Kuva: Mika Ruusunen

Julkaistu 07.07.2017

Taiteen vaikuttavuus kasvaisi monipuolisemmalla koulutuksella

Taiteen maisteriohjelmien pitäisi antaa valmiuksia taiteen käytölle myös klassisesta taiteilijuudesta poikkeavilla aloilla. Taiteen vaikuttavuus ja taiteilijoiden toimeentulo paranisivat rohkaisemalla taidealoille valmistuvia näkemään vaihtoehtoisia urapolkuja.
Kirjoittaja
Helsingin kulttuurijohtaja
Stuba Nikula on Helsingin kulttuurijohtajana mm. uudistanut Helsingin kulttuuriavustusten käytännöt ja periaatteet. Aiemmin hän on toiminut Kiinteistö Oy Kaapelitalon toimitusjohtajana sekä Finnish Metal Eventsin ja Elmu-Yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1998–2006. Nikula on toiminut kuusi vuotta Trans Europe Halles -verkoston johtokunnan jäsenenä. Nikula on koulutukseltaan matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen opettaja. Hänen kykyjään ymmärtää matematiikkaa ja strategioita on käytetty Suomessa ja ulkomailla monissa kulttuurialan yrityksissä, yhdistyksissä ja säätiöissä.

Taiteen vaikuttavuudesta on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon. En ole vielä nähnyt yhtään katsomista kestävää määrittelyä tuolle maagiselle vaikuttavuudelle, mutta puheen ja kirjoittamisen määrää se ei tunnu rajoittavan. On turvallista, kun on yhteisiä käsitteitä. (Kuinka moni on perehtynyt kiinteistöjen korjausvelan laskentatapaan? Ja kuinka moni vakaasti uskoo, että kiinteistöjemme korjausvelka on kestämättömällä tasolla? On turvallista, kun on yhteisiä käsitteitä.) Kun tätä vaikuttavuutta kuitenkin joka paikasta etsitään ja kaikissa käänteissä tekemistä ulosmitataan, on syytä pysähtyä miettimään, miten sitä voitaisiin saada.

Päädyin joskus pitämään valmistujaispuheen Kuvataideakatemiasta valmistuneille maistereille. Oli pysäyttävää tehdä taustatyötä ja tajuta, että 24 maisteria on valikoitunut noin tuhannesta hakijasta ja siirtyy todistukset saatuaan osaksi noin 3000 ammattikuvataiteilijan joukkoa. Kuinka moni tuossa joukossa yltää edes kansaneläkkeen tasoisiin tuloihin? Miten noita maan tiukimman karsintaseulan läpäisseitä huippuja on koulutettu ilman, että heidät on muserrettu ymmärtämään, että opiskelupaikka ei sinällään takaa vielä mitään tulevasta ammatista?

Asia jäi painamaan sen verran, että olen ottanut huomioni puheeksi, kun on ollut sopivaa keskusteluseuraa. Pahasti vinon ja hyvin mielivaltaisen (pienehkön) otokseni mukaan KAIKKI kuvataiteilijat, LÄHES KAIKKI tanssitaiteilijat, LUKUISAT näyttelijät ja JOKUNEN muusikko on sitä mieltä, että tilanne on sietämätön eikä ratkea edes sillä, että taiteen rahoitusta kasvatettaisiin taikatempulla vaikkapa kaksinkertaiseksi. Tästä on vaikea päästä muihin johtopäätöksiin kuin siihen, että opiskelijamääriä pitää pienentää tai valmistuvilla maistereilla tulee olla muutakin osaamista kuin taiteilijuus. Näistä jälkimmäisen pohtiminen on hedelmällistä.

Useammassa keskustelussa on noussut ajatus siitä, että kannattaisi kysyä opiskelijoilta, olisiko heillä halua oppia käyttämään lahjakkuuttaan laajemminkin kuin sillä kaikkein perinteisimmällä tavalla. Oikeastaan aina on päädytty listaamaan perinteisen taiteilijauran rinnalle ura taiteen opettajana, ura luovuuden käytön osaajana liike-elämässä ja ura taiteen hoitotyöntekijänä. Muitakin kaiketi voisi keksiä.

Keskeinen ongelma ei mielestäni ole se, että nuo vaihtoehtoiset urapolut olisivat jotenkin huonompia vaan se, että kasvoton ja määrittelemätön taiteen kenttä suhtautuu koko urapolkuajatteluun joko vihamielisesti tai vähättelevästi. On totta, että moni tekee jo nyt esim. taitelijan ja opettajan työtä yhtä aikaa. Aivan samoin monella on pitkän uran aikana työtehtäviä laidasta laitaan kaikilla listatuilla saroilla. Tuo ei kuitenkaan saisi olla syy sille, ettei noita taitoja saisi oppia korkeakoulussa.

Olisin valmis käynnistämään taiteen maisteriohjelmien sisälle vahvoja erikoistumisjaksoja klassisesta taiteilijuudesta poikkeaville taiteen käytön aloille. Sanoin tämän ääneen kollegion kuulemistilaisuudessa ja tulin silti valituksi Taideyliopiston hallitukseen. Jos tuollainen tulevaisuus syntyisi, tarkoittaisi se prioriteettien muuttamista jo pääsykoevaiheessa. Se tarkoittaisi opettajakunnan osaamisen kehittämistä. Se varmaankin tarkoittaisi myös nollasummaista rahan siirtämistä jostakin tärkeästä tähän työhön. Siis kivuliasta ja hidasta. Taide on parhaimmillaan tinkimätöntä ja aina ikuista, joten kumpaakaan sanaa ei pidä pelätä.

Omasta mielestäni kaikki tämän ajatusketjun johtopäätökset ja niistä seuraavat ratkaisut oikeuttavat olemassaolonsa sillä, että näin taiteen vaikuttavuus yhteiskunnassamme kasvaisi. Samalla paranisivat taiteilijoiden toimintaolosuhteet. En jaksa uskoa, että jokin kuolematon taideteos jäisi syntymättä.

Mistä on kyse?