Jakamistalous ja verotus – mahdoton yhtälö?

Jakamistalous tuo julkiselle hallinnolle haasteita, joista suurimpiin kuuluu verotus. Miten jakamistaloutta tulisi verottaa, jotta turvattaisiin oikeudenmukainen veronkanto, joka ylläpitää verokertymää ja samalla edistää jakamistalouden myönteisiä puolia? Jakamistalous tuo mukanaan kutkuttavia lupauksia uusista liiketoimintamalleista, jokaisen lompakolle sopivista palveluista sekä ympäristöystävällisemmästä ja yhteisöllisemmästä yhteiskunnasta. Yksi lupausten täyttymisen jarruttajista on verolainsäädäntö, jota ei ole suunniteltu jakamistaloutta ajatellen. Selvitimme tilannetta pääasiassa haastatteluihin perustuvassa tutkimustyössämme (Faehnle ym. 2016). Työn perusteella jakamistalous tuo verotuksen näkökulmasta ainakin neljä keskeistä haastetta:

1. Silpputulojen verotus aiheuttaa enemmän kustannuksia kuin tuo verotuloja. Jakamistaloudessa syntyy paljon pieniä tulovirtoja, joiden käsittely on työlästä. Verottajan toiminnan ei pitäisi tietenkään jäädä tappion puolelle. Verovalvontaa tuskin voidaan myöskään ulottaa tehokkaasti pieniin tulovirtoihin, kun niitä syntyy kenellä tahansa ammatista tai muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta riippumatta.
2. Silpputulojen ilmoittaminen on työlästä, jolloin syntyy harmaata taloutta. Pienten maksujen ja tulojen ilmoittaminen on vastaavasti työlästä työn teettäjille ja tulonsaajille. Vähäisyyden takia niiden ilmoittamista ei ehkä pidetä tärkeänä. On myös epätietoisuutta siitä, mikä on veronalaista toimintaa ja mikä ei. Arvonlisäverorajaa luullaan joskus veronalaisuuden rajaksi. Valvonnan puute altistaa jatkamaan harmaata toimintaa.
3. Ilmoittamisen työläys viestii byrokratiasta, mikä voi rapauttaa yleistä veromoraalia ja ehkäistä taloudellista toimeliaisuutta. Kansalaiset kokevat suomalaisen sääntely-ympäristön ja viranomaistoiminnan vaativana ja kankeana, etenkin suhteessa uusien digitaalisten palvelujen, ”appien”, helppouteen ja näppäryyteen. Byrokratian pelkoa on enemmän kuin todellista byrokratiaa. Jälkiverojen ja etuuksien menetyksen pelossa saatetaan joko vähentää taloudellista toimeliaisuutta – myös verovapaata sellaista – tai valita tietoisesti pimeän toiminnan linja. Jakamistalouteen usein liittyvän eetoksen mukaan ihmisten on voitava toimia keskenään ilman valtion häiritsevää väliintuloa. Verohallinnon linjaus aikapankeissa tapahtuvan vaihtotyön verotuksesta vuonna 2013 vähensi myös edelleen verovapaan vaihdon määrää.
4. Verkkopalveluja tarjoavat yritykset maksavat veronsa muualle. Ylikansallisten yhtiöiden harjoittama verosuunnittelu ei ole jakamistalouden tuoma ilmiö, mutta jakamistalous näyttää yleistävän ilmiötä. Tietojärjestelmäalustaan pohjautuva yritystoiminta on rakenteeltaan keveä organisoida verotusta minimoiden. Lisäksi alustatalouden luonteeseen kuuluu, että se häiritsee tai uhkaa jopa tuhota eli disruptoida kokonaisia elinkeinoaloja, joista taksiliikenne ja majoituspalvelut ovat ensimmäisiä esimerkkejä. Tällöin verotuksellisesti kotimaiset elinkeinot voivat siirtyä verotuksen ulottumattomiin. Digitalous myös automatisoi työtä, jolloin työtulot ja niistä kannettavat verotulot vähenevät. Lisäksi nousevan digitalouden epäillään myös olevan muuta taloutta yleisemmin harmaata. Euractiv.com -sivuston mukaan Euroopassa toimii noin 715 000 verkkokauppaa, mutta esimerkiksi Ranskan verohallintoon niistä on rekisteröity alle 1 000.

Mahdollisia ratkaisuja

Joissakin maissa on käytössä tai suunnitteilla malli, jossa pienet tulot ovat verovapaita, kuten Suomessa ovat marjojen ja sienten sekä koti-irtaimiston myyntitulot (5 000 euroon asti). Vapauttaminen poistaisi pienimuotoisen harmaan talouden ja valtaosan silpputulojen verottajalle aiheuttamasta työmäärästä sekä kannustaisi taloudelliseen toimeliaisuuteen ja vahvistaisi jakamistalouden elinkeinojen kehitystä Suomessa. Valtiovarainministeriön mukaan pienten tulojen (esim. 3 000 euroon asti) vapauttaminen veronalaisuudesta merkitsisi kuitenkin hyvin merkittävää lovea verokertymään, joten se ei ainakaan nykyisessä valtiontalouden tilanteessa vaikuta realistiselta näkymältä. Verojärjestelmämme periaatteita ovat yksinkertaisuus ja neutraalius, joiden kanssa verovapaus tietyssä tulolajissa tai verotuksen käyttäminen kannustimena toimeliaisuuteen eivät ole linjassa. Verotusjärjestelmän kannalta toimivampi ratkaisu voisi olla palvelujen vaihtoa tarjoavien alustojen ylläpitäjien velvoittaminen ilmoitusvastuuseen niiden käyttäjien tuloista ja menoista. Velvoittaminen vahvistaisi Euroopan Komission linjaa, jonka mukaan jakamis- (tai yhteistyö)talouden alustojen tulee tehdä yhteistyötä verottajan kanssa pitämällä taloudellisesta toiminnasta kirjanpitoa ja helpottamalla veronkeruuta. Airbnb:n ja Uberin tapaisten yritysten kohdalla ilmoitusvelvollisuus vaikuttaa luontevalta, koska ne ovat isoja yrityksiä. Esimerkiksi San Franciscon kaupunki on velvoittanut Airbnb:n maksamaan majoitusveroa ja pitämään kirjanpitoa, josta vuokrausten oikeellisuus voidaan tarkistaa (Miller 2016). Ilmoitusvelvollisuutta harkittaessa tulee kuitenkin vastaan jakamistalouden toimijoiden moninaisuus. Pienten kasvuyritysten ja jakamistalouden ruohonjuuritoimijoiden kohdalla ilmoitusvelvollisuus voisi ehkäistä toimintaa ja rapauttaa sen luonnetta. Ääripäätä tässä suhteessa edustavat REKO-lähiruokarenkaat, joiden koko toimintalogiikka ja toimintaa kannatteleva luottamuksellisuus perustuvat siihen, että ryhmien ylläpitäjät eivät saa toimestaan korvausta eivätkä juridisesti vastaa ryhmän toiminnasta vaan ainoastaan kohtauttavat ruoan tuottajat ja kuluttajat omine vastuineen. Toteutuakseen mielekkäästi pienimuotoisten alustatoimijoiden ilmoittamisvelvollisuus edellyttäisi ilmoittamisen helpottamista. Tähän ratkaisu olisi automatisoitu verkkopalvelu, joka ohjaa maksutiedot jopa reaaliaikaisesti suoraan verottajalle (ja muille, kuten työeläkeyhtiöille). Tällaiseen kannustaa Euroopan Komissiokin mainitessaan Virossa kehitteillä olevan ”Über appin” hyvänä esimerkkinä palvelualustan ja veroviranomaisen yhteistyöstä (A European Agenda for Collaborative Economy s. 14). Verojärjestelmän toimivuuden tarkastelussa tulee pohdittavaksi, miten arvioida etuja ja haittoja yhtäältä säännösten yksinkertaisuuden kannalta ja toisaalta niiden moninaistamisen tarpeen kannalta, jota toimijoiden erilaisuus edellyttää. Yksinkertaisella yhteisellä verotuskäytännöllä voidaan tuskin samanaikaisesti turvata verojen saamista isoilta yrityksiltä sekä mahdollistaa REKO-renkaiden tyyppistä toimintaa. Toimijasta riippuvaisen verokohtelun harkitseminen taas tuo kysymyksiä kilpailulainsäädännön kannalta. Jos toimijoita voidaan verottaa eri tavoin, verotus voi toimia välineenä alueiden ja palvelutarjonnan kehityksen ohjaamisessa. Esimerkiksi yksityisissä majoituspalveluissa suurilla volyymeilla operoivien toimijoiden verottaminen pieniä ankarammin voi olla keino hillitä kokonaisten talojen ”hotellistumista” (Katz 2015). Soulissa on ehdotettu verohelpotuksia uskonnollisille yhteisöille, jos ne avaavat tilojaan julkiseen käyttöön (CCKorea & Bora Jung 2015). Kohdennetuilla verohelpotuksilla on mahdollista esimerkiksi helpottaa uusien pienten paikallisten palvelujen syntymistä. Jos näkökulma on verotulonmenetysten torjumisessa, suurten yritysten osalta yksi keino voi olla haittaveron tyyppisen maksun periminen alustoilta niiden toiminnasta aiheutuvien verotulonmenetysten kattamiseksi (Miller 2016). Suomessa valtiovarainministeriö valmistelee vuonna 2019 avattavaa kansallista tulorekisteriä kokoamaan ensin kansalaisten palkkatiedot ja myöhemmin etuudet yhteen paikkaan. Sen odotetaan helpottavan etenkin yritysten hallinnollista taakkaa, tuovan helpotusta pienten tulojen ja etuuksien byrokratiaan sekä mahdollistavan tulojen ja etuuksien yhteensovittamisen, lyhytaikaisen työn houkuttavuuden lisäämisen ja reaaliaikaisen verotuksen ja sosiaaliturvan. Kansalaisille tulorekisteri voisi tuoda helpotusta käyttäjäystävällisenä palveluna, jossa voisi tarkistaa tulonsa ja yksityishenkilönä maksamansa palkat ja helposti arvioida tulonhankinnan kannattavuutta. Toinen jakamistalouden hallinnointiin kehitettävä väline voisi olla vapaaehtoistyön portaali, jollaista vapaaehtoistoiminnan koordinaatiota ja toimintaedellytysten kehittämistä selvittänyt työryhmä ehdottaa raportissaan (pdf). Portaali voisi toimia paikkana löytää apua myös laajemmin jakamistaloudessa esiin nouseviin verotuskysymyksiin. Lisäksi voisi pohtia mahdollisuuksia luoda jakamistalouden verotuksesta muulle verotukselle rinnakkainen tai sisäkkäinen malli valtiomonopolistisen rahapelitoiminnan tapaan. Siinä paikallisen jakamistalouden verotulot ohjattaisiin esimerkiksi kriisirahastoon, paikallisiin hankkeisiin tai kansalaistoimintaan (ks. Mäenpää 2011, 171–174). Näin verotus tukisi toiminnan yleishyödyllisyyttä ja tukeutuisi ”aidon jakamistalouden” henkeen.

Verotuksella vauhtia hyvinvointimallin uudistamiseen?

Jakamistalouden verotuksen pohtiminen on monia koskettavana myös tilaisuus aktivoida laajempaa yhteiskunnallista keskustelua julkisen hallinnon sopeutumisesta jakamistalouteen. Ryhtyisikö verohallinto veturiksi, joka yhdessä jakamistalouden monien toimijoiden kanssa innostaa muita hallinnonaloja ja avaa niille tietä löytää tapoja mukautua? Ottaisivatko eduskunnassa jakamistalouden edelläkävijäksi ryhtynyt tulevaisuusvaliokunta ja verohallinto yhdessä visiokseen olla jakamistalouden kehittämisen laajasti halutuimmat yhteistyökumppanit? Verotuksen kehittäminen voisi osaltaan sysätä eteenpäin suomalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointimallin uudistamista jakamistalouden tuomia mahdollisuuksia hyödyntäväksi. Voisiko Suomi ryhtyä eurooppalaiseksi edelläkävijäksi kokeiluissa, joilla selvitetään erilaisten verotusratkaisujen toimivuutta jakamistaloutta hyödyntävän hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa paitsi verokertymän turvaamisen, myös ”aidon jakamistalouden” hengen ja pienten vertaistoimijoiden kannustamisen näkökulmasta? Lisää keskusteltavaa ja lähdeviitteet julkaisussa: Faehnle, Maija, Immonen, Hilma, Mäenpää, Pasi, Nylund, Mats ja Träskman, Tomas. 2016. Jakamistalous ja verotus: Eväitä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Arcada Working Papers 4/2016.

Kirjoittajat:

Maija Faehnle, tutkija, Helsingin yliopisto ja Suomen ympäristökeskus Hilma Immonen, tutkija, Ammattikorkeakoulu Arcada Pasi Mäenpää, tutkija, dosentti, Helsingin yliopisto Mats Nylund, yliopettaja, dosentti, Ammattikorkeakoulu Arcada Tomas Träskman, tutkija, tutkintovastaava Kulttuurituotannon tutkinto-ohjelma, Ammattikorkeakoulu Arcada