunutta.

Kettulassa MTK:n maastossa oltaessa meinasi käydä vielä köpelömmin, sillä yksi puuttui vielä illan hämärtäessä. Etsintäpartio ehdittiin jo laittaa matkaan, kun sienestäjä soitti kyläkaupasta, jonne oli vihdoin löytänyt.

Sieniretkien lisäksi henkilökunta kävi kerran vuodessa tutustumassa johonkin Sitran rahoituskohteista, jonka päätteeksi yritys kestitsi heitä. Milloin retki suuntautui Fiskarsin konepajaan seuraamaan aurojen taontaa, milloin Karkkilan Valimoon, Suomen Sokerin tehtaisiin Kantvikiin, Sanduddin tapettitehtaalle tai Lohjan kalkkikaivokseen.

”Jos avustava henkilökunta oli tyytymätöntä töihinsä, asia hoidettiin viemällä se johonkin helvetin esikartanoon, jossa suuret koneet ryskäsivät ja oli pölyistä. Tai sitten mentiin tutustumaan johonkin sarjatuotantopaikkaan, jossa naisihmisiä istui liukuhihnan vieressä niin kauas kuin silmä kantoi. Näiden jälkeen kaikki olivat taas vuoden tyytyväisiä siihen, että onpa meillä kiva vaihteleva sisätyö”, Roslin sanoo ja virnistää.

Naisia ei tuolloin pahemmin näkynyt johtavissa asiantuntijatehtävissä, vaan he olivat suorittavissa tai avustavissa tehtävissä. Sukupuolten välinen epätasa-arvo näkyi työpaikoilla esimerkiksi siinä, ettei työterveydenhuolto välttämättä ulottunut koskemaan alempaa porrasta, joka taas koostui lähes poikkeuksetta naisista.

Sitrassa toimiston naiset muodostivat yhteisen rintaman ja vaativat yhtäläisiä oikeuksia. Sysmän vuosittaisten strategiakokousten aikaan sihteerit, puhelinvaihteen hoitajat, konekirjoittajat ja muut pitivät palaverin, jossa käsittelivät uudistusta vaativia asioita, Vilma Eskelinen kertoo. Tilaisuus kulki nimellä tyttöjen kokous.

”Ratkoimme ihan ruohonjuuritason asioita. Saimme ajettua läpi sen, että työterveyspalvelut kuuluivat käsittelijöiden lisäksi toimiston väelle. Meidän ehdotuksesta uusittiin myös tiettyjä laitteistoja, 70-luvulla toimistoon saatiin esimerkiksi IBM:n pallokone, joka nopeutti meidän työtämme.”

Ajan myötä ja tasa-arvon lisääntyessä yleisesti yhteiskunnassa kokouksen nimi muuttui, ja siitä tuli ihan tavallinen toimistopalaveri.

1970-luvun maailma oli vanhoillinen ja miehinen. Naisten asemaan oli herätty ja tarve parantaa sitä oli mainittu jo Ahti Karjalaisen toisen hallituksen ohjelmassa vuonna 1970. Sukupuolten tasa-arvoa koskeva tasa-arvolaki, jossa kiellettiin sukupuoleen perustuva syrjintä muun muassa työssä, tuli kuitenkin voimaan vasta vuonna 1987.

Tuon ajan rakenteista huolimatta Sitra oli monelta osin edistyksellinen, vapaamielinen ja moderni moneen muuhun työpaikkaan verrattuna.

Naisten ei esimerkiksi tarvinnut pitää töissä hametta, vaan he saivat käyttää myös pitkiähousuja.

Jäykkyyksiä toki oli. Esimerkiksi teitittely. Vaikka Carlson oli monen mielestä ”nuorekas, energinen ja innostava”, jostain syystä sinuttelu oli hänelle vaikea paikka. Häntä pitikin teititellä aina hänen huoneeseen mennessä. Lopulta toimiston väki ehdotti, että tavasta luovuttaisiin. Kerran kello 14.00 päiväkahveilla kaikki kohottivat vesilaseja, ja niin oli sinunkaupat tehty.

Henkilökuntaa oli edelleen varsin vähän: vakituisia parikymmentä ja yleishyödyllisiin hankkeisiin palkattuja asiantuntijoita eli projektilaisia kolmisenkymmentä.

Roslinin mukaan Carlson katsoi, että Sitralla tuli olla rahaa – tärkeintä työvälinettään – paljon, mutta henkilökuntaa vähän. Toisaalta rahaa ei pitänyt olla liikaa. Tämä edesauttoi yhteenkuuluvuuden tunteen syntymistä: kun ihmiset tunsivat toisensa ja sen mitä kukakin teki, työilmapiiri oli luottavainen, lämminhenkinen ja kannustava, tuonaikaiset sitralaiset kuvailevat.

”Ei ollut monen kerroksen väkeä, kuten muualla tuppasi olemaan”, Roslin sanoo.

”Kaikki asennoituivat siihen, että yhdessä tehdään. Vaikka kuinka olisit töninyt naapuria, se ei olisi sinua auttanut, sillä keskeistä oli, ettei Sitrassa kukaan voinut päästä etenemään. Ei käytetty kyynärpäätaktiikkaa, kuten monissa suuryrityksissä. Niissä oli totuttu potkimaan toisia pöydän alta.”

Elettiin aikaa ennen monimutkaisia organisaatiokaavioita, kulunvalvontaa ja työilmapiiriselvityksiä.

Työsopimukset saattoivat olla suullisia, matala hierarkia muotia ja organisaatio pannukakkumainen kuten Wariksen aikana.

Kaikki eivät välttämättä edes tienneet, kuka heidän lähin esimiehensä oli.

Liisa Korpi-Tassin mukaan ei sellaisia edes mietitty. ”Silloin annettiin arvo kaikille, eikä työelämä tuntunut niin hektiseltä. Asioita tehtiin verkkaisemmin, yksi asia kunnolla kerrallaan, eikä räiskien sinne tänne samanaikaisesti. Silti saatiin suuria tärkeitä projekteja valmiiksi”, informaatikko Korpi-Tassi kuvailee ja jatkaa:

”Mutta työelämä muuttui, yhteiskuntakin muuttui. Viime syksynä, kun olimme mieheni kanssa Barcelonassa, huomasin, kuinka me kuvasimme ulospäin, ulkomaailmaa, kun taas kaikki muut käänsivät kameransa [kohti itseään]. Se minä, minä, minä ja kilpailu näkyy nykyään myös työelämässä.”

Eräs jakolinja rahastossa tosin oli: vakituisia kutsuttiin minkkihatuiksi ja määräaikaisessa työsuhteessa olevia projektilaisia karvalakeiksi. Tai no, saattoi se olla toisinkin päin. Siitä, kummat olivat kumpiakin, liikkuu kahdenlaista mielipidettä, eivätkä kaikki edes tienneet, kummalle puolelle kuuluivat.

”Se oli sitä teekkarihuumoria. Joku niistä tekniikan alan vääräleuista oli keksinyt sen”, Kirsti Uotila sanoo ja nauraa.

Kestäviä energiavaihtoehtoja aletaan etsiä

1970-luvulla painopisteajattelu löi Sitrassa läpi. Yhdeksi painopistealueeksi nousi öljykriisien seurauksena luonnollisesti energia.

Polttoaineiden reaalihinnan tasaista nousua povattiin tosin jo ennen ensimmäistä kriisiä syksyllä 1972 julkaistussa esitutkimuksessa. Näin käydessä vanhalta rakennuskannalta ja uudisrakentamiselta tarvittaisiin lämpötaloudellisia toimia, osoitti Sitran rahoittama tutkimus.

Rakennusten lämpötaloustutkimukset saivat raakaöljyn äkillisestä hinnannoususta vauhtia.

Niissä tavoitteena oli lisätä lämpötaloudellista perustietoa ja löytää kannattavia ratkaisuja energiaa säästävien rakennusten ja LVI-laitteiden suunnitteluun.

Tutkimuksissa ehdotettiin esimerkiksi paksumpia lämpöeristeitä, kolmelasisia ikkunoita, lämmön talteenottoa ilmanvaihdossa sekä siirtymistä vanhanaikaisista kaksiotehanoista yksiotehanaan. Sitran rahoittamassa viidenkymmenen koehenkilön testissä oli ilmennyt, että uudet hanat säästivät vettä 23 prosenttia.

Lämpötalousprojekti kantoikin hedelmää. Vuoden 1979 toimintakertomuksen mukaan asuntojen lämpökorjauksia ja energiataloutta koskevat sisäministeriön uudet määräykset perustuivat pitkälti Sitran tutkimuksissa saatuihin tuloksiin. Tämä poiki muutoksia rakennuslainsäädäntöön energiansäästämisen edistämiseksi.

Toinen laaja energiataloushanke tehtiin prosessiteollisuuden järjestöjen kanssa. Projektissa pyrittiin löytämään teknisiä ratkaisuja energian käytön tehostamiseksi ja edistämään niiden käyttöönottoa. Tavoitteena oli alentaa energiankulutusta tuoteyksikköä kohti tunnettua tekniikkaa käyttäen. Tutkimukset saivat jatkoa valtakunnallisesta Operaatio Laihiat -energiatalousprojektista. Siitä julkaistiin kymmeniä osaraportteja, joita jaettiin yrityksiin, kirjastoihin ja teknillisiin oppilaitoksiin.

Sitra ei ainoastaan etsinyt energiaa säästäviä ratkaisuja. Kun usko pysyviin energianhintoihin horjui ja toinen vuonna 1979 puhjennut energiakriisi jatkoi läntisen maailman kurittamista, erityisesti uusien energiamuotojen kehittäminen sekä uusiutuvat raaka-aineet nousivat kiinnostuksen kohteeksi.

Rahasto tutki, kokeili ja kartoitti useita uusia energiavaihtoehtoja.

Tuulivoimasta tehtiin iso selvitys, jossa todettiin se, mikä tänäkin päivänä tiedetään: Suomen oloissa tuulivoimaloiden parhaat ja ainoat paikat olivat rannikolla ja saaristossa, sisämaahan niitä ei pahemmin kannattaisi perustaa.

”Se ei tuntunut kauhean taloudelliselta silloin, vaikka se toimisi kovalla subventiolla kyllä. Joten päätimme, ettemme käytä tuulienergian kehittämiseen hirveästi aikaa ja voimaa”, energiahankkeista vastannut Risto Mäkinen sanoo.

Mäkinen kävi tätä varten Kanadassa tutustumassa sikäläiseen tuulivoimaan.

”Ne pahuksen siivet tuppasivat jäätymään ja katkeilemaan, joten totesin, että jos siipitekniikka ei vielä toimi Kanadan oloissa, niin ei Suomenkaan.”

Sitra toteutti myös suppean pienvesivoimalahankkeen, johon oli saatu inspiraatiota Ruotsista. Siellä joista saatiin vesivoimaa paikallisiin tarpeisiin, joten Sitrassa päätettiin Voimalaitosyhdistyksen ehdotuksesta kartoittaa pienvesivoiman mahdolliseen hyväksikäyttöön liittyviä teknisiä, taloudellisia ja ympäristönsuojelullisia näkökohtia.

”Muistan, Suomen Kuvalehti veti siitä otsikot, että Sitra on nostattamassa uutta koskisotaa”, Roslin sanoo ja nauraa.

Sitra heittäytyi myös voimakkaasti puunpolttoon, turpeen käyttöön ja pienpuiden kasvatukseen. Mäkinen muistaa hyvin erään Imatran Voiman hankkeen, jossa pohdittiin energiapajujen käyttöä.

”Silloinen tutkimusjohtaja Lasse Nevanlinna oli todellinen aivoriihi, joka lähti aina kokeilemaan kaikkia uusia juttuja, että mitä niistä voisi saada irti.”

Vuosikymmenen lopulla löytyi kuitenkin todellinen helmi: aurinkovoima. Sen käytöstä rahasto toteutti useita selvityksiä ja kokeiluja.

Hyvinvointi ja terveys työntyvät esiin

Toinen selkeä painopistealue oli ympäristö, vaikka toimintakertomuksista ei tällaista lausetta löydy. Syynä lienevät Sitran varsinaiset yleiset tavoitteet. Vuoden 1978 vuosikertomuksessa esimerkiksi todetaan, ettei ympäristönsuojelutekniikkaa voinut Sitran yleisten tavoitteiden takia nostaa yhdeksi rahaston toiminnan painopistealueeksi.

”Pikemminkin saatetaan ajatella, että tämä ”tuottamattoman” tekniikan suosiminen ei suinkaan nopeuta taloudellista kasvua. Toisaalta taas on myönnettävä, että elinympäristön laatu on tullut ihmisten taloudellisten tavoitteiden oleelliseksi osaksi. Teollisen tuotteen kansainvälinen kilpailukyky edellyttää ympäristönäkökohtien huomioonottamista”, siinä kirjoitetaan.

Hyvinvointi ja terveys teemoina alkoivat myös nousta. Suomalaisia sosiaalipalveluita rakennettiin paraikaa (70-luvulla tuli kunnallinen lasten päivähoito ja kehitysvammaisten erityishuolto), ja Sitrakin rahoitti useampaa terveyteen liittyvää kehityshanketta. Tällaisia olivat esimerkiksi Kelan ja Turun yliopiston avohuoltoauto sekä Kuopion yliopiston terveyskeskusten tietojenkäsittelyyn liittyvän hankkeen rahoittaminen. Myös joitakin lääketutkimuksia, kuten Starin psoriasiksen hoitolääkkeen syntetisointia ja Orionin penisilliinitutkimusta, tuettiin.

Onnistuneessa data-EKG-projektissa puolestaan kehitettiin sydäntautidiagnostiikkaa helpottavaa järjestelmää. Kuopion yliopiston hankkeessa sydänfilmianalyysi siirrettiin terveyskeskusten ja sairaaloiden välillä sähköisesti keskustietokoneen ja puhelinlinjojen avulla.

Vuosikymmenen lopussa yhteiskunnallinen koulutus nousi niin ikään rahaston ohjelmaan.

Teemat eivät ole vanhentuneet – eivät yleisesti yhteiskunnassa eivätkä Sitrankaan osalta. Kaikki nämä teemat löytyvät tavalla tai toisella rahaston toiminnan ytimestä tänäkin päivänä.

 

Ympäristötietoisuus nousee pinnalle

Kun jo eläköitynyt Vilma Eskelinen aloitti Sitrassa, siellä tosiaan puuhattiin täyttä vauhtia yhdyskuntien vesi- ja ympäristöprojektia, jota YVY-projektiksi kutsuttiin. Sen taustalla oli Sitran ensimmäinen julkaistu tutkimus Ympäristön pilaantuminen ja sen ehkäisy sekä yleinen ympäristönsuojelukiinnostuksen herääminen.

Vuonna 1970 oli vietetty Euroopan luonnonsuojeluvuotta. Maailmalla ja Suomessa ympäristötietoisuus oli vähitellen nostamassa päätään. Meillä keskustelua ihmisten toimista luonnossa oli herätellyt esimerkiksi suomalaisen tulevaisuudentutkimuksen edelläkävijä professori Pentti Malaska.

Vuosikymmenen alussa Suomen Teknillisessä Seurassa pitämässään esitelmässään Tekniikka ja ihmisen tulevaisuus Malaska oli sanonut, että teknologia käyttää luontoa kuin kertakulutustuotetta eikä ihmisillä ole minkäänlaista planetaarista tietoutta. Se taas heijastuu vahingollisesti ihmisen koko elämäntapaan. Siksi olisi kehitettävä luonnonmukaista tekniikkaa.

Helsingin Sanomat julkaisi puheen heti sellaisenaan, ja se sai paljon huomiota.

Vaikka asenteet ympäristönsuojelukysymyksiin olivat muuttumassa, lainsäädännön osalta ympäristöasiat olivat vielä tuolloin lapsenkengissä.

Vuonna 1961 Suomessa oli säädetty vesilaki. Suunnitelma Etelä-Suomen soiden suojelusta oli valmistunut kuusi vuotta myöhemmin. Mutta siihen suuret kansalliset saavutukset jäivätkin.

Tutkimustietoa yhdyskuntien ja teollisuuden vaikutuksista ympäristöön oli niin ikään vähän. Vesilainsäädännön ja heinäkuussa 1970 perustetun vesihallituksen myötä vesistöihin ja pohjaveteen kohdistuva jätekuormitus ja vesistöjen tila tunnettiin jo verraten hyvin. 1960-luvulla aiheesta oli ilmestynyt erilaisia osaselvityksiä, mutta ne olivat jääneet ”vain saastumisasteen paikallisen erilaisuuden toteamiseen”, Sitran 24. kesäkuuta 1968 pitämässä tiedotustilaisuudessa kerrottiin.

Tätä tilannetta oli lähtenyt paikkaamaan Sitra.

 

Ympäristöongelmat nähdään esteenä elintason nousulle

Sitran oli mahdollista rahoittaa yleishyödyllisiä toimeksiantoprojekteja erityisesti niiltä aloilta, jotka eivät olleet kenelläkään oikein hoidossa. Yksi näistä oli ensimmäisenä toimintavuonna 1968 aloitettu tutkimus ympäristön pilaantumisesta ja keinoista ehkäistä sitä.

Ympäristöasiat eivät kuuluneet vielä millekään instanssille, joten tutkimushanke sopi Sitralle hyvin. Ympäristöministeriötä ei vielä ollut, fossiilisia polttoaineita käytettiin kuin ne olisivat ehtymättömiä, ilmastonmuutosta ei tunnettu, eivätkä 70-luvun kaksi energiakriisiä olleet vielä ehtineet lyödä.

Valveutuneissa mielissä hälytyskellot alkoivat soida Aurelio Peccein ja Alexander Kingin perustaman Rooman Klubin varoitusten myötä. Peccei ja King olivat huolestuneita ihmiskunnan kestämättömistä toimista ja tulevaisuudesta maapallolla. Vuonna 1971 (vuotta ennen legendaarista Kasvun rajat -raporttiaan) Rooman Klubi ennusti, että nykyisellä kulutuksella öljy loppuisi 31:ssä ja maakaasu 38:ssa vuodessa.

Hegemonista kasvuideologiaa kritisoivan Rooman Klubin ennuste poiki useita muita arvioita, joissa niissäkin kaikissa öljyn ja maakaasun laskettiin loppuvan alle 80:ssä vuodessa. Joka tapauksessa raaka-aineet kallistuisivat huomattavasti seuraavan sadan vuoden aikana, arveltiin tuolloin.

Tästä päivästä käsin kiinnostavaa on se, että

Sitrassa ympäristötutkimuksen tarvetta perusteltiin ainakin aluksi voimakkaasti taloudellisilla tekijöillä.

Tutkimuksen ja ympäristötekniikan hankkeissa sanojen asettelua ovat toki voineet ohjailla myös Sitralle määrätyt talouden vahvistamiseen liittyvät tavoitteet.

”Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisestä on kielteisenä ilmiönä ollut seurauksena myös haitalliset muutokset ihmisen elinympäristössä”, Ympäristön pilaantuminen ja sen ehkäisy -nimisen tutkimuksen tekijät professori Peitsa Mikola, diplomi-insinööri Heino Leskelä sekä professori Reino Ryhänen esimerkiksi kirjoittivat Sitralle toukokuussa 1968 lähettämässään tutkimussuunnitelmassa.

”Ihmisen toimeliaisuus vapauttaa vesistöihin, ilmaan ja maaperään yhä kasvavia määriä tekijöitä, mitkä suoraan tai välillisesti vähentävät ympäristön terveydellistä kelpoisuutta ja viihtyisyyttä sekä aiheuttavat taloudellisia menetyksiä luonnonvarojen turmeltuessa”, kirjelmä jatkui.

Sitralle ehdotus tutkimuksesta tuli Valtion tieteellisen toimikuntien neuvottelukunnalta, joka myös valvoi selvitystyötä. Sitran vuoden 1970 toimintakertomuksen mukaan ympäristönsuojelua ensimmäistä kertaa Suomessa intensiivisen tutkimuksen kohteeksi oli suositellut tiettävästi akateemikko Erkki Laurila.

Ympäristöongelmat – termi, joka tuli käyttöön vasta joitakin vuosia myöhemmin – nähtiin ennen kaikkea esteenä elintason jatkuvalle nousulle. Tosin skeptikoitakin oli, kuten Valtion tieteellisten toimikuntien neuvottelukunnan puheenjohtaja Olavi Gränö antoi Sitran tiedotustilaisuudessa kesäkuussa 1968 pitämässään puheessa ymmärtää.

”Maan, veden ja ilman saastumisaste on elintason kohoamisen myötä lisääntynyt kaikkialla. – – – Keskustelussa on toisaalta liioiteltu ja toisaalta vähätelty sen merkitystä. Yksimielisiä ollaan kuitenkin oltu siitä, että kyseinen tapahtumasarja on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta aivan keskeinen, ja että se ilman tehokkaita suojelu- ja valvontatoimenpiteitä tekee tyhjäksi elintason nousun aikaansaamat paremmat olosuhteet”, Gränö lausui selvitystyötä esitellessään.

Hän korosti, että valtakunnallista suunnitelmaa veden, maan ja ilman saastumisen ehkäisemiseksi tarvittiin yhteiskuntapoliittisen suunnittelun tueksi. Päätöksentekijöiden tarve ympäristön tilaa koskeville tiedoille oli ehdoton, sillä oikein kukaan ei vielä tiennyt, missä ympäristöongelmien osalta oltiin ja mihin oltiin menossa.

 

Ympäristönsuojelun ja -tekniikan edistämiseen käydään käsiksi

Professori Peitsa Mikolan ryhmän työ eteni suunnitellusti. Yli 600-sivuinen tutkimus oli alalla ensimmäinen laatuaan ja valmistui sopivasti luonnonsuojeluvuodeksi. Projektinumerolla 1001 kulkenut hanke oli myös Sitran ensimmäinen valmistunut ja julkaistu tutkimus.

Tutkimuksessa kartoitettiin ympäristön pilaantumista aiheuttavat tekijät ja sen laajuus. Se kokosi yksiin kansiin tiedot pilaantumisen seurauksena todetuista haitoista ihmisen hyvinvoinnille ja määritteli alan peruskäsitteet alkaen siitä, mitä ympäristön pilaantumisella tarkoitetaan.

Näiden lisäksi selvityksessä tarkasteltiin lainsäädännöllisiä, hallinnollisia ja teknisiä keinoja ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi. Selvitys tarjosi myös konkreettisia ehdotuksia siihen, miten niitä ympäristönsuojelun ja -valvonnan näkökulmasta tulisi kehittää. Samalla se loi pohjan jatkotutkimukselle.

Teos sai osakseen laajaa huomiota. Ensimmäinen 500:n kappaleen painos jaettiin nopeasti loppuun, tammikuussa 1971 tehdystä Sitran loppuraportista ilmenee. Siitä tehtiin myös erillinen ”kansanpainos” sekä opettajille tarkoitettu opetuspakkaus.

Talossa oltiin todella tyytyväisiä.

Pioneeritutkimus ei tietenkään tyhjentänyt koko pankkia, ja oli siinä puutteitakin. Puolet raportista käsitteli tärkeimmäksi katsottua ongelmaa, vesistön pilaantumista. Tämä tarkoitti, että ilman ja maan saastuminen jäi vähemmälle huomiolle.

Yleisesti sen katsottiin kuitenkin olevan ”ilmeisen tarpeellinen puolueeton yleiskatsaus”, joka antoi tarpeellisen asiapohjan ympäristökeskustelulle. Tutkimuksen tietoja käytettiin jo vuoden 1970 aikana hyväksi muun muassa valtioneuvoston ympäristönsuojelua tutkivien komiteoiden työssä.

Hankkeen seurauksena Sitra alkoi edistää ympäristötekniikkaan keskittyvän teollisuudenhaaran syntymistä Suomeen.

Kesäkuussa 1970 se järjesti ympäristönsuojeluun ja -tekniikkaan keskittyvän seminaarin, jonka lisäksi se kokosi verkoston ympäristönsuojelulaitteita valmistavasta teollisuudesta.

Lokakuussa ympäristönsuojeluasioita puitiin yhdessä kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa, minkä lisäksi pidettiin tiiviisti yhteyttä ympäristönsuojeluneuvottelukuntaan, vanhoista projektimuistiosta selviää.

Waris piti myös henkilökohtaisesti huolta siitä, ettei huoli ympäristöstä ja luonnonvaroista unohtuisi luonnonsuojeluvuoden jälkeen. Helsingissä pidetyn valtakunnallisen ympäristökonferenssin päätöspuheessa hän lupasi Sitran jatkavan tukeaan ympäristönsuojelututkimukselle, jota ”ei kukaan viranomainen katsonut asiakseen”.

Sitra niin ikään lupautui panemaan alkuun ympäristönsuojelun normien laatimisen.

Sitra ajoi voimakkaasti ympäristöhallinnon järjestämistä – aihe, jota oli jo käsitelty valtioneuvoston kanslian asettamassa ympäristönsuojelun organisaatiotoimikunnassa, ja johon Waris puheessaan otti kantaa. Wariksen mielestä luonnonvarojen käyttöä oli suunniteltava ja koordinoitava kansallisesti julkisen hallinnon toimesta, ja Suomen luonnonsuojeluliiton tavoin hän kannatti hallinnon keskittämistä luonnonsuojeluvirastoon tai -ministeriöön.

Waris ei silti ollut nimenomaisesti ympäristönsuojelija. Sitrassa noihin aikoihin työskennellyt Eino Tunkelo kuvailee häntä pikemminkin avoimeksi uusille asioille.

Vanhoista esitelmäpapereista käy ilmi, että Wariksen ympäristöinnon taustalla oli ainakin näkemys siitä, ettei ympäristön hoito välttämättä hidastanut talouden kasvua. Sama näkemys oli myös Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivistolla, joka oli jo paria vuotta aiemmin muistuttanut, että ympäristön pilaantuminen ja taloudellinen kasvu liittyivät keskeisesti toisiinsa.

 

Jäte – ongelmasta raaka-aineeksi

Mikolan ryhmän ympäristöprojekti poiki 1970-luvulla useita jatkohankkeita.

”Jali, nyt miettimään lisää ympäristöprojekteja”, Sitran tuolloinen käsittelijä Jali Ruuskanen kertoo Wariksen käskeneen luonnonsuojeluvuoden jälkimainingeissa.

”Ja sehän sopi minulle.”

Ruuskasella oli jo tuolloin selkeä ympäristönäkökulma moniin asioihin. Osa hänen Teknilliseen Aikakauslehteen kirjoittamistaan artikkeleista oli käsitellyt kriittisesti teollisuuden ja ympäristön suhdetta.

Esimerkiksi kesällä 1968, ennen Sitraan tuloaan, hän oli kirjoittanut pääkirjoituksen vastineeksi Teknilliselle Seuralle, jonka mukaan insinöörit ratkaisivat kyllä ympäristöongelmat. Ruuskasen vastaus oli, että jos insinöörit kerran osaavat, heidän olisi aika näyttää, miten.

Hänen mukaansa teollisuuden ei tullut ajatella vain tuottavuutta, vaan ympäristöasiat tulisi huomioida prosesseissa. Tästä muodostui Sitran näkemys. Teollisuuden oli otettava ympäristönsuojelu huomioon yhtenä osatekijänä, toimintakertomuksissa korostettiin.

Ensitöikseen Ruuskanen luki tarkkaan Mikolan ja muiden tutkimuksen, jonka perusteella hän alkoi kehitellä uusia projekteja.

Ensimmäinen Sitran käynnistämistä lukuisista tutkimuksista oli teollisuuden jäteinventaari.

Tuohon aikaan puunjalostusteollisuus, maataloudesta puhumattakaan, kuormittivat raskaasti Suomen vesistöjä ja Itämerta. Tämä oli hyvin tiedossa. Vesihallituksen julkaisemien tietojen mukaan jätevesikuormitus oli kasvanut jatkuvasti 1960-luvun puoliväliin saakka, jolloin kasvu pysähtyi. Laskuun se lähti vasta 1970-luvulla.

Tähän mennessä teollisuuden jäteprosessi oli tarkoittanut lähinnä erilaista hävittämistä tai puhdistusyrityksiä. Sitran yhdessä Suomen Teollisuusliiton ja Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton kanssa teettämässä jäteinventaarissa huomio kohdistui teollisuuden jätehuoltoon ja jätteiden hyötykäyttöön. Siinä kartoitettiin teollisuudessa syntyvien jätteiden määrää ja laatua, niiden käsittelyä ja talteenottoa sekä tapoja tehdä ne vaarattomiksi. Samalla selvitettiin, millaisia mahdollisuuksia materiaalien kierrättämiseen olisi.

Ruuskasen mukaan teollisuusyritykset suhtautuivat selvityksen tekoon myötämielisesti ja antoivat auliisti tietoa. Ruuskasen mukaan myös yrityksissä oli havahduttu siihen, että ympäristöön tuli kiinnittää enemmän huomiota.

Ensimmäistä kertaa puhuttiin laajemmin maapallon ekologisesta kestävyydestä, luonnonvarojen riittävyydestä ja kestävästä kehityksestä, tokikaan ei näillä termein.

Jopa presidentti Urho Kekkonen oli havahtunut ympäristöasioihin ja lanseerasi tasavallan presidentin ympäristönsuojelupalkinnon. Se jaettiin vuosittain yksittäiselle ihmiselle tai projektille, joka oli edistänyt ympäristön säilymistä. Ruuskanen oli Sitran edustajana mukana palkintolautakunnassa.

Maatalouden puolella ei oltu yhtä innostuneita. Ruuskasen mukaan Sitra olisi halunnut aloittaa myös maataloutta koskevan ympäristöprojektin, mutta se tyrmättiin.

”Maatalouden ympäristökuormituksesta ei saanut tehdä edes inventaaria saati miettiä millaisia ongelmia maatalous tuotti, vaikka silloin oltiin edelleen pitkälti maatalousmaa. Eräs ministeri tyrmäsi sen.”

Ruuskasen mukaan tämä ministeri oli Paavo Väyrynen. Hänen mukaansa Väyrynen vaikutti asiaan Maalaisliiton kautta ja väitti, että maataloudessa asiat olivat kunnossa. Tämä tapahtui vuoden 1975 paikkeilla, Ruuskanen muistelee.

”Maalaisliitto ei sanonut sitä suoraan, mutta meidän annettiin ymmärtää, että he eivät halunneet tätä. Eikä me voitu viedä ehdotusta pankkivaltuusmiehille, kun tiedettiin etukäteen, ettei se mene läpi.”

Teollisuuden jäteinventaari valmistui vuonna 1972. Tutkimuksen aikana kävi selväksi, että jätteiden järkevää hyväksikäyttöä rajoittivat usein laeissa, asetuksissa ja kunnallissäännöksissä olevat määräykset.

Vuoden 1978 toimintakertomuksen mukaan tuloksena oli silti ”paitsi runsaasti käyttökelpoisia ja hyötykäyttöideoita – selvä asennemuutos teollisuudessa.”

Jätteitä ei välttämättä nähty enää pelkkänä ongelmana, vaan hyödyllisinä raaka-aineina.

Tutkimuksessa jätteiden tarkat määrät ja koostumukset jäivät tosin osittain epäselviksi, mikä oli jatkotutkimuksen kannalta harmi. Hankkeesta vuonna 1973 tehdyn loppuarvion mukaan syynä tähän olivat yritysten asenteet, jotka olivat olleet alkuvaiheessa ”salaiset”.

Julkistustilaisuudessa Sitra otti jälleen kerran kantaa ympäristöhallinnon järjestämiseen. Sen mielestä maahan tarvittiin alan keskusorganisaatio: luonnonvarahallitus tai -ministeriö.

Jäteinventaarin vanavedessä Tampereen kaupunki ja Seutukuntaliitto tekivät Sitran osarahoituksen turvin oman jäteinventaarinsa Tampereen alueella vuosina 1973-1974. Ne käyttivät siitä saatuja tietoja jätehuoltosuunnittelunsa pohjaksi.

Tämän lisäksi 1970-luvulla Sitran rahoituksella tehtiin myös lukuisia muita jätteisiin liittyviä selvityksiä, kuten jäteöljyselvitys, materiaalipolitiikan perusselvitys, kunnallisten lietetuotteiden hyötykäyttöselvitys ja ongelmajäteselvitys. Ne kaikki tuottivat tarpeellisia perustietoja jätehuollon lainsäädännön kehittämiseksi.

Näiden pohjalta syntyi myöhemmin ongelmajätteiden käsittelyyn, hyödyntämiseen, kierrätykseen ja loppusijoittamiseen erikoistunut Suomen Ongelmajäte Oy (nyk. Ekokem).

Jäteinventaaria edeltävänä vuonna oli ilmestynyt Työterveyslaitoksen teollisuusilmastoa koskeva peruskartoitus, joka toteutettiin pääosin Sitran varoin.

Selvityksessä laskettiin ilman keskimääräinen saastuneisuus, jota vertailtiin eräiden teollisuusalueiden lukuihin. Tämä sekä Ekonon, Sitran ja teollisuusliittojen ilmansuojelutilanteesta sekä teollisuudelle odotettavissa olevien investointien kustannuksista tehty selvitys tarjosivat arvokasta tietoa sekä ilmansuojelututkimuksen organisointiin että käynnissä olevalle ilmansuojelulain valmistelutyölle ja lain soveltamiselle.

Seuraava suuri hanke oli yhdyskuntien vesi- ja ympäristöprojekti YVY. Se oli Sitran, vesihallituksen sekä kauppa- ja teollisuusministeriön yhteisprojekti, jossa tarkasteltiin yhdyskuntien vesi- ja jätehuoltoa ja luodattiin yhdyskuntajätteiden lajittelua ja vedenpuhdistuksen perusteita. Sitra toimi siinä paitsi osarahoittajana myös projektin käynnistäjänä ja koordinoijana, ja hankkeen vetäjä Veli-Matti Tiainen istui Sitrassa.

Yhteisrahoituksella Espoon Suomenojalle valmistui myöhemmin VTT:n omistukseen siirtynyt jäteveden tutkimusasema, jossa toteutettiin viisi jäteveden puhdistusta koskevaa tutkimusta. Yhdyskuntajätteiden lajittelusta tehtiin myös kokeilu Espoossa.

Kaikkiaan YVY poiki noin 70 tutkimusraporttia. Kokonaisuudessaan se valmistui vuonna 1977.

Isoissa kaupungeissa tehdyt yhdyskuntaprojektit sysäsivät puhdistamotoiminnan liikkeelle.

Vielä 1978 käynnistettiin yksi suuri ympäristöprojekti. Se tehtiin Vesihallinnon Tieteellisen Neuvottelukunnan aloitteesta. Neuvottelukunta oli kiinnittänyt huomiota siihen, että jätevesikuormituksen vähentämiseen liittyvää tutkimusta pitäisi tehostaa. Teollisuuden jätevesiprojekti TESI:ssä lähdettiinkin hankkimaan uutta tietoa teollisuuden vesiensuojelutavoitteiden järkevää asettamista varten.

 

Ympäristöteknologiahankkeet takkuavat

Kuin varkain Sitrasta oli tullut Suomen suurin ympäristönsuojelututkimuksen rahoittaja. Tai tätä vuosikertomuksissa ainakin toisteltiin.

Vuoden 1978 toimintakertomuksen mukaan juhlarahasto oli siihen mennessä rahoittanut ympäristönsuojelua ja sen tekniikkaa välittömästi tai välillisesti edistäviä hankkeita noin 15 miljoonalla markalla, mikä oli vajaa kymmenesosa sen tuohon mennessä myöntämästä kokonaisrahoituksesta. Jos ympäristönsuojelua hyödyttävät prosessi- ja säätötekniikkaan, kuten jäteraaka-aineisiin perustuvat biotekniset hankkeet olisi otettu mukaan, osuus olisi ollut vielä suurempi.

Viiden ensimmäisen vuoden aikana jollain lailla ympäristöön liittyviä hankkeita oli lähes 50. Kolmannes oli yleisiä selvityksiä, lopuissa kehitettiin ympäristönsuojeluun soveltuvaa teknologiaa.

Luotto teknologiaan ongelmiemme ratkaisijana oli vahva jo tuolloin.

1970-luvun alussa yritysten kiinnostus ympäristötekniikkaan oli suurta. Ajateltiin, että alalla olisi odotettavissa suuret markkinat.

Sitrakin linjasi, että ympäristönsuojelutekniikka voi olla myös kannattavaa teollisuutta ja rakennustoimintaa. Varsinkin, jos sen myyjän kotimaa olisi eräänlaisen hyvin ”suojellun” ympäristön esimerkkimaa.

Sitran tavoite rahoittaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä tuotteita, menetelmiä ja prosesseja päti myös ympäristötekniikassa. Noin 70 prosenttia myönnetystä rahoituksesta oli kohdistunut alan tuotekehitykseen. Jostain syystä ympäristöteknologian tuotekehityshankkeet olivat kuitenkin onnistuneet hieman keskimääräistä huonommin.

Sitran vuosikertomuksissa tälle on lueteltu useita syitä. Alalta puuttui esimerkiksi koulutettua väkeä, tietoa ei osattu hakea riittävästi muilta aloilta tai perustutkimus puuttui. Tämä oli huomattu myös Suomen Akatemiassa. Ympäristötekniikasta tuli osa virallista tutkimus- ja tiedepolitiikkaa ja yksi Akatemian painopistealoista. Myös kauppa ja teollisuusministeriö oli ilmoittanut, että ”ympäristönsuojelulliset seikat” olivat sillä yksi peruste tuotekehitysmäärärahoja jaettaessa.

Kaupallisia epäonnistumisia selitti taas se, että yritykset olivat nojanneet liikaa kotimaan markkinoihin, eikä vientiä oltu osattu edistää riittävästi. Ympäristöhankkeita käsittelevästä tekstistä huokuukin pettymys.

”Tekniseen epäonnistumiseen on vaikuttanut myös se, että eräänlaisesta statusluonteestaan huolimatta tai ehkäpä juuri siitä johtuen, ympäristötekniikka on ollut monille yrityksille vain harrastus”, vuoden 1978 toimintakertomuksessa todetaan.

Sekin sanottiin suoraan, etteivät viranomaiset olleet saaneet tarvittavia lakeja ja asetuksia voimaan tarvittavalla nopeudella. Sitrassa ajateltiin tuolloin, että ympäristöasiat huomioitaisiin nopeammin kaikessa toiminnassa. Tällä hetkellä voidaan todeta, että asia on nykyään yhtä keskeinen kuin tuolloin.

Jali Ruuskanenkin sanoo, että kaikkein suurin ongelma 1970-luvun ympäristöhankkeiden edistämisessä oli päättäjien ja viranomaisten jahkaus.

”Aika ei ollut kypsä, koska valtionhallinto ei ollut ympäristöasioissa vielä ajan tasalla.”

”Teollisuudesta oli faktaa ja tietoa, mutta ei tarvittavaa lainsäädäntöä”, hän hymähtää.

”Ei syntynyt mitään cleantech-operaatiota. Yritykset katsoivat, että puhdistamot ja muut olivat pitkiä prosesseja, jotka lähtivät lainsäädännöstä liikkeelle. Mutta se ympäristöministeriön perustamisen jahkaus vaikutti siihen, ettei siellä valtiohallinnon puolella ollut ketään painostamassa. Kun ministeriö tuli, lainsäädäntökin lähti liikkeelle.”

 

Ympäristöministeriö perustetaan poliittisen väännön jälkeen

Ympäristöministeriö aloitti toimintansa lokakuussa 1983. Tätä edelsi vuosikymmenen poliittinen vääntö. Ennen tätä hallinto ja lainsäädäntö olivat ympäristöseikkojen osalta hajanaista ja sekavaa. Vesiä, ilmaa, ihmistä ja ympäristöä suojeltiin monen kymmenen lain ja asetuksen voimalla useiden ministeriöiden toimesta.

Ympäristöhallinnon järjestämistä oli alettu valmistella jo vuonna 1970. Valtioneuvoston kanslian asettaman ympäristönsuojelutoimikunnan työn perusteella muodostettiin ympäristönsuojelun neuvottelukunta, joka vuonna 1973 ehdotti, että ympäristönsuojeluasiat laitettaisiin sisäasianministeriön alle. Maa- ja metsätalousministeriö, maataloustuottajien etujärjestö MTK ja teollisuus vastustivat kaikki tätä.

Sisäasianministeriön ympäristönsuojeluosasto aloitti toimintansa maaliskuussa 1973. Sille kuului ympäristösuojeluasioiden yleissuunnittelu, valvonta ja koordinointi. Vesiasiat puolestaan olivat vahvasti maa- ja metsätalousministeriössä, kuten myös uusiutuvien luonnonvarojen kysymykset.

Uusiutumattomat luonnonvarat sen sijaan kuuluivat kauppa- ja teollisuusministeriölle, ja ympäristönsuojeluun liittyvät terveydenhoito ja työsuojelu sosiaali- ja terveysministeriölle. Ilma ja melu olivat taas hallinnollisesti sisäasiainministeriön tehtävänä.

Ei ole ehkä ihme, että lainsäädäntö jäi puutteelliseksi ja siitä syntyi kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, jos ja kun ympäristön osalta oli niin monia sokeita alueita. Hajauttamiselle oli kuitenkin kannattajansa.

Syyskuussa 1974 asetettu valtion keskushallintokomitea ehdotti lopulta erillisen ympäristöministeriön perustamista. Ministeriö aloittaisi jo vuoden 1976 alussa, se ehdotti.

Mutta valtioneuvostolla kesti. Se teki komiteamietintöön perustuvan periaatepäätöksen ympäristöhallinnon uudistamisesta vasta maaliskuussa 1977.

Ympäristöhallinnon sijoituspaikasta seurasi kiivas valtataistelu. Lopulliseen ratkaisuun päästiin vasta kuusi vuotta myöhemmin.

 

Ympäristötietoisuuden ensimmäinen aalto laskee

Ympäristöministeriön aikajanamuotoon tehdyssä 20-vuotishistoriikissa Sitra on mainittu kahdesti. Aikajanalta löytyvät vuonna 1970 julkaistu selvitys ympäristön tilasta sekä teollisuuden jätevesiprojektin valmistuminen vuonna 1981.

Kuten sanottu, Sitran tutkimushankkeiden, avausten ja vaikuttamistyön rooli ministeriön syntyyn ei tyhjenny silti vain näissä. Kaikki haastatellut entiset sitralaiset korostavat Sitran roolia ministeriötä edeltävissä neuvotteluissa.

Wariksen kannanottojen lisäksi Sitra otti osaa ympäristönsuojelun yhteisneuvotteluihin. Niissä mukana ollut Jali Ruuskanen kertoo ajaneensa Sitran puolesta voimakkaasti ympäristöministeriön perustamista: ”Sisäasianministeriön jaosto ei pystynyt edistämään ympäristöasioita tarpeeksi, joten katsottiin, että se oli ihan oman ministeriön tehtävä hoitaa.”

Ruuskanen oli viranomaisten suuntaan paljon yhteistyössä.

Hän istui Suomen ja sosialistimaiden, SEVin ympäristöyhteistyöelimessä, toimi VTT:n ympäristötoimikunnan johtajana (jonka seurauksena VTT:lle 1970-luvun lopussa perustettiin ympäristöprofessuuri) ja oli Suomen edustajana OECD:n ja Euroopan talouskomission ympäristönsuojeluelimessä.

Ruuskanen kertoo myös käyneensä esimerkiksi Sveitsissä ja Ruotsissa esitelmöimässä Suomen jätteidenkäsittelystä sekä yhdyskuntien vesi- ja ympäristöprojekteista.

”Valtion edustajana oleminen oli sikäli huvittavaa, olinhan itsenäisestä rahastosta. Mutta kun ei ollut muita”, hän naurahtaa.

”Olihan meillä puhtaita luonnonsuojelijoita ja biologeja, jotka miettivät ympäristöasioita tieteellisesti. Mutta niitä, jotka olisivat miettineet yhdyskuntien jätevesihommia ja jätteiden hyväksikäyttöä – ei siitä ollut hajuakaan.”

Ruuskasen mukaan Sitran toiminnalla oli paljonkin merkitystä ympäristön nousuun yleiselle agendalle.

Monessa he olivat kuitenkin liian aikaisessa.

”Se näkyi kritiikkinä. Meillä sanottiin, että hyvähän näitä on esittää, mutta käytännön toimenpiteissä hidasteltiin.”

Suomen ympäristösaavutusten lista 1970-luvun osalta on toden totta lyhyt: Itämeren suojelusopimus (1974), valtioneuvoston periaatepäätös kansallis- ja luonnonsuojeluverkoston kehittämisohjelmasta (1978), torjunta-aineiden lentolevitys riippuvaiseksi maa- ja metsätalousministeriön luvasta (1979) sekä periaatepäätös soidensuojeluohjelmasta (1979). Valtionhallinnon tasolla alkoi tapahtua vasta 1980-luvulla. Esimerkiksi ongelmajätteitä koskevat jätehuoltolain ja -asetuksen säännökset tulivat voimaan vuonna 1981.

Tätä ennen juhlarahasto oli jo katsonut, että sen aika oli jättää välittäjän ja koordinoijan roolinsa kehittyvälle ympäristöhallinnolle. Myös Jali Ruuskasen aika jättää Sitra oli tullut. Hänen mukaansa häntä oli houkuteltu Paperinkeräys Oy:n toimitusjohtajaksi, mutta sen sijaan hän päätti siirtyä perustetun Tiede 2000 -lehden (nyk. Tiede) päätoimittajaksi.

Ruuskanen oli ollut tekemisessä lehden kanssa jo Sitrassa ollessaan, sillä se oli rahoittanut lehden suunnittelua Suomen Akatemian, Suomen Kulttuurirahaston ja Tiedeakatemian valtuuskunnan pyynnöstä. Carlson oli kuulemma pyytänyt Ruuskasta katsomaan ”oliko suunnitelmissa järkeä”.

”Sanoin, että annetaan niille rahaa, mutta ehtona on, että ottavat minut sinne suunnittelemaan lehteä. Suunnittelin lehden, ja kun päätoimittajaa piti alkaa etsiä, sanoin, että vapaaseen hakuun vaan.”

Ruuskanen valittiin tehtävään.

Sitra jatkoi ympäristöystävällisemmän teknologian rahoittamista, ja ympäristöseikat säilyivät jossain määrin rahaston agendalla – vain noustakseen 2000-luvulla ympäristötietoisuuden toisen aallon mukana omaksi ohjelmakseen.

Se kertoo tietyllä tavalla intohimoisen ensimmäisen aallon epäonnistumisesta; siitä, ettei yleinen huoli ja halu tarttua toimeen ollut sittenkään tarpeeksi suuri.

Nykypäivän ajatus siitä, että uudella teknologialla voidaan ratkaista ympäristöhaasteita, ei ole uusi. Monet raaka-aineiden ja energian mahdollisimman tarkkaan käyttöön ja ympäristöhaittojen pienentämiseen liittyvät tekniikat olivat olemassa jo 1980-luvulla.

 

Kelvoton keksintö johtaa panttivankitilanteeseen Keksintösäätiössä

Vuonna 1977 tapahtui vaarallinen välikohtaus, joka hetkautti myös Sitrassa. Iltapäivällä, 10. helmikuuta, pitkään päällystakkiin ja turkislakkiin pukeutunut mies käveli Pitäjänmäessä sijaitsevan Keksintösäätiön toimitaloon ja siellä ylimpään kuudenteen kerrokseen, jossa hän rullarevolverilla uhaten otti paikalla olleet kahdeksan ihmistä panttivangeiksi. Hetken päästä hän laski kolme ”pikkunappuloiksi” kutsumaansa naistyöntekijää sekä teekkari-harjoittelijan vapaaksi ja lähetti näiden mukana poliisille kirjeen. Siinä hän kertoi, ettei halunnut rahaa tai vangeille pahaa, jos hänen vaatimuksiinsa – jotka tässä vaiheessa jäivät epäselviksi – suostuttaisiin.

Loput – kolme diplomi-insinööriä ja teknikon – kolmekymppinen mies ohjasi neuvotteluhuoneeseen. Hän oli varautunut pitkään panttivankitilanteeseen, sillä oli tuonut mukanaan ruokaa jopa kolmeksi viikoksi, lehdet kertoivat.

Näin vakavaa panttivankitilannetta ei oltu Suomessa nähty koskaan.

Kun ensimmäiset poliisit yrittivät sisään, kaappaaja ampui neljä laukausta kohti toimiston ovea. Tämän jälkeen neuvotteluja alettiin käydä puhelimitse. Seurasi lähes 25 tuntia kestänyt hermosota, jonka aikana poliisi kyyditti paikalle poliisi-psykologin sekä kaksi tekniikan asiantuntijaa puhumaan sieppaajan kanssa.

Vähitellen tämän tarkoitusperät alkoivat selvitä. Kävi ilmi, että kaappaaja oli rakennusmestari, mutta myös turhautunut keksijä. Hänen tärkein ideansa oli vesiturbiinikiihdytin, jonka parissa mies oli askarrellut jo toistakymmentä vuotta. Kuukautta aiemmin hän oli kuitenkin saanut Keksintösäätiöstä kirjeen, jonka mukaan kiihdytin oli kelvoton. Asia oli todettu aieimmin jo Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa, jossa laitetta oli kokeiltu.

Ikiliikkuja, kuului tuomio. Väärinymmärretty nero, mies itse sen sijaan koki. Hän uskoi, että laite mullistaisi vielä kaiken, jos sen siis vain saisi toimimaan. Siksi hän pyysi nyt ymmärrystä, hyväksyntää ja tunnustusta keksinnölleen.

 

Panttivankitilanne raukeaa

Kului yö, nousi seuraava aamu. Tuona aikana kaappari käyttäytyi panttivankejaan kohtaan kohteliaasti ja rauhallisesti. Porukalla jopa vitsailtiin ja käytiin filosofisia keskusteluja, panttivangit myöhemmin kertoivat. Helsingin Sanomat kertoi, että tilanteen ollessa käynnissä Keksijäin Keskusliiton toimitusjohtaja Sami Suominen lupasi jopa rahoittaa vesiturbiinikiihdyttimen edelleen kehittelyn omista varoistaan, kunhan keneenkään ei sattuisi.

Lopulta kello 15 aikaan iltapäivällä jännitys laukesi, ja mies vapautti viimeisetkin panttivangit. Poliisi sai miehen pään käännettyä lupaamalla, että laite rakennettaisiin tämän piirustusten mukaisesti, minkä jälkeen kiihdytintä kokeiltaisiin hänen läsnä ollessaan.

Näin tehtiinkin. Tilanteen rauhoituttua talon autotallissa järjestettiin koekäyttö kymmenisen tekniikan asiantuntijan ja poliisiryhmän seuratessa.

Toisin kuin keksijä oli luvannut, turbiini ei toiminut markkinoilla olevia vastineita tehokkaammin – ei ainakaan paloletkun voimalla.

Myös Helsingin Sanomien tiedetoimittaja tyrmäsi keksintöidean lehdessä siihen tutustuttuaan.

Mies antautui ja hänet pidätettiin, vangittiin ja tuomittiin. Myöhemmin oikeudessa hän selitti tekonsa motiivina olleen hylkäävä vastaus. Säätiöltä saatu kirje oli suistanut hänet tolaltaan, mies kertoi, ja saanut hänet vaeltelemaan Helsingin kaduilla vailla päämäärää.

Tehdyistä testeistä huolimatta kaappari ei edelleenkään suostunut uskomaan, ettei turbiini toiminut. Häntä oli huijattu, mies uskoi. Hän myös vaati valtiolta mittavia korvauksia, koska hänen mielestään virkamiehet tekivät hänestä naurunalaisen.

Hovioikeus hylkäsi vaatimuksen – ja tuomitsi kaappaajan yli kuuden vuoden vankeuteen.

 

Alkuperäinen iskun kohde paljastuu

Sitrassa panttivankidraamaa ja myöhemmin oikeudenkäynnin etenemistä seurattiin jännityksellä, olihan Keksintösäätiö lähellä rahastoa. Sitran edustaja istui säätiön hallituksessa, mutta tapahtumaan oli muitakin yhtymäkohtia.

Kukaan ei sano varmaksi, mutta monet entiset sitralaiset muistelevat, että samainen keksijä olisi hakenut rahoitusta idealleen myös Sitralta. Rahastosta hänet puolestaan olisi ohjattu säätiön puheille.

Myöhemmin ilmenikin, että alkuperäinen iskun kohde oli pitänyt olla Sitra.

Sieppaaja oli kuitenkin todennut Keksintösäätiön helpommaksi kohteeksi pitkälti strategisten seikkojen vuoksi. Mitä nämä syyt olivat, sen jokainen muistaa vähän eri tavoin.

”Hänen [kaappaajan] piti ensin tulla meille ja ottaa joku tietty tyyppi panttivangiksi”, silloinen asiamies Bertil Roslin kertoo.

”Mutta koska meidän toimitiloissa ei päässyt hallitsemaan koko tilaa – käytävä ei esimerkiksi jatkunut suoraan – siellä ei olisi päässyt ampumaan yhtä lailla. Tämä oli [poliisilta saatu] pääselitys.”

”Sitra oli ensimmäinen kohde, näin kerrottiin”, kertoo myös toimiston esimies Vilma Eskelinen, ”Mutta meillä oli niin paljon varauloskäyntejä, että hän [kaappaaja] meni Keksintösäätiöön.”

”British Embassy oli meidän yläpuolellamme kahdessa kerroksessa, joten se oli vähän paha paikka, hälyisempi, eikä hän [kaappaaja] olisi saanut yhtä helposti panttivankeja”, muistelee puolestaan Kirsti Uotila kuulleensa.

Niin tai näin, tilanne oli nyt ohi. Ainakin tältä erää.

 

Taival yhteiskunnallisena kouluttajana alkaa

Samana vuonna 1977 Sitran peruspääomaa korotettiin toistamiseen, 300 miljoonaan markkaan. Syy: inflaatio oli nakertanut pääomaa, minkä lisäksi rahaston kapasiteettia ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta haluttiin kasvattaa.

Samana vuonna juhlarahasto teki uuden aluevaltauksen koulutuksen saralle, kun pankkivaltuusmiehet hyväksyivät esityksen talouspolitiikan johtamiskoulutuksen järjestämisestä Suomen ylimmille päättäjille. Sen tuli tähdätä ”paitsi taloudellisen näkökulman avartamiseen myös taloudellisten päätösten teossa tarvittavien tietojen ja taitojen kehittämiseen”, perusteluissa sanottiin.

Asia ei ollut uusi. Ensimmäiset epäviralliset keskustelut talouspoliittisen koulutuksen tarpeesta oli käyty jo vuosikymmen aiemmin. Vuonna 1969 Sitra oli Liikkeenjohdon Instituutin aloitteesta rahoittanut talouselämän johtamiskoulutusta koskevan selvityksen, jota jatkettiin kartoittamalla, millaista täydennyskoulutusta ylipäätään oli tarjolla ja kuinka moni oli sen tarpeessa.

Jo tuolloin oli tullut selväksi, että julkisen vallan, elinkeinoelämän ja koulutuksen piirissä olevien päättäjien kokonaisvaltaista talouspoliittista näkemystä olisi syvennettävä.

Asia muhi vuonna 1974 perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n seminaareissa, kunnes Klaus Waris ja Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Jaakko Honko kääntyivät Sitran Carlsonin puoleen.

Koulutukselle oli tilausta etenkin siksi, että kansainvälinen öljykriiseistä johtunut lama oli ollut odotettua pidempi ja syvempi. Suomen talous oli huonossa jamassa. Osansa oli myös kylmällä sodalla, sillä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilvoittelu maailmanvallasta ei ollut voinut olla vaikuttamatta Suomen idän suhteisiin. Lisäksi asiaan vaikuttivat sisäpoliittiset kiistat, jotka johtuivat vuonna 1974 voimaan tulleesta Euroopan talousyhteisön EEC-vapaakauppasopimuksesta.

Viennistä riippuvainen Suomi eli niukkoja vuosia kuten nytkin. Pitkä, sodanjälkeistä rakentamista seurannut nousujohteinen talouskasvu oli tullut tiensä päähän. Kaupan vapautumisen seurauksena tuonti vapautui nopeammin kuin teollisuus ehti parantaa kilpailukykyään. Bruttokansantuote laski, työttömien määrä lisääntyi.

Seuraavana vuonna 1975 työttömien määrää pidettiin jo ”kansallisena onnettomuutena”. Tämän päivän näkökulmasta (yli 300 000 työtöntä, joista lähes 45 000 alle 25-vuotiaita) presidentti Kekkosen runttaama hätätilahallitus 63 000 työttömän tähden tuntuu suureelliselta.

Martti Miettusen toinen hallitus tuli ja meni, Kalevi Sorsan toinen hallitus nousi valtaan, mutta senkään toimet eivät purreet. Hallitus oli vuoden aikana turvautunut markan devalvointiin jo kahdesti – ja turvautuisi seuraavan vuoden alussa kolmannen kerran. Tämä elvyttäisi vientiä, mutta työttömyys jatkaisi kasvamistaan, mikä vähentäisi puolestaan kotimaista kysyntää.

Tätä ei toki vielä tiedetty, kun Sitra syyskuussa pari viikkoa Espoon Korpilammen historiallisen konsensuskokouksen jälkeen järjesti talouspolitiikan johtamisen ensimmäisen niin sanotun koekurssin.

Kuten ei sitäkään, että Suomen talouspolitiikassa oltiin keskellä historiallista käännettä. Ideologisen vastakkainasettelun tilalle tulisi “Korpilammen henki”, konsensuksen ja elvytyspolitiikan aikakausi alkaisi, ja markkinatalouden viimeisetkin vastustajat luovuttaisivat demareidenkin omaksuessa markkinatalousajattelun ohjenuorakseen.

Kymmenen päivän aikana tulevaisuuden päättäjät ja pitkän työuran tehneet varttuneemmat nollakurssilaiset, kuten heitä myöhemmin kutsuttiin, opettelivat kansantalouden tilinpidon keskeisiä käsitteitä, kuuntelivat alan parhaiden asiantuntijoiden luentoja ja kävivät kiinnostavia keskusteluja.

Sitran yliasiamies Carlson toimi kurssin rehtorina ja oli osallistunut myös kurssin sisällön suunnitteluun ja käytännön toteutukseen. Malli kurssille oli haettu maanpuolustuskursseilta. Sieltä oli omaksuttu muun muassa tasa-arvon periaate. Tämä tarkoitti sitä, että naisia kutsuttiin alusta saakka mukaan.

Carlsonin mukaan johtajat tarvitsivat oleellisia, oikeita, puolueettomia ja tasapuolisia tietoja talouspolitiikan taustoista sekä taloustieteen oppeja ja käytännöllisiä valmiuksia talouspoliittisten ongelmien ratkaisuun. Tietoa luovan ja itsenäisen ajattelun tueksi, ei mielipiteitä tai asenteiden muokkausta.

Konkretiaa, ei teorioita.

Jo ensimmäiseltä kurssilta vakiintui harjoitus, jossa muodostettiin hallitus ja osallistujat jaettiin ”ministeriöihin”. Hallituksen tehtävänä oli laatia valtion budjetti. Helsingin Sanomien taloustoimituksen esimiehenä tuolloin toiminut Lauri Helve kuului harjoituksessa kauppa- ja teollisuusministeriöön yhdessä Erkki Liikasen, Sitran tulevan yliasiamies Aatto Prihtin, Raili Nuortilan ja Simo Vuorilehdon kanssa. He ottivat harjoituksen siihen nähden vakavasti, että väänsivät budjettia yömyöhälle Vuorilehdon Evitskogin mökillä.

”Ensin harjoituksessa annetaan ”ministerien” ja ”virkamiesten” harrastaa luovuutta ja vaihtoehtoista budjettipolitiikkaa. Harjoitusten edetessä kovat taloudelliset realiteetit riisuvat erilaisista taustoista tulleet osallistujat aseista, ja budjetti tehdään juuri niin vaihtoehdottomista lähtökohdista kuin oikeassakin elämässä”, Helve kuvailee kirjassa Pennejä taivaasta – Talouspolitiikkakoulutusta 25 vuotta.

”Taustasta riippumatta talvisodan henki innoittaa joukon ja yksituumaisuus valtaa porukan viimeisenä budjettiriihipäivänä. Itse muistan pudonneeni kärryiltä, kun oikeassakin elämässä ammattimiehet runnoivat kurssilaisten budjetin läpi”, hän jatkaa.

Helven mukaan Sitra keräsi harjoituspaperit visusti talteen, jotta ne eivät pääsisi julkisuuteen. Hänen mukaansa syynä tähän oli niissä piirretty raju talouspoliittinen tilanne, jossa ”suurvaltojen välinen selkkaus oli sekoittanut maailmankaupan, sotatalous kuumentanut vientimarkkinat, Suomessa työvoimapula oli käsillä ja hinnat 20 prosentin nousuvauhdissa.”

Hyvä ja tarpeellinen, kuului kurssin palaute sen päätyttyä.

Arviointiraportin mukaan tavoitteet oli saavutettu. Tämän lisäksi 80 000 markkaa katsottiin pieneksi hinnaksi sille, että suomalaisten päättäjien tieto talouden perusteista lisääntyi ja heidät saatiin puhumaan ”yhteisellä kielellä”. Sitä pääministeri Kalevi Sorsakin toivoi seuraavana vuonna ensimmäisellä kurssilla pitämässään puheessaan, kun säännöllinen koulutus aloitettiin. Sitran toiminta yhteiskunnallisena kouluttajana oli alkanut.

 

Kurssikoulutuksissa voitetaan hassuja palkintoja

Kurssien johdolle ja Sitran sihteereille kaksi-kolme kertaa vuodessa järjestettävät kurssit olivat tiukka puristus. Välillä oltiin Finlandiatalolla, välillä Säätytalossa, Haikon Kartanossa tai Sannaisten kartanossa Porvoossa. Päänvaivaa tuottivat erityisesti kurssin lopuksi jaettavien palkintojen keksiminen – ja se, että ne piti vielä löytää. Palkintojen kun piti olla ”hassuja ja osuvia”.

Yleisiä olivat Kristallipallo, Liisa Ihmemaassa -kirja, ketunhäntä ja hiirenloukku.

”Aina palkintojen löytäminen ei ollut helppoa”, Sirpa Hotti muistelee.

Hotti oli tullut Sitraan vuonna 1976 hoitamaan puhelinvaihdetta ja toimistoasioita. 1980-luvulla hän työskenteli käsittelijöiden sihteerinä ja teki lisäksi töitä talouspolitiikan johtamiskursseilla.

”Kerrankin päätettiin hankkia Uppo-Nalle palkinnoksi. Sellainen löytyikin tiukan etsinnän jälkeen eräästä kirjakaupasta, jossa se oli somisteena. Sain sen mukaani manguttuani aikani ja maksettuani pyydetyn hinnan.”

Hotti tai muut sihteerit eivät päättäneet palkinnoista, vaan kurssin järjestäjät.

Kristallipallo annettiin sille, joka vaikutti näkevän parhaiten tulevaisuuteen.

Hiirenloukku, jossa oli penni tai markka, meni taas tarkanmarkanmatille. Toimittaja sai ketunhännän, parhaiten ilman mitään tekemättä luovinut Uppo-Nallen ja Liisa Ihmemaassa jaettiin puolestaan osallistujalle, jolla oli mennyt varjobudjettia tehdessä niin sanotusti sormi suuhun.

”Vähän sovinistista, mutta usein se meni naiselle. Että hän oli talouskuvioissa kuin Liisa Ihmemaassa, että näinkö suuri maailma on”, kertoo Liisa Lehikoinen, joka niin ikään oli talouspolitiikan johtamiskursseilla sihteerinä.

Lehikoisen mukaan jaettiin myös vaihtuvia palkintoja. Kerran eräs vasemmistopoliitikko, joka oli kova kutomaan myös luennoilla, sai puikot ja punaista lankaa. Helsingin hulinoista innostuneelle pohjoiskarjalalaiselle kunnanjohtajalle annettiin puolestaan kompassi ja kartta, johon oli merkitty kaupungin tärkeimmät kapakat.

Hotti ja Lehikoinen eivät olleet kuulemassa varsinaisia luentoja, mutta tulivat muuten nähneeksi kaikenlaista. Aluksi maaherrojen, kuntajohtajien, lehdistön edustajien, poliitikkojen, pankinjohtajien, vuorineuvosten – ylipäätään johtavassa asemassa olevien ihmisten ja niin sanotun valtakunnan kerman – kanssa oleminen jännitti, Hotti kertoo.

Mutta kiivailut, ne jäivät luentosaleihin.

Lehikoinen muistaa hyvin, kuinka erään kurssin juhlaillallisella miesosallistujat lauloivat sihteereille, kurssille osallistuneelle Riitta Uosukaiselle ja muille kurssin naisille serenadin niin, että nämä seisoivat parvekkeella. Eräs miespuolinen osallistuja puolestaan luikahti aina välillä kesken kaiken luentosalista ja antoi sihteereille kirjoittamiaan runoja.

Tiettävästi kurssilaisten kesken syntyi joitakin romanssejakin. Kuinka pitkäkestoisia, sitähän Sitran sihteerit eivät koskaan saaneet tietää.

 

Talouspolitiikan johtamiskurssien suosio jatkuu tauon jälkeen

Vuodet kuluivat ja kurssit pyörivät. Kurssien ohjelma ja siellä käydyt keskustelut muuttuivat yleisen yhteiskunnallisen kehityksen ja ajankohtaisten aiheiden mukaisesti, mutta hallitusohjelman läpikäynti ja varjobudjettiehdotuksen teko säilyivät.

1980-luvun alussa tuli kritiikkiä siitä, että kurssilla pyrittiin liikaa konsensukseen. 1970-luvun lopun Korpilammen konsensuspolitiikasta päästiinkin 1980-luvulla Euroopan yhdentymiseen ja nousukauteen. Tuolloin pohdittiin erityisesti sääntelyn purkamista, mutta myös tietotekniikkaa, ympäristötaloutta ja yritysten kansainvälistymistä. 1990-luvun talouden suuren laman aikaan pankkikriisi, työttömyys ja hyvinvointivaltion tulevaisuus olivat vahvasti esillä; vuosituhannen alussa puolestaan kilpailupolitiikka, taso-arvo ja globalisaation tuomat haasteet.

Tuolloin Sitra harkitsi ensimmäistä kertaa koulutuksen lopettamista, mutta tämä kaatui eduskunnan vastustukseen: kurssia pidettiin suorastaan välttämättömänä.

Kurssi vaihtoi nimensä (Talouspolitiikka+), lyheni kestoltaan puolella ja aiheet keskittyivät tiukemmin raha- ja finanssipolitiikkaa koskeviin asioihin sekä työmarkkinoihin, kuntatalouteen ja sosiaaliturvaan. Koulutusta jatkettiin aina vuoteen 2005 asti, jolloin yliasiamies Esko Aho katsoi, ettei talousosaamisen kouluttamiselle ollut enää tarvetta.

27 vuoden aikana Sitra ehti järjestää 63 kurssia ja kouluttaa kaikkiaan noin 2000 johtavassa asemassa olevaa suomalaista. Kunnes vuonna 2013 talouspolitiikan johtamiskurssit herätettiin henkiin, tällä kertaa aikaansa kuvaavalla nimellä kestävän talouspolitiikan johtamiskoulutus.

Mistä on kyse?