Olen helsinkiläinen 37-vuotias toimittaja. Kiinnostuin kestävään talouteen liittyvistä ajattelumalleista pari vuotta sitten ollessani hoitovapaalla, kun minulta tilattiin aiheesta juttu erääseen aikakauslehteen. Tehtävänäni oli selvittää, mistä yhä voimistuvat jatkuvan kasvun tavoitteluun liittyvät kriittiset äänet kumpusivat. Ilmiöitä pulpahteli sieltä täältä: degrowth, zeitgeist, aikapankki, Occupy Wall Street. Yhä useampi kansainvälisesti tunnettu taloustieteen professori tuntui ”kääntävän kelkkansa” ja kirjoitti hätähuudonomaisia kirjoja maailmanmenon muuttamiseksi.
Juttua varten kysyin Suomen johtavilta ekonomisteilta, oliko jatkuvalle talouskasvulle perustuva yhteiskuntamalli ainoa oikea, ja jos ei ollut, mikä voisi olla vaihtoehto. Hämmästyttävän moni ei ollut edes ajatellut asiaa. He vastasivat, kuten ekonomistin kuuluukin: talouskasvu on tärkeää työllisyyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Mutta aniharva oli aidosti miettinyt, oliko todella niin. Ja aniharva otti ympäristönäkökulmaa esiin mitenkään.
Asia jäi vaivaamaan. Hetkeksi melkein hätäännyin. Mitä enemmän aiheesta luin, sitä enemmän alkoi vaikuttaa siltä, että maailma oli tuhoutumassa jos ei huomenna, niin ensi viikolla viimeistään. Sitten otin järjen käteen ja ryhdyin paitsi ylläpitämään toivoa, myös ajattelemaan itse.
Useat tutkimukset osoittavat kiistattomasti, ettei luonnonvarojen kulutukseen perustuva talouskasvu voi jatkua, eikä jatkukaan, entisellään. Maailmantalous kuluttaa tällä hetkellä ekologisia resursseja 40 prosenttia yli kestävän tason. Suomalaiset ylikuluttavat kestävään tasoon nähden nelinkertaisesti.
Silti pelkkä ajatuksin talouskasvun hiipumisesta hirvittää monia. Länsimainen yhteiskuntarakenne rakentuu talouskasvun varaan. Jos se hiipuu tai sitä ei ole, valtiot ovat pahassa pulassa. Monien mielestä – myös haastattelemieni ekonomistien – talouskasvun ja hyvinvoinnin kytkeminen irti toisistaan tarkoittaisi kansalaisten köyhdyttämistä. Täydellisen vapaan markkinaliberalismin ja kommunismin välillä nähdään yllättävän vähän vaihtoehtoja.
Vaihtoehtoja kuitenkin on, jos vain tarpeeksi moni on valmis ajattelemaan laatikon ulkopuolella. Mielestäni yksi keskeisimmistä kestävän talouden muutosvoimista on verotuksen ja työnteon muuttaminen. Verotus on yksi tehokkaimmista keinoista ohjata ihmisten käyttäytymistä. Muovisesta kertakäyttökrääsästä tulisi tehdä kalliimpaa ja samalla laskea eettisesti tuotettujen laatutuotteiden ja palvelujen hintoja.
Pelkkä kestämättömän kulutuksen hillitseminen ei kuitenkaan riitä. On myös mietittävä, onko kaikki työ tekemisen arvoista. Onko joku veroeuro parempi kuin toinen? Jos ympäristön kannalta kestämätön työ lopetettaisiin, vapautuisiko työvoimaa sinne, missä luodaan kestävää hyvinvointia?
Tässä ongelma on tietysti se, kuka saa päättää, mikä työ on tekemisen arvoista. Kuka saa rajoittaa ihmisten mahdollisuutta valita, mitä työtä he tekevät? Kasvua kyseenalaistaviin ajatuksiin suhtaudutaan kriittisesti juuri siksi, että se tarkoittaisi ihmisten valinnanvapauden rajoittamista. Esimerkkejä yksityisten ihmisten halukkuudesta siirtyä ”hyvää tekevän” bisneksen pariin on kuitenkin jo runsaasti. Sitä voitaisiin lisätä tuntuvasti verottamalla kevyemmin kestävää, kuin runsaasti luonnonvaroja kuluttavaa yritystoimintaa.
Osmo Soininvaara esitti hiljattain Helsingin Sanomissa (HS 9.7.2012) verotuksen kytkemistä irti työnteosta. Ajatus on vallankumouksellinen, mutta lähemmän tarkastelun arvoinen. Soininvaaran mielestä on avuton ajatus, että elämän tarkoitus olisi tehdä mahdollisimman paljon työtä ja ostaa krääsää, jotta siinä sivussa tulisi maksaneeksi veroja. Soininvaara ehdottaa, että ne verotulot, jotka työnteon verottamatta jättämisellä menetetään, korvataan verottamalla raaka-aineiden ja energian käyttöä nykyistä selvästi enemmän. Ei ollenkaan avuton ajatus.
Lopetan kirjoitukseni 1800-luvulla eläneen brittiläisen filosofin ja taloustieteilijän John Stuart Millin sanoihin:
”Maapallon kauneus on suurelta osin peräisin asioista, jotka väestön ja vaurauden rajoittamaton kasvu tuhoaisi. Toivon sydämestäni jälkipolvien puolesta, että he tyytyvät siihen, mitä heillä jo on, ennen kuin hätä pakottaa heidät niin tekemään.”