Siirry suoraan sisältöön

Julkaistu 16.04.2018

KIHU: Urheilussa tärkeintä ovat kaverit

Kilpailu- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU pyysi ihmisiä kertomaan merkityksellisiä urheilukokemuksia. Niistä paljastui, että yhteisöllisyys on treenaamista tärkeämpää. Vastaajajoukon yllättäjiä olivat huolestuneet vanhemmat.
Kirjoittaja
Kirjoittajan profiilisivu: Noora Mattila
Toimittaja
Noora Mattila on vapaa toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Nuori Voima -kulttuurilehden toisena päätoimittajana sekä toimittajana Helsingin Sanomissa ja Kodin Kuvalehdessä. Mattila on erikoistunut kulttuuri- ja featurejournalismiin sekä editointiin ja viime aikoina opetellut myös podcastien tekemistä. Hän asui hiljattain kaksi vuotta Seattlessa ja kirjoitti juttuja myös Yhdysvalloista Suomeen. Nyttemmin hän on muuttanut Suomen Seattleen eli Poriin.

Huippu-urheilu joutuu usein perustelemaan paikkaansa yhteiskunnassa: miksi se on tärkeää ja miksi sitä pitää tukea. Yksi vastaus saattaa löytyä tutkimuksesta, jonka Kilpailu- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU toteutti osana SenseMaker-kokeiluja.

Kerätyistä kokemuksista ei jää epäselväksi, että urheilu herättää suuria tunteita. Riemua ja raivoa isänmaan (tarina 1: lue vastaajien tarinoita artikkelin lopusta) puolesta, onnistumisen ylpeyttä (tarina 2) omasta ja lasten puolesta ja hyvää mieltä seurojen ja joukkueiden yhteishengestä (tarina 3).

KIHU pyysi vastaajia jakamaan viimeaikaisia kokemuksia, jotka he näkivät merkittäviksi suomalaisen urheilun tulevaisuuden kannalta. Sähköpostitse ja sosiaalisessa mediassa levitettyyn kyselyyn tuli 48 vastausta. Vaikka vastausmäärä jäi pieneksi, vastaajien kokemukset ja roolit olivat sitäkin moninaisempia.

”Sinne tuli sentyyppisiä vastauksia ja ryhmiä, joita emme ihan osanneet odottaa”, sanoo KIHUn tutkija Outi Aarresola. ”Ajattelimme, että vastaajat olisivat enimmäkseen urheilun harrastajia, mutta moni vastasi esimerkiksi urheilevan lapsen vanhempana.”

Pyytämättäkin nousi esiin vanhempien huoli: kuluttavat kisamatkat, ankarat karsinnat, kiusaaminen – ja kaikkein kirkkaimpana kohoavat kustannukset. Vanhemmat puhuivat jopa tuhansien eurojen vuosikustannuksista.

Nuorten tavoitteellisen kilpaurheilun hinta onkin jopa kaksin- tai kolminkertaistunut 2000-luvun aikana. Esimerkiksi 16-vuotiaan jääkiekkoilijan kilpaurheilu maksoi yli 12 000 euroa vuonna 2012. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksen mukaan lasten liikuntaharrastus on jo liian kallista kolmasosalle suomalaisperheistä.

Kustannusongelma ei siis ollut KIHUn tutkijoille uusi aihe, mutta vanhempien äänen kuuleminen antoi sille syvyyttä.

”Urheilun kustannukset ovat vähän abstrakti ja ilmassa leijuva kestoteema”, Aarresola sanoo. ”Mutta kun lukee vanhemman kertomana sen, miten paljon rahaa kuluu ja mikä on perheen huoli, pääsee kiinni arkikokemukseen.”

Kysely tuotti muutaman muunkin oivalluksen. Ensinnäkin lähes kaikki positiivisiksi merkityt urheilutarinat liittyivät uudenlaiseen tekemiseen tai toimintatapoihin, eivät tuttujen juttujen toistamiseen. Lisäksi suurin osa vastaajista arvioi, että heidän tarinassaan tärkeintä oli yhteys toisiin ihmisiin tai ajatukset ja tunteet. Fyysinen keho oli kuin sivuseikka, ja positiivisissa tarinoissa iloa tuotti usein yhteisöllisyys.

SenseMaker opetti uutta ajattelutapaa

KIHU tuottaa jatkuvasti tutkimusta urheilusta. Sen kohteena ovat ennen kaikkea kilpa- ja huippu-urheilu, mutta pian on käynnistymässä myös väestön urheilunäkemyksiä kartoittava perinteinen kyselytutkimus.

Outi Aarresolalle SenseMaker olikin ennen kaikkea metodiharjoitus.
”Ehkä työpajan muilla osallistujilla oli selkeämpi tutkimusongelma, mutta me halusimme ennen kaikkea kokeilla tätä menetelmää, joten mietimme aiheen, johon se sopi”, hän sanoo.

Sen kannalta kokeilu toimikin hyvin ja tutkijat oppivat uusia ajattelutapoja.

”Tätä ajattelua voi soveltaa myös muihin tutkimustyökaluihin niin, että ei kysykään vain kysymyksiä vaan antaa vastaajille jonkin lähtötilanteen tai artikkelin, jota he alkavat merkityksellistää. Sitä kautta voi päästä lähemmäs arkisia tunnetiloja.”

SenseMaker-työkalua Aarresola ei kuitenkaan aio ottaa käyttöön ainakaan vielä, koska hän pitää sitä teknisesti keskeneräisenä. Esimerkiksi kuvaajien suunnittelu ja muokkaaminen tuntui kömpelöltä.

KIHUn vastausten analysointia SenseMakerissa vaikeutti se, että vastaajia oli niin vähän. Kolmioille ei kertynyt kovin selviä kasaumia, joita olisi voinut tarkastella. Siksi Aarresola päätyi tyypittelemään tarinat perinteisesti aihepiirin mukaan. Aineisto oli myös niin hajanainen, että siitä on vaikea löytää tutkimuskohdetta jatkotarkasteluun.

Miksi vastauksia sitten tuli niin niukalti?

”Kontekstina kaikenlainen urheilu oli valtava möhkäle. Jos olisimme pyytäneet tarinoita esimerkiksi vain urheilulukiolaisilta tai pienten lasten vanhemmilta, vastaajat olisivat helpommin löytäneet kyselystä itsensä.”

Sitä paitsi aikaa oli tässäkin kokeilussa hieman liian vähän.

”Tästä muistin taas, miksi asiat kannattaa suunnitella hyvin!” Aarresola sanoo ja naurahtaa. ”Kokeileminen on hyvä silloin, kun siitä opitaan asioita eikä vain hutiloiden tehdä jotain uutta.”

Vastaajien kirjoittamia tarinoita

TARINA 1

Iivo

Olin katsomassa talvella hiihdon MM-kisoja Lahdessa. Miesten parisprintissä Iivo ja norski laskivat takasuoralle viimeisellä osuudella. Iivolla oli hyvä susi ja takaa pääsi peesistä ohi. Koko stadion huusi ja huom stadion ei ihmiset. Voitto oli varma kunnes tuli se mitä kukaan ei odottanut. Norskin eteenleikkaus ja pam. Tuli kuolemanhiljaisuus muutamaksi sekunniksi. Vaikuttavinta ja äkillisintä mtä ok ikinä tunnetasolla kokenut. Sitten äkkiä katse Iivoon: onhan varusteet ehjät onhan? Olivat. Raivokas uusi kannustus Iivolle ja paljon helvetin perkeleita norskille. Siinä se 20 sekunnin aikana odottamisen riemu jännitys hämmennys epäusko vitutus raivo pettymys ja laimea onni.

TARINA 2

Kilpailun tuottama ilon ja voimaantumisen tunne

Osallistuin pitkän tauon jälkeen voimistelukilpailuihin aikuisten sarjassa. Voimistelu oli lapsuuden ja nuoruuden urheilulajini johon suhtauduin intohimoisesti vakavasti ja kilpailuorientoituneesti. Aikuiskilpailuun osallistumisen hetkellä edellisestä kisasta oli tullut kuluneeksi lähes 20 vuotta. Oletin että kilpailu itsessään tai muistikuva kaikesta jännityksestä ja tärinästä mitä kilpailun hetki tuottaa ei olisi niin merkityksellistä mutta oletuksena oli virheellinen. Se tunne mikä kisa-areenalla tuli vielä 40-vuotiaana oli huikea ihana iloinen hykerryttävä. Mikä siinä on että vaikka liikkeet eivät olleet enää yhtä sulavia tai näyttäviä kuin silloin lapsuudessa sisäinen tunne oli sama. Tunsin voimaantuneeni tunsin ylittäneeni omat rajani tunsin kuuluneeni tärkeäksi osaksi joukkuetta koko lajia.

TARINA 3

Seurojen yhteishenki

Olen kokenut erittäin merkitykselliseksi seurojen yhteishengen ja toimijuuden. Hyvän yhteishengen ansiosta lapsen ja nuoret kokevat olevansa tervetulleita urheilun pariin. Hyvä yhteishenki heijastuu ulospäin. Vaikka kyse olisi yksilölajista on esimerkiksi yhteistreeneillä suuri merkitys. Lisäksi lapsille ja kaikille ylipäätään on tärkeää kokea olevansa osa jotakin porukkaa. Tämä voi olla todella merkityksellistä itsetunnon vahvistumiselle. Lapsilla ja nuorilla se voi tukea kokemuksena tulevaisuudessa tapahtuvaa yhteiskuntaan ja työelämään integroitumista. Nuoret saavat hyvän mallin kuinka toimia porukassa ja sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi kun yhteishenki on hyvä seuran asiat hoituvat helpommin myös toimijoiden kesken. Yhteiset tilaisuudet ym. tutustuvat seuran toimijoihin jolloin kollegoita on helpompi lähestyä. Olen ollut itse mukana useassa seurassa niin urheilijana kuin valmentajana ja olen nimenomaan kokenut yhteishengen ratkaisevaksi. Valitettavasti tämäkin vaihtelee seurojen välillä. Joidenkin lajien/seurojen parissa olen kokenut uutena jäävänä asioista pimentoon mikä on vaikuttanut myös omaan harrastamiseen sekä kiinnostukseen lajia kohtaan. En ole kokenut olevani hyväksytty ja tasavertainen toimija joka saa kehittää mutta myös jonka kehittymisestä ollaan kiinnostuttu aidosti. Ensivaikutelmalla ilmapiiristä on todellakin merkitystä!

 

Mistä on kyse?