Kuva: Topias Dean

Julkaistu 19.03.2018

Kulutuksen hillintä vaatii vuoropuhelua ja tekoja

Kuluttajien, tuottajien, viranomaisten, poliitikkojen ja tutkijoiden välistä vuoropuhelua kehittämällä voitaisiin paremmin ymmärtää kuluttamista, rakenteita ja mahdollisuuksia tehdä kulutuksesta kestävämpää.
Kirjoittaja
Tutkijatohtori

Senja Laakso tekee väitöskirjaa kotitalouksien kestävistä käytännöistä Helsingin yliopistolla.

Maapallon ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi sinä päivänä, jolloin ihmiset ovat kuluttaneet loppuun vuoden aikana tuotetut uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään ”velaksi”, josta kärsivät niin maapallon muut eliöt kuin tulevat ihmissukupolvetkin.

Ylikulutuspäivä on aikaistunut vuosi vuodelta: 1970-luvulla kulutus ylitti maapallon kantokyvyn ensimmäistä kertaa, vuonna 1995 ylikulutuspäivä osui marraskuuhun, vuonna 2009 se koitti syyskuun lopussa ja viime vuosina luonnonvarat ovat loppuneet jo elokuussa. Suomen ylikulutuspäivä vietetään jo keväällä, viime vuonna huhtikuun alussa. Tänä vuonna päivää vietetään tänään. Olemme siis reilussa kolmessa kuukaudessa kuluttaneet luonnonvarat, joiden olisi pitänyt riittää koko vuodeksi.

Suomalaiset kuluttavat koko ajan enemmän. Kulutuksemme on yli kymmenkertaistunut sadassa vuodessa. Suomalaisen hiilijalanjälki on keskimäärin 10,5 tonnia CO2e per henkilö, kun globaalisti kestävä taso olisi noin tonnin 5. Jotta ilmastokriisi voitaisiin ratkaista, on kulutuksemme hiilijalanjälki saatava siis murto-osaan nykyisestä – ja nopeasti. Mutta miten? Ylen teettämän kyselyn mukaan lähes kaikki suomalaiset pitävät ilmastonmuutosta vakavana ongelmana, mutta vain pieni osa on tehnyt merkittäviä valintoja ilmastonmuutoksen vähentämiseksi. Miksi kulutuksen muuttaminen on niin hankalaa?

Kotitalouksien kulutuksen kasvi­huone­kaasu­päästöt muodostavat noin 70 prosenttia Suomen kulutusperusteisista kasvihuonekaasupäästöistä6. On kuitenkin tärkeää muistaa että kuluttaminen on paljon muutakin kuin kaupassa tehtäviä ostovalintoja: ympäristön näkökulmasta keskeisiä tekijöitä ovat millaisella energialla kotimme lämmitämme, kuinka paljon käytämme lämmintä vettä sekä miten liikumme arjessa ja matkailemme.

Omilla toimilla voi olla huomattavia vaikutuksia – esimerkiksi ruoan osalta hiilijalanjälki on mahdollista puolittaa siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon ja vähentämällä ruokahävikkiä5. Kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole yhtä yksinkertaisia. Usein esimerkiksi kerrostaloasukkailla on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten kodin lämmitysenergia tuotetaan, vaikka tämä on yksi keskeisimmistä osa-alueista omassa hiilijalanjäljessä. Liikkumisessa voi autoilua korvata kävelyllä, pyöräilyllä ja joukkoliikenteellä – jos esimerkiksi työpaikka sattuu olemaan pyöräilymatkan päässä tai joukkoliikenneyhteyksien varrella. Aluerakenteelliset tekijät, kuten energiantuotanto, rakentaminen sekä liikkumiseen liittyvä infrastruktuuri ja sijoittumiskysymykset, kattavatkin jopa kaksi kolmasosaa kulutuksen hiilijalanjäljestä. Tuotteiden ja palveluiden suunnittelussa voidaan vaikuttaa jopa 80 prosenttiin niiden ympäristövaikutuksista4. Tämä kuvaa hyvin, miten riippuvainen kulutuksemme on tuotantoketjussa tehtävistä ratkaisuista.

Olisikin tärkeää tuoda näkyvämmäksi niitä rakenteita, kuten sääntöjä, sosiaalisia normeja, kulttuureja ja infrastruktuuria, joiden puitteissa kuluttaminen tapahtuu2,3 sekä miettiä, miten näitä rakenteita muutetaan. ”Ahdas asuminen” voi olla myös yhteisöllistä, ”tiivistä asumista” ja tavoiteltavaa, sillä pienempi asunto tarvitsee vähemmän tavaraa ja lämmitystä sekä voi sijaita lähempänä palveluita. Kasvisruoan valitseminen kouluissa on helpompaa, kun kasvisvaihtoehto laitetaan samalle linjastolle muiden ruokien kanssa eikä sitä tarvitse pyytää erikseen. Sallivampi suhtautuminen etätyöskentelyyn voi auttaa järjestämään arjen niin, että myös muut, esimerkiksi perheestä huolehtimiseen liittyvät tarpeet, voi tyydyttää vähemmällä liikkumisella. Yhteistoiminta esimerkiksi taloyhtiöissä ja työpaikoilla voi edistää energiansäästöä, kun ihmisillä on tunne että myös muut toimivat kestävyyden edistämiseksi1.

Keskeistä on, että tällaisia muutoksia tuetaan eri suunnilta. Poliitikkojen tulisi tehdä kestävää kulutusta tukevaa – tai edes mahdollistavaa – politiikkaa, ja tavaroiden ja palveluiden tuottajien tulisi huolehtia siitä, että kestäviä vaihtoehtoja on tarjolla. Myös medialla ja markkinoinnilla on suuri rooli siinä, millainen kuvamme ”normaalista arjesta” on – nykyisellään se on hyvin resurssi-intensiivinen. Tällaiset kuvat luovat normeja ja standardeja, joista voi olla vaikeaa yksilönä poiketa.

Kuluttajien, tuottajien, viranomaisten, poliitikkojen ja tutkijoiden välistä vuoropuhelua kehittämällä voitaisiin paremmin ymmärtää kulutuksen taustoja, kulutukseen vaikuttavia rakenteita ja mahdollisuuksia tehdä kulutuksesta kestävämpää7,8. Monissa kunnissa on jo herätty tähän. Erilaisilla ilmastokokeiluilla sekä tukemalla sosiaalisia innovaatioita, kuten uudenlaisia jakamispalveluja, on löydetty ratkaisuja kulutuksen vähentämiseksi. Hyviä esimerkkejä löytyy niin Suomesta kuin Euroopasta. Myös valtion tasolla olisi tärkeää näyttää, kuinka ensisijaista ilmastokriisin ratkaiseminen on – esimerkiksi nostamalla päästövähennystavoitetta samalle tasolle, kuin mitä kansalaisilta toivotaan ja tekemällä ilmastonmuutoksen hillinnästä keskeisen tavoitteen kaikissa budjettiin liittyvissä kysymyksissä.

Vaikka suuri osa ilmastopäästöistä voidaan johtaa yksityiseen kulutukseen, ei vastuu ilmastokriisin tai ylikulutuksen ratkaisemisesta ole yksin kaupan hyllyn ääressä valintojaan pohtivalla kuluttajalla. Koko yhteiskunnan tulee tukea kestävää kuluttamista, ja jokaisen on toimittava mahdollisuuksiensa mukaan.

Lähteet:

1. Heiskanen, E. ym. 2009. Yhteistoiminta kestävässä kulutuksessa: esimerkkinä hiilipäästöjen vähentäminen. Janus, 17(3), 200–218 (https://journal.fi/janus/article/view/50522/15290).

2. Kemppainen, T., Uusitalo, O. ja Kuoppamäki, S.-M. 2017. Asumisnormit vai yksilölliset haaveet? Asumistoiveet eri elämänvaiheissa. Kulutustutkimus.Nyt, 11 (1), 34-47 (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/55107/kemppainenuusitalokuoppamakiasumisnormit.pdf?sequence=1).

3. Laakso, S. 2017. Giving up Cars – The Impact of a Mobility Experiment on Carbon Emissions and Everyday Routines. Journal of Cleaner Production 169, 135–142.  Tiivistemä saatavissa: https://blogs.helsinki.fi/sglaakso/giving-up-cars-summary-of-the-article/

4. Mont, O. ja Heiskanen, E. 2015. Breaking the Stalemate of Sustainable Consumption with Industrial Ecology and a Circular Economy. Teoksessa Reisch, L.A. ja  Thøgersen, J. (toim.) Handbook of Research on Sustainable Consumption. Cheltenham: Elgar, 33–48.

5. Salo, M. ja Nissinen, A. 2017. Consumption choices to decrease personal carbon footprints of Finns. Reports of the Finnish Environment Institute 30 (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/225779).

6. Salo, M., Nissinen, A., Mäepää, I.ja Heikkinen, M. 2016. Kulutuksen hiilijalanjäljen seurantaa tarvitaan. Tieto&trendit 1/2016, Tilastokeskus (http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/163/).

7. Shove, E. 2014. Putting Practice into Policy: Reconfiguring Questions of Consumption and Climate Change. Contemporary Social Science 9(4), 415–29 (http://dx.doi.org/10.1080/21582041.2012.692484).

8. Young, W. ja Middlemiss, L. 2012. A Rethink of How Policy and Social Science Approach Changing Individuals’ Actions on Greenhouse Gas Emissions. Energy Policy, 41, 742–47 (http://dx.doi.org/10.1016/j.enpol.2011.11.040).

Mistä on kyse?