Vierailija
Arvioitu lukuaika 4 min

”Tulevaisuususkoani on pitänyt yllä se, että olen päässyt vaikuttamaan itselleni tärkeisiin asioihin”    

Kirjoittaja

Martta Pyykönen

Lastenhallituksen jäsen, Plan international Suomi

Julkaistu

Puhe on pidetty Sitran Onko tulevasiuudessa toivoa? -tapahtumassa syyskuussa

 “Sodan pelko on noussut ilmastokriisiäkin suuremmaksi huolenaiheeksi. Lisäksi talouskriisit ja pandemiat huolestuttavat.” 

Näin kuvaillaan nuorten tulevaisuususkoa Lasten ja nuorten säätiön ja Tietoevryn tänä vuonna julkaisemassa tutkimuksessa. Kahteen virkkeeseen on kätevästi sisällytetty useita kriisejä, mutta onhan toisaalta myös minun ja muiden nuorten lyhyiden elämien aikana ehtinyt tapahtua niin pandemia, sota Euroopassa kuin jatkuvasti pahentuva ilmastokriisikin. 

Ei siis ole ihme, että yli 40% tutkimuksen vastaajista kertoi, että heidän uskonsa maailman tulevaisuuteen on heikentynyt viimeisten viiden vuoden aikana. Kyse on nimenomaan koko maailman tulevaisuudesta, sillä kyselyn mukaan moni nuori luottaa kyllä omaan tulevaisuuteensa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta uskoa siihen, että suuria globaaleja ongelmia pystyttäisiin ratkaisemaan yhdessä, on entistä vähemmän.  

Pystyn itsekin hyvin samaistumaan tähän. Olen 16-vuotias ja aloitin nyt syksyllä lukion, mutta voin jo melko helposti kuvitella itseni nostamassa ylioppilaslakin päälaelle. Voin myös nähdä itseni työskentelemässä kiinnostavissa työtehtävissä tai tutustumassa uusiin ihmisiin ympäri maailmaa, mutta ajatus siitä, että voisin joskus elää maapalolla, joka ei ole jatkuvasti jossain kriisitilassa, tuntuu mahdottomalta. En osaa piirtää mielessäni kuvaa elämästäni hiilineutraalissa Suomessa ja ajatus Euroopasta, tai varsinkaan maailmasta, jossa elettäisiin ilman sotia, tuntuu todella kaukaiselta 

Olen huolissani siitä, että näin moni nuori näkee maailman tulevaisuuden toivottomana. Meidän pitäisi yhdessä alkaa rakentaa parempaa tulevaisuutta, mutta miltä se voi näyttää, jos me osaamme kuvitella vaan huonoja skenaarioita? 

Meidän pitäisi yhdessä alkaa rakentaa parempaa tulevaisuutta, mutta miltä se voi näyttää, jos me osaamme kuvitella vaan huonoja skenaarioita? 

En itse keksi mitään tiettyjä konkreettisia asioita, joita tulevaisuudelta toivoisin. Juuri nyt haluisin oikeastaan vaan tunteen siitä, että voin luottaa tulevaisuuteen. 

Tällainen tunne syntyy usein teidän aikuisten avulla. Teillä on enemmän valtaa vaikuttaa ja äänestää ja tehdä tutkimusta, ja teidän on työskenneltävä kaikin tavoin taataksenne kestävämmän tulevaisuuden nuoremmille sukupolville. Haluan uskoa, että te ajattelette meitä nuoria ja meidän etuamme tehdessänne töitä tulevaisuuden parissa.  

Sen lisäksi, että meitä on ajateltava, on meitä myös kuunneltava. Meille on luotava lisää mahdollisuuksia vaikuttaa itse tulevaisuuteen, eikä vain omissa piireissämme, vaan myös politiikassa ja yritysten ja organisaatioiden toiminnassa. 

Omaa tulevaisuususkoani on pitänyt yllä juuri se, että olen päässyt vaikuttamaan itselleni tärkeisiin asioihin.  

Muistan, kun osallistuin kuudennella luokalla ensimmäistä kertaa koululaisten ilmastolakkoon. Silloin nähdessäni uutisissa kuvia, joissa minä ja sadat muut nuoret seisomme kylttiemme kanssa eduskuntatalolla, minusta tuntui, että minun äänelläni on jotain merkitystä ja että voin ehkä yhdessä muiden kanssa muuttaa maailmaa.   

Myöhemmin olen erilaisten vaikuttajaryhmien ja järjestöjen kautta päässyt keskustelemaan mm. ilmastokriisistä ja tasa-arvosta yhdessä asiantuntijoiden ja päättäjien kanssa. Olen saanut kertoa omia mielipiteitäni, minulta on kysytty kysymyksiä ja kokemuksiani on haluttu kuulla. Niinä hetkinä minusta on tuntunut vielä enemmän siltä, että tulevaisuus voikin ehkä näyttää ihan hyvältä.  

Haluaisin, että jokainen nuori, joka tulevaisuususkokyselyssä vastasi olevansa entistä enemmän huolissaan tulevaisuudesta, saisi tällaisen vaikuttamiskokemuksen johonkin itselleen tärkeään asiaan liittyen. Haluaisin, että joku aikuinen, oli se sitten oma vanhempi, koulun rehtori, tutkija tai ministeri, kuuntelisi nuoren ajatuksia oikeasti rauhassa ja ottaisi huolen tosissaan.  

Minulla onkin yksi pyyntö: seuraavan kerran, kun työssä tai vapaa-ajalla kohtaat nuoren, joka haluaa kertoa omia ajatuksiaan, unelmiaan tai huoliaan tulevaisuudesta, ole sinä se aikuinen, joka pysähtyy kuuntelemaan, mitä nuorella on sanottavana.  Se luo oikeasti toivoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.