Tulevaisuus tuli – mutta eri käyttöliittymällä

Vuonna 1999 internet oli vielä monelle jotain uutta ja ihmeellistä ja kännykät olivat ensisijaisesti puhelimia. Löytämäni kirja kuuluu niihin, joita vuosituhannen vaihteessa julkaistiin innostuneessa teknologian odotuksen hengessä.

Kirja oli yllättävän hauska löytö. Osa ennusteista osui oikeaan ja osa meni pieleen, mutta kiinnostavinta oli jokin muu: monet tulevaisuuden ilmiöt tunnistettiin oikein, mutta niiden lopullista muotoa ei osattu kuvitella.

Ehkä tulevaisuudentutkijat ovat usein paljon parempia tunnistamaan tulevia ilmiöitä tai teknologioita kuin ennustamaan sitä, missä muodossa ne lopulta toteutuvat.

Osa tulevaisuudesta tuli ihan oikeasti todeksi

Osa tulevaisuusennusteista osui hämmästyttävän hyvin kohdalleen. Kirjassa visioidaan esimerkiksi sähköisiä vekottimia, jotka korvaavat jalokivikoruja. Oura-sormus ei ehkä ihan vastaa alkuperäistä visiota, mutta lähestulkoon. Sormessa oleva teknologinen härpäke voi nykyään seurata unta, sykettä ja aktiivisuutta – ja sitä voi käyttää ihan hyvällä omallatunnolla myös koruna.

Vielä kiinnostavampaa on se, miten jotkut ennustetut asiat ovat muuttuneet niin arkisiksi, ettei niitä enää edes ajattele ”menneenä tulevaisuutena”. Jos joku olisi vuonna 1999 kertonut, että tulevaisuudessa lähes jokaisella on pienet langattomat kuulokkeet korvissaan, se olisi hyvinkin voinut kuulostaa tulevaisuusteknologialta. Nyt ne ovat vain, no, nappikuulokkeet.

Ja sitten ne jutut, joita odotellaan edelleen

Kaikki ennusteet eivät ole toteutuneet – ainakaan vielä.

En aja alumiinisella kolmipyöräisellä autolla. En käy suihkussa, jonka anturit lähettävät terveystietoni suoraan terveyskeskukseen. Taloyhtiömme jäteastiat eivät vieläkään lajittele roskia puolestani.

Minusta ei ole myöskään tullut kyborgia, enkä matkusta antimateriaenergialla tai ole varannut lomamatkaa kuuhotelliin. Ja silmälasini menevät edelleen rikki, jos niitä puristaa nyrkissä. Ne eivät palaudu automaattisesti alkuperäiseen muotoonsa.

Jostain syystä juuri tämä viimeinen tuntuu erityisen suurelta pettymykseltä.

Osa tulevaisuudesta ehti jo mennä

Kokonaan oma kategoriansa ovat asiat, jotka toteutuivat ja ehtivät jo muuttua historiaksi. Esimerkiksi kämmentietokoneita visioitiin ja kehitettiin, ne tulivat markkinoille ja hetken aikaa ne olivat tulevaisuutta. Sitten tuli älypuhelin ja söi ne käytännössä aamupalaksi.

Videopuhelut tai etäpalaverit tuntuivat viime vuosituhannen puolella monille vielä melko futuristisilta. Aluksi ne vaativat erityisellä teknologialla varustettuja neuvottelutiloja. Nyt etäyhteydet toteutuvat paikasta ja laitteesta riippumatta esimerkiksi Teamsin, Zoomin tai muiden palvelujen kautta.

Tämä on ehkä yksi tulevaisuuden ennustamisen hankaluuksista. Vaikka onnistuisi tunnistamaan itse ilmiön oikein, voi silti mennä täysin metsään sen suhteen, mikä teknologia yleistyy, miten sitä käytetään ja missä laitteessa.

Mitä tulevaisuudesta ei osattu oivaltaa?

Tässä kohtaa kirjasta tuli oikeasti kiinnostava. Läpileikkaava havaintoni oli, että monet tulevaisuuden teknologiat kyllä tunnistettiin, mutta niiden integroitumista toisiinsa ei osattu nähdä.

Hyvä esimerkki on kännykkä. Kirjassa erilaiset tulevaisuuden toiminnot näyttäytyvät erillisinä laitteina: tasku-tv:nä, kuvapuhelimena, digikamerana, lompakossa kulkevana videolaitteena ja niin edelleen.

Todellisuudessa ne eivät syntyneet kymmenenä uutena vekottimena. Ne pakkautuivat yhteen laitteeseen. Ja vieläpä niin, että itse laite on vain alusta. Varsinainen toiminnallisuus syntyy sovelluksista ja palveluista.

Tulevaisuutta ei aina rakenneta niin, että jokaista uutta käyttötarkoitusta varten syntyy uusi laite. Joskus yksi jo olemassa oleva laite imee itseensä kokonaisen joukon aikaisemmin erillisiä teknologioita.

Esimerkiksi videopuhelut oli mahdollista kuvitella jo 1990-luvulla. Mutta paljon vaikeampaa oli kuvitella, että videopuhelu olisi yksi pieni toiminto laitteessa, jolla samalla kuvataan videoita, kuunnellaan musiikkia, maksetaan kaupassa, navigoidaan, tilataan ruokaa, seurataan unta ja ollaan yhteydessä lähes kaikkeen muuhun.

Tekoäly nähtiin – mutta ei näin

Kentien kiinnostavimmin sama logiikka näkyy tekoälyssä. Vuoden 1999 näkökulmasta tekoäly näyttäytyi ennen kaikkea robottien aivoina. Tekoälyn ajateltiin kehittyvän fyysisinä koneina, jotka tekevät asioita ihmisten puolesta.

Todellisuus osoittautui kuitenkin monimutkaisemmaksi. Tekoäly ei tullut vain jonkin robotin sisällä kotiimme, eikä jäänyt kiinni yksittäisiin laitteisiin. Se tuli myös kielimalleina kännykkään, selaimeen, hakukoneeseen, sovelluksiin ja palveluihin sekä keskustelukumppaniksi omalle näytöllemme. Sitä myös käytetään itse: kysytään, kirjoitetaan, kuvitetaan, analysoidaan, suunnitellaan ja päätetään.

Jälleen kerran itse ilmiö tunnistettiin, mutta sen käyttöliittymiä ei osattu kuvitella.

Ennustamisessa vaikein asia ei ehkä ole itse teknologia, vaan sen käyttöliittymä

Kirjan selailu sai pohtimaan, mikä tulevaisuuden ennustamisessa oikeastaan on vaikeaa.

Kun mietimme tulevaisuutta, kuvittelemme helposti uusia teknologioita. Kuvittelemme uudenlaisen kulkuneuvon, uuden robotin tai uuden laitteen. Niissä käytettävä teknologia voi olla melko hyvin ennustettavissa.

Paljon vaikeampaa näyttää olevan nähdä, miten ihmiset lopulta käyttävät teknologiaa. Ennuste voi mennä harhaan erityisesti silloin, jos teknologian ympärille muodostuva käyttöliittymä muuttuu. Ja juuri käyttöliittymät muuttuvat usein nopeammin kuin itse teknologiat. Tulevaisuuden ennustamisessa voi siis olla helpompaa nähdä mitä teknologia mahdollistaa kuin nähdä miten ihminen tulee sitä käyttämään.

Ja sitten se pieni ongelma: teknologiaoptimismi ja ennustaminen

Kirja oli – kuten nuorille suunnatulta vuosituhannen vaihteen teknologiaoptimistiselta populaarikirjalta ehkä voi odottaa – läpeensä teknologiaoptimistinen. Teknologia ratkoo ongelmia, tekee elämästä helpompaa ja maailma kehittyy. Kirjassa näkyy yksi teknologialähtöisen tulevaisuusajattelun haaste: aliarvioimme helposti laajempia yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi ekologisen kriisin mittakaavaa, turvallisuuspoliittisia jännitteitä tai kyberuhkia ei kirjassa juuri osattu nähdä.

Kirjan toinen tämän päivän ymmärryksen näkökulmasta keskeinen puute liittyy sen ennustavaan otteeseen. Ennustaminen viittaa helposti ajatukseen yhdestä todennäköisestä tulevaisuudesta: mitä tapahtuu, milloin ja millaisena.

Tulevaisuustyössä puhutaan tänä päivänä enemmän ennakoinnista kuin ennustamisesta. Ennakointi lähtee siitä, että tulevaisuus ei ole valmiiksi määrätty eikä yksiselitteisesti tiedettävissä. Ennakointi on vähemmän kristallipalloa ja enemmän ajattelun kurinalaistamista: se auttaa kysymään, millaisia tulevaisuuksia pidämme mahdollisina, millaisia pidämme toivottavina ja millaisiin olemme itse toiminnallamme osallistumassa.

Mitä tästä pitäisi oppia?

Tulevaisuudentutkimuksessa katse suuntautuu yleensä eteenpäin, mutta välillä on hyödyllistä katsoa myös taaksepäin. Vanhat tulevaisuuskuvat eivät kerro vain siitä, mikä osui oikeaan ja mikä meni pieleen. Ne paljastavat myös, miten ihmiset omana aikanaan ajattelivat muutoksesta, mikä heistä tuntui mahdolliselta ja mitä he eivät osanneet kuvitella.

Vanhojen ennusteiden tarkastelu on arvokasta siksi, että se auttaa tunnistamaan omia ajattelun rajoituksiamme. Tulevaisuutta ei yleensä erehdytä ennustamaan siksi, ettei nähtäisi uusia ilmiöitä, vaan siksi, että niiden vaikutukset, yhdistymiset ja käyttömuodot hahmotetaan nykyhetken oletusten kautta. Menneitä tulevaisuuksia tutkimalla voi oppia yhtä paljon omasta ajastaan kuin tulevasta.

Jos vuoden 1999 kirjoittajat näkivät videopuhelut mutta eivät älypuhelinta sellaisena kuin se lopulta syntyi, mitä me näemme tänään väärässä muodossa?

Ehkä tällä kirjalla on lopulta ihan hyvä syy olla päätynyt varastoni unholaan. Ostin sen aikoinaan jälkikasvulleni – nuorille opiksi tulevaisuudesta. Nyt, 27 vuotta myöhemmin, siitä tuli itselleni aika hyvä oppitunti.