sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.Olen nelikymppinen helsinkiläinen, jolla on takana kaksikymmentä vuotta politiikassa, ja toistakymmentä vuotta liikkuvan kuvan sisältötuottajana. Viimeiset vuodet olen yrittäjästatuksella toimitusjohtanut tv- ja elokuvatuotantoyhtiötä.
Minua voisi kai kutsua sukupolvipoliitikoksi, sillä en ole juuri kiinnostunut reaktiivisesta päivänpoliittisesta journalismista, vaan ainoastaan pidemmän ajan ratkaisuista tai pikemminkin jo pidemmän aikaa tehdyistä virheistä, joista ei millään opita. Nykypolitiikan perusvastaus ongelmiin on aina talouskasvu, ja abstrakti toive uudesta Nokiasta. Minä en enää kehtaa kävellä kolmen sepän patsaalle jakamaan omaa kuvaani, ja valehtelemaan, että hyvä tulee, kunhan vain muutetaan verotuksen painopistettä ja luodaan sata tuhatta uutta työpaikkaa. Ei tule hyvää. Ei tule mitään, ellei sukupolvien välisiä vastuita ja velvoitteita käydä ihan avoimesti läpi. Muutos voi lähteä vain siitä, että vastuita ei työnnetä eteenpäin sukupolvesta toiseen.
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa minulle niitä pelisääntöjä, jotka takaavat sen, ettei yksikään sukupolvi syö liialti tulevaisuuden kuormasta. Yhteiskunnallinen kehitys on tehnyt tästä yhä merkittävämmän asian: Tuhat vuotta sitten emme kyenneet vaikuttamaan tulevaisuuteen, tänään kykenemme halutessamme tuhoamaan koko sivilisaation. Sukupolvien vastuu pelisääntöjen soveltamisesta ei siis ole symmetrinen. Ne, joilla on valta aiheuttaa suurempaa tuhoa tulevaisuuden sukupolville, joutuvat myös kohtaamaan suuremman vastuun teoistaan.
Tulevaisuuden sukupolvien onnettomuus on siinä, etteivät he voi kertoa meille miten heitä tulisi kohdella. Meidän ja heidän välinen kommunikaatio on kuin rikkinäiseen puhelimeen puhumista: He kuulevat kyllä mitä meillä oli asiaa, mutta vastaan väittäminen on turhaa. Me voimme aiheuttaa heille harmia joko tietäen tai tiedostamatta – useimmiten tilanteemme asettuu tälle välille. Tiedämme, että joku tekemämme asia, oli se sitten geenimuuntelu, ydinvoiman rakentaminen tai epäoikeudenmukainen eläkejärjestelmä, saattaa aiheuttaa heille haittaa, mutta aivan varmoja siitä emme voi olla. Tulevaisuuden sukupolvet saavat meiltä perinnöksi paitsi rahaa ja yhteiskunnan infrastruktuurin, niin myös riskisalkun, joka saattaa räjähtää silmille.
Merkittävää on, että hyvinvointivaltio sellaisena kun me siihen olemme tottuneet, on kaatumassa. Suomi vanhenee maailmanennätysvauhtia ja järjestelmät, jotka luotiin suhdanteessa, jossa maa oli työikäisiä pullollaan, eivät kestä uudessa tilanteessa. Jos eläkkeet ja edes velan korot halutaan maksaa, vanhukset ja lapset hoitaa, niin kaikki on pakko miettiä uudelleen. Tähän saakka isoja ratkaisuja on lykätty aina tuleville sukupolville. Tulevat sukupolvet vastaavat eläkkeiden, terveys- ja hoitomenojen, valtion velan ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista kustannuksista. Eikä se onnistu, jos nyt sovittuja pelisääntöjä ei muuteta.
Minäkin ajattelin ennen, että mekaanisen eläkeiän nosto on turhaa, sillä eläkkeelle jäämiseen vaikuttavat seuraavat seikat: oma työmotivaatio, terveydentila ja työnantajan motivaatio. Lisäksi vuoden 2010 alussa käyttöön otettu elinaikakerroin jo nostaa nuorempien ikäluokkien eläkeikää. Sen vaikutusten kun on sanottu kumuloituvan, kunhan nuori on vain pidempään työelämässä – ja nuorillehan voi sanoa mitä lystää. Yhtä hyvin voisi maksaa pienempää palkkaa, ja pyytää nuorta tekemään pari tuntia pidemmän työpäivän, jotta ero tasoittuisi.
Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin ohikiitävänä hetkenä 1975-2005, jolloin Suomessa oli paljon työikäisiä, ja vähän lapsia ja vanhuksia. Sataa työikäistä kohden oli 25 lasta ja 25 vanhusta. Seuraavien 30 vuoden aikana tilanne muuttuu rajusti. Sataa työikäistä kohden on edelleen 25 lasta, mutta vanhuksia on 50. Voimakkaasti kohoavien eläkevastuiden lisäksi hoivamenomme kasvavat pelkästään ikärakenteesta johtuen siten, että vuonna 2020 maksetaan 2,5 miljardia enemmän vuosittain kuin nyt. Tässä laskelmassa ei ole edes huomioitu farmakologisia tai teknologisia vaikutuksia.
Helsingin kaupunginhallituksen jäsenenä olen nähnyt kuinka vanhustenhoidon laatu rakoilee jo nyt. Minun on todella vaikea ymmärtää, kuinka suuret ikäluokat uskaltavat monilukuisena joukkona jättäytyä tuon hoidon varaan tulevina vuosina.
Eläkelupaukseen on sentään varauduttu. Työeläkemaksuja kerätään, ja rahastot tuottavat. Ikärakenteesta johtuvaan hoivamenojen kohoamiseen ei ole varauduttu millään muulla tavalla, kuin suomalaisen konsensus-politiikan peruskalustolla: kalvosulkeisin ja laivaseminaarein. Mitään konkreettista ei ole tehty.
Sukupolvien oikeudenmukaisemman taakanjaon näkökulmasta olisi pikaisesti selvitettävä korvamerkityn hoivamaksun säätämistä käänteisen elinaikakertoimen tapaan, jolla suuret ikäluokat ehtisivät vielä parinkymmenen vuoden ajan osallistua rahoituksen kokoamiseen yhteisiin hoivapalveluihin. Varat käytettäisiin aikanaan kunnille maksettaviin valtionosuuksiin.
Ympäristöstä huolehtimisen olisi pitänyt olla minun sukupolveni lahja tuleville sukupolville, mutta nyt pitää ajatella kaikki uudelleen, että voidaan edes pitää eläkelupaus, sekä hoitaa lapset ja vanhukset hyvin.
Ilmastonmuutos tapahtuu kuitenkin vähitellen, sen hidastamisen kustannukset ovat spekulatiivisia ja torjuminen edellyttää globaalia yhteistyötä. Onko meillä edessä tilanne, jossa eläkkeiden, julkisen velan ja hoivapalvelujen maksaminen vie resurssit ilmastonmuutoksen torjumiselta?
Siltä näyttää.
Se, että ei vähennetä päästöjä, saattaa maksaa vallan julmetusti. Aikajänteellä 30–300 vuotta. Se mikä nyt jätetään tekemättä, voi hyvinkin olla mahdotonta korjata myöhemmin.
Tämän vuoksi en näe muuta vaihtoehtoa kuin nostaa eläkeikää, ja työeläkemaksuja heti, sekä säätää hoivamaksu Näin suurimmat ikäkohortit osallistuisivat hieman tuleviin vastuihin, ja paineet eläkeiän ja työeläkemaksujen hurjiin korotuksiin seuraavina vuosikymmeninä pienisivät.
Jos vastaan ei tulla, työikäisten hyvinvointivaltio sellaisena kuin me sen tunsimme, kaatuu., ja sen mukana kaikki antamamme lupaukset mukaan lukien eläkelupaus- raukeavat.