Arvioitu lukuaika 2 min

Avoimuuden vaikeudesta ja välttämättömyydestä

Kuva: Miikka Pirinen / Sitra

Kirjoittaja

Elina Kiiski Kataja

Julkaistu

Elina Kiiski

Sitran Elinvoima-kehitysohjelma on juuri näinä päivinä puolessa välissä. Paljon on jo tehty mutta paljon on vielä edessä. Meneillään oleva viikko käytetään ryhmätyöskentelyyn jonka aikana osallistujat yrittävät päästä kiinni niihin ratkaisuihin, jotka oikeasti auttaisivat Suomea vastaamaan polttavimpiin työn haasteisiin. Ei mikään helppo homma.

Itse olen projektissa mukana avaamassa sitä viestinnän keinoin. Olemme luvanneet, että tämä ei ole yksi niitä tulevaisuuspajoja, joissa työskennellään puoli vuotta hiljaa, pullautetaan ulos raportti, joka sitten kuopataan nopein menoin raporttien hautausmaalle. Mukana tässä työssä ovat mainiot Taneli Heikka ja Riku Siivonen, jotka kirjoittavat, videoivat, raportoivat ja ideoivat kanssani miten uudenlaista avoimuutta toteutetaan.

Silti tehtävä ei ole helppo! Miten kertoa mielenkiintoisesti mitä tapahtuu, kun työ on kaikkein intensiivisimmässä vaiheessa ja kun käsissä on vain ja post-it -lappuja joista on vielä pitkä matka ratkaisuihin?

On myös tehtävä paljon ratkaisuja sen suhteen miten mistäkin kerrotaan. Kuvataanko, blogataanko, kirjoitetaanko uutinen vai tviitataanko? Työskentelyssä on mukana 23 ihmistä ja tähän maailman aikaan kaiken siinä syntyvän tiedon pitää olla kenen tahansa hyödynnettävissä. Kuitenkin esimerkiksi laadukkaiden webcastien tekeminen on varsin kallista, työlästä sekä vaativaa kun kyseessä on ryhmätyötilanne. Sen kannattavuus on suoraan verrannollinen siihen kuinka moni videota katsoo. Olisiko esimerkiksi tämän viikon maahanmuuton tai nuorisotutkijoiden puheenvuorot olleet syytä webcastata? Vai onko riittävää kun päivittäin pyritään koostamaan blogein ja artikkelein sitä mitä tapahtuu vaikka keskeneräisen työn sisältöön ei välttämättä päästäkään kunnolla kiinni?  Toteutuuko avoimuuden periaate, kun sisältöihin päästään kunnolla kiinni vasta kun ne ovat valmiimpia?

Mielenkiintoista olisi myös saada kuuluviin osallistujien omaa ääntä, kokemuksia tai ajatuksia esimerkiksi blogeina tai kommentteina. Myöskään tämä ei ole helppoa tai itsestään selvää; he kaikki ovat irrottaneet aikaa omasta työstään osallistuakseen, työskentely on intensiivistä, sen välissä hoidetaan työasioita, illat venyvät ja perheenkin luo on ehdittävä. On ymmärrettävää että blogaamiseen ei välttämättä aika mitenkään enää riitä. Siinä mielessä Twitterin käyttö on ollut hyvä ja nopea keino. Twitter ei kuitenkaan ole vieläkään kovin yleisessä käytössä Suomessa, joten siinäkin on rajallinen porukka mukana. Toivomme kuitenkin että olemme saaneet innostuttua uusia käyttäjiä mukaan.

Tänä päivänä verkko, avoimuus ja sosiaalisen median käyttö ovat mielestäni asioita, joissa jokaisen ajatuspajan- ja projektin tulisi mielestäni olla mukana ja kertoa työstään, etenkin niiden jotka toimivat jonkinlaisen julkisen tahon alla. Se ei aina ole ihan niin yksinkertaista kuin esimerkiksi projektin alussa kuvittelin. On vaikeaa mitata saadaanko hyötyjä esiin ja leviävätkö asiat. On päiviä jolloin turhauttaa jos tuntuu että kukaan ei tarvitse tietoa jonka kuitenkin haluamme avata.

Kaikesta huolimatta uskon että avoimuus on ainoa oikea suunta. Jos haluamme Suomen olevan fiksu yhteiskunta jossa syntyy uutta, on kaikkien tulevaisuus- tai ajatustyötä tekevien tahojen syytä ponnistella sen eteen että tieto ja ideat ovat hyödynnettävissä ja jaettavissa. Suomessa jakamisen avoimuuden ja yhteiskehittelyn kulttuuria vasta rakennetaan. Mutta jos siinä onnistutaan laajasti, uskon että hyödyt näkyvät siinä, kuinka hyvin Suomi menestyy maailman mittakaavassa.

Ja kuten kehitysohjelman teemaamme sopii, uutta työtä tämäkin. Kokeilua, erehdystä ja toivottavasti myös onnistumista.

 

Kirjoittaja työskentelee Sitrassa viestinnän asiantuntijana .

Kirjoittaja

Elina Kiiski Kataja

Julkaistu