julkaisut

Heikot signaalit 2022

Tarinoita tulevaisuuksista

Kirjoittajat

Mikko Dufva

Johtava asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Christopher Rowley

Asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Julkaistu

Esipuhe

Keväällä 2020 käynnistynyt koronapandemia osoitti konkreettisella tasolla, miten tulevaisuus voi olla hyvin toisenlainen kuin mitä olimme osanneet ajatella. Pandemia, kuten kriisit yleensä, nosti esiin kysymyksen: kuinka hyvin osaamme varautua ja tunnistaa erilaisia yllätyksiä? Kun tulevaisuutta katsotaan kapeasti, varovaisesti tai lyhytjänteisesti, jäävät pandemioiden ja pakolaiskriisien kaltaiset ilmiöt helposti huomioimatta.

Tämän hetken yllätykset eivät ole kuitenkaan vain yksittäisiä kriisejä. Kriisien vaikutukset ovat kauaskantoisia ja yllättäviä. Isojen ja pienten asioiden kytkeytyessä arvaamattomalla tavalla toisiinsa syntyy yhä enemmän ennakoimattomia seurauksia. Epävarmuuden lisääntyessä tulevaisuus voi vaikuttaa aiempaa sumeammalta. Voisimmeko laajentaa näkökenttäämme sivuille ja tunnistaa herkemmin jo orastavia, olemassa olevia ilmiöitä?

Ennakointityöllämme haluamme lisätä ymmärrystä tulevaisuuden erilaisista mahdollisista kehityskuluista ja parantaa ihmisten ja yhteiskuntien valmiutta tuleville muutoksille. Tiedämme esimerkiksi Tulevaisuusbarometrin 2021 perusteella, että megatrendien kuvaamat todennäköisemmät kehityskulut tunnetaan verrattain hyvin. Kuitenkin, jotta olisimme valmiimpia ajattelemaan ja vaikuttamaan tulevaisuuteen, on paitsi avarrettava tulevaisuusajattelua, myös arkipäiväistettävä tulevaisuustietoa ja konkretisoitava vaikutuksia ihmisten arjen tasolla. Tulevaisuus ei yleensä yllätä siksi, että tietoa ei olisi riittävästi saatavilla, vaan koska tietoa voi olla vaikea kytkeä tämän päivän valintoihin ja toimintaan.

Tulevaisuus yllättää myös eritahtisuuden vuoksi. Kyse ei ole vain villeistä korteista tai mustista joutsenista. Myös isojen, jo käynnissä olevien megatrendien vaikutukset tulevat osalle väestöä yllätyksenä, olipa kyse esimerkiksi ekologisesta kriisistä, väestön kehityksestä tai valtaan liittyvistä trendeistä.

Tämä raportti kannustaa pohtimaan heikkoja signaaleja erilaisissa arkipäivän ympäristöissä ja siten helpottamaan tulevaisuustiedon sisäistämistä ja huomioon ottamista toiminnassa. Olemme onnistuneet, jos tämän jälkeen yhä useampi pysähtyy kysymään: mitä jos?

Katri Vataja
ennakointi- ja strategiajohtaja
Sitra

Tiivistelmä

Edessä ja käsillä on suurempia muutoksia kuin haluamme myöntää. Elämme postnormaalia yllätysten aikaa, jolloin vanhat näkemykset tulevaisuudesta eivät enää riitä. Tarvitsemme toisenlaisia tarinoita tulevaisuuksista – ja nykyisten tarinoiden haastamista.

Heikot signaalit auttavat kertomaan näitä toisenlaisia tarinoita tulevaisuuksista. Heikko signaali on ensioire muutoksesta tai merkki nousevasta asiasta, joka saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä. Heikot signaalit ovat yllättäviä ja nykyistä ajattelua haastavia, todella tapahtuneita asioita. Heikon signaalin yllättävyys tai outous riippuu tulkitsijasta – joillekin yllättävät asiat eivät ole sitä toisille.

Jos tuijottaa vain trendejä, voi jäädä meneillään olevien muutosten vangiksi ja tulla sokeaksi yllätyksille. Heikot signaalit täydentävät trendejä paitsi tuomalla yllättävämpiä kehityskulkuja tarkasteluun, myös ohjaamalla toisenlaiseen ajatteluun. Jos trendit ohjaavat ajattelemaan jatkuvuuksia ja kysymään ”mitä seuraavaksi”, heikot signaalit korostavat epäjatkuvuutta ja kannustavat kysymään ”mitä jos”.

Olemme tässä selvityksessä halunneet tuoda heikot signaalit kaikkine outouksineen arkipäivän tasolle esittämällä joukon signaaleista kumpuavia ”mitä jos?” -kysymyksiä. Olemme halunneet paitsi hahmotella, millaisista tulevaisuuksista heikot signaalit kertovat, myös millaista näissä tulevaisuuksissa olisi elää. Tämän takia selvitys jäsentyy erilaisten paikkojen ja tilanteiden ympärille. Signaaleja tulkitaan kodin, työpaikan, luonnossa ja kaupungilla käynnin, päätöksenteon ja digitaalisen metaversumin kannalta. Jokaisesta paikasta kerrotaan signaalien ja niiden tulkinnan lisäksi myös lyhyitä tulevaisuustarinoita.

Tämä selvitys ei ole kattava katsaus kaikkiin mahdollisiin aiheisiin. Siksi kannustammekin kaikkia jatkamaan heikkojen signaalien havainnointia ja tulkintaa, sekä toisenlaisista tulevaisuuksista keskustelua. Tämän tueksi selvityksen lopussa on kuvattu, miten omassa heikkojen signaalien pohdinnassa pääsee alkuun. Liitteessä on kuvattu tarkemmin Sitran heikot signaalit työn eteneminen, siinä tehdyt valinnat ja niiden teoriatausta.

Sammanfattning

Vi står inför stora förändringar – större än vad vi egentligen vill medge. Vi lever i en postnormal tid av överraskningar där de gamla framtidsvisionerna inte längre räcker till. Vi behöver annorlunda framtidsberättelser – och de nuvarande berättelserna måste ifrågasättas.

Svaga signaler hjälper oss att berätta om dessa annorlunda framtidsscenarier. En svag signal är det första symtomet till förändring eller ett tecken på ett möjligt tema som kan komma att bli betydande i framtiden. Svaga signaler är något överraskande som händer i verkligheten och som utmanar våra nuvarande tankesätt. Hur överraskande eller absurd en svag signal är beror på vem som tolkar signalen – det som är överraskande för en är inte överraskande för en annan.

Om man stirrar sig blind på trender kan man bli fångad av pågående förändringar och missa det som verkligen överraskar. Svaga signaler kompletterar trender genom att presentera mer överraskande utvecklingsprocesser för observation, men också genom att styra oss att tänka på ett annat sätt. Om trenderna styr oss att tänka på kontinuiteter och fråga ”vad händer härnäst”, framhäver svaga signaler diskontinuiteter och uppmuntrar oss att säga ”tänk om”.

I den här utredningen har vi haft för avsikt att ta de svaga signalerna med alla deras märkligheter till en vardaglig nivå genom att ställa de ”tänk om”-frågor som signalerna väcker. Vi vill gestalta de framtidsvyer som de svaga signalerna berättar om och fundera på hur det vore att leva i dessa framtider. Därför struktureras här utredningen kring olika platser och situationer. Signalerna tolkas ur hemmets, arbetets, naturens och stadens, beslutsfattandets och det digitala metaversumets perspektiv. Utöver signalerna och deras tolkningar presenterar vi också korta framtidsberättelser om varje ställe.

Den här utredningen är inte en heltäckande översikt över alla möjliga teman. Därför vill vi uppmuntra alla att fortsätta observera och tolka svaga signaler och att diskutera annorlunda framtidsscenarier. För att stödja detta ger vi instruktioner i slutet av utredningen om hur man kan komma i gång med egna reflektioner över svaga signaler. I bilagan beskrivs mer ingående hur Sitras arbete inom svaga signaler framskrider, vilka val vi gjorde och vilken teoribakgrund de svaga signalerna har.

Summary

There are bigger changes ahead than we want to admit. We live in a postnormal time of surprises, when old visions of the future no longer suffice. We need different kinds of narratives about futures, challenging current ones.

Weak signals help us to tell these different stories of the future. A weak signal is the first symptom of change or a sign of an emerging phenomenon that could be significant in the future. Weak signals are surprising things that have actually happen and challenge current thinking. The surprising or strange quality of a weak signal depends on the interpreter – what are surprises to some are not to others.

If you only gaze at trends, you can remain a prisoner of on-going changes and become blind to surprises. Weak signals supplement trends not only by introducing more surprising development paths for examination, but also by guiding us to think differently. Where trends lead us to think about continuities and ask “what next”, weak signals emphasise discontinuities and encourage us to ask “what if”.

In this report, we have sought to bring weak signals with all of their weirdness, to the everyday level by presenting a number of “what if” questions that stem from the signals.  We have not only wanted to outline what futures the weak signals tell us, but also what it would be like to live in those futures. This is why the report is structured around different places and situations. The signals are interpreted in terms of home, workplace, nature and trips to town, decision-making and the digital metaverse. Future stories are also told about each place in addition to the signals and their interpretation.

This report is not an exhaustive overview of all possible topics. We therefore encourage everyone to continue to observe and interpret weak signals and discuss other futures. To support this, the report concludes by describing how to get in your own contemplation of weak signals. The appendix describes in more detail the progress of Sitra’s weak signals work, the choices made and the theoretical background.

Johdanto

Kuvittele, että sinulla olisi aikakone, jolla voi matkata kymmenen vuotta tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Hyppäät sen kyytiin ja suuntaat tulevaisuuteen. Aikamatkalla tarkastelet maailman menoa. Mitä kaikkea uskot tapahtuvan seuraavien kymmenen vuoden aikana?

Kuvittele seuraavaksi, että teet saman reissun menneisyyteen. Matkan varrella ohi vilahtaa mm. koronapandemia, laajat metsäpalot ympäri maailmaa, Brexit, Trumpin presidenttikausi, Hongkongin protestit, #metoo, fidget spinnerit, Pokemon Go, eurokriisi, Pariisin sopimus, ISIS, Krimin valtaus, Ebola ja Snowdenin paljastukset. Kohtaat menneisyydessä tuttavasi, joka ihmettelee arabikevättä ja uutta iPadia ja haluaa kuulla sinulta, mitä kaikkea on luvassa seuraavien kymmenen vuoden aikana. Mitä sanot hänelle?

Tulevaisuuden tarkka kuvittelu on luonnollisesti hankalampaa kuin menneisyyden muistelu. Ajattelemme tulevaisuutta helposti nykyhetken jatkona, jossa asiat ovat suurin piirtein samalla tavalla, mutta nopeampia, isompia, tehokkaampia. Meillä on tulevaisuuskuvastoa lähinnä teknologian mukanaan tuomista muutoksista, usein muiden asioiden pysyessä samoina. Yhteiskunnallisia ja sosiaalisia muutoksia käsittelevät tulevaisuuskuvat ovat aliedustettuina ja arvojen ja ajattelumallien, käyttäytymisen, ja toimintamallien muutosta on hankalampi kuvitella.

Kuitenkin juuri tässä hetkessä korostuu yllätyksien ja epäjatkuvuuksien tunnistaminen ja tulkinta. Tulevaisuudentutkijat puhuvat postnormaalista ajasta, jossa yllätykset ja ristiriitaisuudet ovat vallalla ja normaalin käsite yhä hyödyttömämpi (Sardar 2010, Sardar & Sweeney 2016). Tällöin emme voi vain ajatella kaiken jatkuvan ennallaan, vaan on tarpeen haastaa nykyhetkeä koskevia oletuksia, kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia ja toimia parempien tulevaisuuksien eteen.

Kun normaalia ryhtyy haastamaan, avaa samalla oven toisenlaisille näkökulmille. Normaali on aina tulkinnanvaraista ja muuttuvaa ja sen kautta suljetaan paljon näkökulmia ja ääniä pois keskustelusta. Normaali näyttäytyykin tulevaisuuskeskusteluissa usein vaihtoehdottomuutena, keskittymisenä todennäköisyyksiin ja kapean joukon näkemysten kuulemisena. Miten saisimme haastettua näitä ja laajennettua samalla tulevaisuuskeskustelua?

Haastamisesta saattaa tulla mieleen asioiden vastustaminen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ajattelun laajentamisesta ja useampien näkökulmien huomioimisesta. Nykyisiä oletuksia ja tulevaisuusnäkemyksiä haastettaessa niihin toki suhtaudutaan kriittisesti, mutta samalla niistä voi avautua uusia piirteitä. Haastaminen ei siis tarkoita kaiken nykyisen hylkäämistä, vaan tilan luomista uudelleenajattelulle.
Haastaminen ei myöskään ole faktojen kieltämistä. Ilmastokriisi tai pandemia eivät katoa minnekään, vaikka niitä kuinka haastaisi. Haastamisessa on itse asiassa kyse faktojen ottamisesta tosissaan.

Ilmastofuturisti Alex Steffen (2021a) on puhuessaan ilmastokriisistä kiteyttänyt, että emme ole vielä valmiita sille, mitä on jo tapahtunut. Tämä kiteytys pätee myös ilmastokriisiä laajemmin, sillä esimerkiksi luontokadon, digitalisaation ja globaalin demokratiakehityksen vaikutuksia ei vielä täysin tiedosteta. Haluamme pitää kynsin ja hampain kiinni vanhasta ja suljemme silmämme siltä muutokselta, joka on jo tapahtunut, koska se pakottaa meidät muuttamaan elämäntapojamme.

Muutos pelottaa, varsinkin, jos ei pysy kuvittelemaan, millaista elämä muutoksen jälkeen olisi. Toisaalta muutos saattaa tuntua myös epämukavalta ja vaivalloiselta, jos kokee, että asiat ovat juuri nyt hyvin. Olemme jatkuvuusaddikteja eli tulleet riippuvaisiksi nykytilan jatkumisesta, vaikka tiedostamme yhä selvemmin, että se ei ole meidän ja planeettamme etu. Miten voisimme vieroittaa itsemme tästä riippuvuudesta?

Tarvitsemme toisenlaisia tarinoita tulevaisuuksista – ja nykyisten tarinoiden haastamista. Tässä heikot signaalit voivat auttaa.

Mikä on heikko signaali?

Heikolle signaalille on annettu useita määritelmiä vuosien varrella (van Veen & Ortt 2021). Tässä selvityksessä käytämme futuristi Elina Hiltusen määritelmää, jonka mukaan heikko signaali on ensioire muutoksesta tai merkki nousevasta asiasta, joka saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä (Hiltunen 2010). Se on jokin asia, joka on todella tapahtunut jo, mutta joka tuntuu meistä jotenkin oudolta, yllättävältä, naurettavalta tai pöyristyttävältä.

Heikko signaali voidaan tulkita merkiksi jostain suuremmasta mahdollisesta muutoksesta. Heikossa signaalissa voidaan ajatella olevan kolme osaa (Hiltunen 2008):

  1. Itse asia tai ilmiö
  2. Signaali, eli uutinen, kuva, palvelu, esine, tarina, tapahtuma, joka kertoo asiasta
  3. Tulkinta, eli miten signaali vastaanotetaan, miten se liitetään tulkitsijan omaan näkemykseen ja maailmankuvaan ja miten sitä käytetään.

Juuri tulkinta tekee heikosta signaalista heikon. Yllättävyys tai outous riippuu tulkitsijasta ja sitä voisi ajatella etäisyytenä: kuinka kaukana signaali on havaitsijan tulkintakehikosta eli kuinka hyvin se sopii olemassa olevaan maailmankuvaan ja käsitykseen nykytilanteesta (van Veen & Ortt 2021). Esimerkiksi muokatun hiivan tuottama silkki saattaa tuntua maallikosta yllättävältä, mutta aiheen tutkijalle se on arkipäivää. Samoin joitakin monisuhteisuus (polyamoria) saattaa hämmästyttää, kun taas toisille se on osa elämää.

Heikot signaalit voivatkin auttaa tunnistamaan omia oletuksia niin nykyhetkestä kuin tulevaisuuksista. Mitä jos astun oman kuplani ulkopuolelle? Miten sama signaali tulkittaisiin toisista näkökulmista käsin? Miten omat arvoni ja ihanteeni vaikuttava tulkintaan? Näillä kysymyksillä voi päästä kiinni myös siihen, miksi muut pitävät jotain itselle tuttua outona tai yllättävänä. Uteliaisuus ja halu ymmärtää ovat avaimia niin tulkintaan kuin tulkinnoista keskustelemiseen.

Heikkojen signaalien tulkintaa voisi verrata matkaoppaan kirjoittamiseen: siinä pyritään kuvaamaan ajatuksellisesti kaukaista paikkaa omasta tutusta paikasta käsin. Opas heijastaa paitsi kirjoittajan kokemuksia, myös hänen maailmankuvaansa. Oppaassa kuvatun kaukaisen paikan asukkaat saattavat suhtautua huvittuneesti tai jopa ärtyneesti oppaaseen, mutta samalla sen avulla voi ymmärtää tulkitsijan ajattelua ja näkökulmaa paremmin.

Kuten matkaoppaat, myös heikkojen signaalien käyttö on muuttunut ajan myötä, mikä näkyy määritelmissä (van Veen & Ortt 2021). Ennen 1980-lukua heikko signaali tarkoitti nousevaa ilmiötä. Signaalien käyttö oli suhteellisen suoraviivaista: ne kertoivat asioista, joihin tuli varautua. Sittemmin on korostunut yhä enemmän asioiden keskinäisriippuvaisuus, vaikutusten ennakoimattomuus ja signaalien epämääräisyys.

Postnormaalissa ajassa heikkojen signaalien hyöty ei olekaan yllätysten ennusteina – tulevaisuus on arvaamaton. Sen sijaan heikot signaalit auttavat tunnistamaan ja haastamaan omia ja muiden oletuksia ja tulevaisuusnäkemyksiä – ja sitä kautta myös toimimaan nykyhetkessä, jotta tulevaisuus olisi toivottava.

Heikot signaalit ja megatrendit

Megatrendit ja trendit ovat tällä hetkellä nähtävissä olevia muutoksen suuntia. Ne kertovat nykyisen järjestelmän kehityksestä ja antavat kokonaiskuvan tämän hetken muutoksista. Ne luovat hyvän pohjan tulevaisuuksien hahmottamiselle ja yhteiselle keskustelulle, mutta yksinään ne eivät riitä. Jos nimittäin tuijottaa vain megatrendejä, voi jäädä meneillään olevien muutosten vangiksi ja tulla sokeaksi yllätyksille.

Heikot signaalit täydentävät trendejä paitsi tuomalla yllättävämpiä kehityskulkuja tarkasteluun, myös ohjaamalla toisenlaiseen ajatteluun. Jos trendit ohjaavat ajattelemaan jatkuvuuksia ja kysymään ”mitä seuraavaksi?”, heikot signaalit korostavat epäjatkuvuutta ja kannustavat kysymään ”mitä jos?”. Mitä jos muutkin kuin ihmislajin edustajat nähtäisiin oikeushenkilöinä? Mitä jos kaikki saisivat perustuloa?

Joskus sama asia voi tulkinnasta riippuen olla sekä trendi että heikko signaali – tai tarkemmin sanoen samaa asiaa voidaan lähestyä joko trendien tai heikkojen signaalien kautta. Kun asiaa katsotaan trendinä, se nähdään kehityskulkuna nykysysteemin sisällä. Jos taas jotakin ilmiötä tarkastellaan heikkojen signaalien kautta, se voidaan nähdä merkkinä jostakin, joka haastaa nykyjärjestelmää.

Otetaan esimerkiksi suhtautuminen alkoholiin. Jos katsotaan trendejä, kuten alkoholittomien oluiden suosion kasvua, ajattelu ohjautuu niiden yleistymiseen osana nykyistä juhlakulttuuria ja baarien toimintaa. Jos taas lähestyy samaa aihetta heikkojen signaalien kautta, vaikkapa esimerkeillä täysin alkoholittomista baareista, on helpompi tunnistaa kysymyksiä, jotka haastavat nykyisiä käytäntöjä, kulttuuriakin. Mitä jos alkoholittomuus olisi normaalia aivan eri tavalla kuin nykyään ja alkoholin käyttö poikkeavaa? Mitä jos koko yhteiskunta olisi rakennettu alkoholittomuuteen perustuen?

Heikot signaalit ovat siis työkalu toisenlaisten maailmojen kuvittelemiselle ja nykyisten haastamiselle. Ne auttavat meitä kysymään: mitä jos kaikki olisikin toisin? Tämä tekee niistä trendeihin verrattuna myös hankalampia. On helpompi ajatella pieniä muutoksia nykyiseen kuin täysin toisenlaisia tulevaisuuksia. Kuitenkin haastaminen ja toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelu on erityisen tärkeää postnormaalissa yllätysten ajassa, koska vanhat tavat toimia ja vanhat käsitykset tulevaisuudesta eivät auta meitä ratkaisemaan tämän hetken haasteita. Siksi on tarpeen uudelleenajatella yhteiskunnan rakenteita ja ajatusmalleja, jotta pääsemme kohti kestävämpää tulevaisuutta.

Heikkojen signaalien tarkastelu auttaa parhaimmillaan:

  • tunnistamaan ja haastamaan tulevaisuusoletuksia ja siten avartamaan omaa käsitystä siitä, mitä kaikkea voi tapahtua tulevaisuudessa
  • ymmärtämään paremmin erilaisia näkökulmia ja niiden syitä
  • sisäistämään yllätyksellisempiä kehityskulkuja ja pohtimaan asioita oman elämän tai vaikkapa työn, kulttuurin tai kansalaistoiminnan kannalta
  • tunnistamaan uusia mahdollisuuksia, tapoja vaikuttaa ja nupullaan olevia kehityskulkuja, joita haluaa vahvistaa – ja siten rakentaa parempia tulevaisuuksia yhdessä.

Näkökulmana reilu, kestävä ja innostava tulevaisuus

Esitämme tässä selvityksessä joukon heikkoja signaaleja ja niiden pohjalta tehtyjä hahmotelmia toisenlaisista tulevaisuuksista. Tavoitteena ei ole tarjota kattavaa listausta kaikista mahdollisista tulevaisuuksista – sellainen olisi mahdotonta – eikä edes antaa yllättävämpien muutosten kokonaiskuvaa. Sen sijaan haluamme kannustaa lukijaa tunnistamaan ja tulkitsemaan itse signaaleja sekä hahmottamaan laajemmin yllättävämpiä, toisenlaisia tulevaisuuksia.

Esittämämme heikot signaalit ja niistä johdetut tulevaisuustarinat eivät myöskään ole ennusteita. Heikkojen signaalien avulla voi tunnistaa toisenlaisia mahdollisia tulevaisuuksia ja siten avartaa omaa ajatteluaan, mutta ne eivät kerro siitä, mitä tulee tapahtumaan. Koska tavoitteena on ajattelun avartaminen, osa esitetyistä asioista voi tuntua oudolta ja vieraalta. Olemme pyrkineet tuomaan tätä outoutta arkipäivän tasolle, koska siellä tulevaisuus koetaan.

Kuten aiemmin todettiin, outous ja yllättävyys riippuu tulkitsijasta ja tulkintakehikosta. Tässä selvityksessä näkökulmana on Sitran visiossakin tavoiteltu reilu, kestävä ja innostava tulevaisuus. Olemme siis erityisesti tulkinnassa keskittyneet siihen, mitä signaalit tarkoittavat suomalaisen yhteiskunnan kannalta ja millaisia mahdollisuuksia tai uhkia ne tuovat. Osa signaaleista saattaa haastaa reiluutta ja kestävyyttä, osa auttaa hahmottamaan, millainen olisi toisenlainen, kestävämpi tulevaisuus.

Signaaleja kerätessä ja niitä tulkittaessa olemme pyrkineet haastamaan omaa ajatteluamme ja tulevaisuutta koskevia oletuksia. Tästä huolimatta tulkinnat ovat kirjoittajiensa näköisiä. Heikkojen signaalien keräämisessä ja tulkinnassa ei koskaan pääse täysin irti subjektiivisuudesta ja siksi oleellista on olla mahdollisimman avoin tehdyistä valinnoista ja näkökulmasta.

Kannustammekin seuraavia lukuja lukiessa kriittisyyteen ja esitettyjen asioiden tulkintaan omasta näkökulmasta. Kannattaa pitää silmällä erityisesti kolmea asiaa:

  1. Yllätyksellisyys. Miksi jokin asia tuntuu yllättävältä? Tai jos se ei tunnu yllättävältä, voiko siitä löytyä joitain uusia piirteitä?
  2. Toivottavuus. Millaisia tunteita lukemasi herättää? Tuntuuko jokin asia erityisen toivottavalta ja mikä siinä on toivottavaa? Tai miksi jotkin asiat tuntuvat uhkaavilta tai pelottavilta? Miten vahvistaa toivottavia asioita ja varautua uhkaaviin?
  3. Omat havainnot. Mitä jää ulkopuolelle? Mitä yllättävää olet havainnut, mitä ei ole tässä selvityksessä? Millaisia vaikutuksia sillä voisi olla?

Tulevaisuus ei ole jokin abstrakti, yläpilvessä oleva kehityskulkujen ja yllätysten rypäs, vaan jotain, mikä tapahtuu juuri meille, juuri tässä, seuraavina hetkinä. Mitä jos se onkin jotain aivan muuta?

Selvityksen rakenne

Seuraavissa luvuissa esitetään Sitran heikot signaalit -työssä tunnistettuja signaaleja ja niistä tehtyä tulkintaa. Olemme halunneet paitsi hahmotella, millaisista tulevaisuuksista heikot signaalit kertovat, myös millaista näissä tulevaisuuksissa olisi elää. Tämän takia selvitys jäsentyy erilaisten paikkojen ja tilanteiden ympärille. Jokaisesta paikasta kerrotaan signaalien ja niiden tulkinnan lisäksi myös lyhyitä tulevaisuustarinoita.

Jokainen luku noudattelee karkeasti samanlaista rakennetta. Luvuissa aloitetaan kirjoittajien näkökulmasta tutuista asioista ja signaaleista, jotka kertovat paikkaan liittyvistä muutoksista ja niiden uusista piirteistä. Sen jälkeen tarkastellaan, millaisia signaaleja liittyy nykyisen muutoksen hallintaan tai siihen reagointiin. Kolmannessa osiossa keskitytään signaaleihin, jotka haastavat nykyistä kehitystä tai kertovat nykyisten rakenteiden romahduksesta, ja neljännessä pohditaan määritelmien, toimintatapojen ja kulttuurin merkittävämpää muutosta. Luvun lopuksi esitetään kysymys lukijan pohdittavaksi.

Viimeisessä luvussa kuvataan viisi askelta, joilla pääsee alkuun heikkojen signaalien havainnoinnissa, tulkinnassa ja niistä keskustelemisessa. Selvityksen liitteessä on kuvattu tarkemmin, miten Sitran heikot signaalit -työ on edennyt sekä millaisia valintoja ja rajauksia siinä on tehty. Liitteessä esitetään myös työn teoreettinen tausta.

Kotona

Kuvassa teksti "kotona" ja kotiin liittyviä heikkoja signaaleja

Koti on hyvä paikka aloittaa heikkojen signaalien tarkastelu. Se on paikoista ehkä monelle tutuin. Mutta minkälaisia heikkoja signaaleja kotiin liittyy ja minkälaisista tulevaisuuksista ne kertovat?

Kotiin liittyy monenlaisia oletuksia, joita ei ehkä tule ajatelleeksi ennen kuin on pakko. Näin voi käydä esimerkiksi pandemioiden, muuttojen tai kodittomuuden edessä. Amerikkalaisfilosofi Samuel Scheffler kuvaa kotia paikaksi, joka suojaa meitä hukassa olemiselta (Scheffler 2010). Hänen mukaansa kodit ovat paikkoja, joihin voimme vapaasti ja halutessamme mennä ja palata. Koemme ne omiksemme ja muut tunnistavat ne meille kuuluviksi. Schefflerille ajatus kodista on vastaus maailman ja kaikkeuden loputtomuuteen ja persoonattomuuteen. Koti on meille tuttu ja oma paikka muuten vieraassa maailmassa.

Mutta mitä jos teknologisoituva koti tuntuukin vieraalta? Miltä näyttää tulevaisuuden kodin ympäristökädenjälki? Mitä tapahtuu, kun kodista tulee työpaikka tai kotia ei ole? Mitä jos tulevaisuuden kotia määrittävätkin teknologian sijaan perheiden, ystävyyden tai rakkauden uudet muodot?

Mitä jos kodin voi hakkeroida?

Herään aamun sarastukseen. Ympärilläni kuuluu rastaiden laulua ja koivun lehtien havinaa. Tiedän, että ulkona on vielä niin pimeää kuin marraskuisessa Suomessa voi olla, mutta olen valinnut kodin toimintoja ohjaavasta sovelluksesta ”mökki”-teeman syysaamujen piristykseksi. Sovelluksesta tarkistan paitsi oman, myös lasteni REM- ja syvän unen määrän. Lasten vireystila on sopiva, joten annan sovelluksen kautta luvan piirrettyjen katsomiseen ennen aamiaista. Ennen kuin ehdin ajatella asiaa, sovellus ilmoittaa, että kahvi on valmista.

Kuvitelmat tulevaisuuden kodista ovat usein varsin teknologiakeskeisiä. ”Älykodissa” laitteista tulee saumaton osa kokonaisuutta. Laitteet toimivat huomaamatta, automaattisesti ja toisiinsa kytkeytyen. Nykyhetkessä on paljon signaaleja, jotka pakottavat pohtimaan alati teknologisoituvaa ja digitalisoituvaa kotia. Älykotikehitys ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä tai ongelmatonta. Miltä näyttäisi tulevaisuus, jossa koti on läpeensä kytkeytynyt?

Jo nyt on olemassa valtava määrä erilaisia kodin laitteita ja kodinkoneita, jotka voidaan kytkeä verkkoon ja joita voidaan ohjata esimerkiksi älypuhelimen sovelluksen avulla, oli sitten kyseessä robotti-imuri, lemmikin ruoka-automaatti tai vaippaan asennettava pissasensori. Yksittäisiä verkkoon kytkettyjä laitteita merkittävämpää lienee kuitenkin kehitys, jossa laitteet voivat jakaa dataa keskenään ja niitä voidaan ohjata kootusti. Tämänkaltainen kehitys saattaa herättää kiperiä kysymyksiä yksityisyydensuojasta ja tietosuojasta, mutta myös siitä, että mitä kaikkea haluammekaan tietää.

Älykoti voi tulla eri tavalla iholle kuin nyt. Jos haluamme tietää itsestämme ja terveydestämme enemmän, käy se sensoreita ja sovelluksia asentamalla. Ehkä ihmiset haluavat tulevaisuudessa kerätä sängyn sensoreilla dataa ja saada tietoa unen laadun lisäksi esimerkiksi omasta hikoilusta, seksielämästä tai orastavasta uniapneasta. Vessan sensorit puolestaan voivat kertoa meille suolen ärtyneisyydestä, eturauhasen terveydestä tai ainakin siitä, että nyt on aika pestä vessa. Ehkä tulevaisuudessa on myös kohteliasta laittaa ainakin osa näistä ominaisuuksista pois päältä silloin, kun meillä on kavereita kylässä tai yökylässä.

Voi olla, että otamme avosylin vastaan älykotien meille tarjoaman palvelun, oli kyse sitten terveydestä ja hyvinvoinnista, ruoasta tai viihteestä. On myös mahdollista, että älykodeissa tulee olemaan meitä vaivaavia piirteitä tai että kaikki ei toimikaan, kuten pitäisi. Mitä jos älykotien keräämä data pääsee vuotamaan nettiin? Mitä jos älykodin voi hakkeroida varastamalla salasanat tai murtamalla ovien suojauksen? Tai mitä jos älykodit kertovat meille asioita itsestämme tai kumppaneistamme, joita emme halunneetkaan tietää? Ehkä tulevaisuudessa meidän pitää kodin siisteyden lisäksi pitää vähintään yhtä hyvää huolta kodin tietohygieniasta.

Mitä jos kotitalous on kiertotaloutta?

Muistelen aikaa ennen harmaata vettä, aikaa ennen ravinnekiertoa, aikaa ennen hiivaproteiinia. Lapsuudessa vesi, ruoka, jäte, energia – kaikki – meni suoraan kodista läpi. Yhteen suuntaan, kuin järven pohjaan vajoava kivi. Nyt kaikki, mikä kotiin tulee, on osa jatkuvaa ja loppumatonta kiertoa. Olen juonut tämän saman veden kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Tämän saman veden, jota kotini kasvit, sienet, proteiinit ja sammaleet juovat. Minä ja pekilosienet, osterivinokkaat ja hiivat. Niin, ja alakerran vuohi.

Tämänhetkinen luonnonvarojen ja energian käyttö sekä kotitalouksien päästöt ovat monella tapaa täysin kestämättömällä pohjalla varsinkin vauraissa maissa. Moni onkin kuvitellut toisenlaisia talouden ja kotitalouden muotoja, joissa käytetään uusiutuvaa energiaa ja materiaalit kiertävät niin sanotuissa suljetuissa kierroissa. Suljettu kierto on kiertotalouden käsite, joka tarkoittaa tuotannossa syntyvän ylijäämän tai sivuvirtojen keräämistä talteen. Ajatuksena on, että tuotanto- ja muut prosessit suunnitellaan siten, että jätettä ei synny, vaan kaiken materiaalin voi hyödyntää jossakin muualla.

Vaikka kiertotalouden periaatteet koskevat ensisijaisesti kokonaisia talousjärjestelmiä, voidaan niitä tulevaisuudessa kenties soveltaa paljon entistä enemmän myös kotitalouksissa. Ehkä meillä kaikilla on tulevaisuudessa helppoja tapoja hyödyntää erilaatuisia jätevesiä eri käyttötarkoituksiin? Toki nykyäänkin Suomessa jätevesi käsitellään puhdistamossa ja siitä kerätään talteen lietettä ja biokaasua ennen veden laskemista mereen. Muualla maailmassa – tai kenties tulevaisuuden Suomessa – tämänkaltaiset keskitetyt jätteiden ja vesien käsittelyjärjestelmät eivät aina ole realistisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi konfliktit, hallinnon toimimattomuus, luonnonkatastrofit tai uudenlaiset, hajautetut teknologiat voivat tulevaisuudessa tarkoittaa sitä, että vesi ja jäte käsitellään laitosten sijaan paikallisesti.

Mitä jos tulevaisuudessa kunnat, valtiot tai yritykset kannustaisivat kotitalouksia jätteiden uudelleenkäyttämiseen, kierrättämiseen ja vähentämiseen rahalla tai muulla korvauksella? Kenties tulevaisuudessa kotitalouksien sivuvirroista voi syntyä niille ansainnan ja säästämisen väline, planeetan ja sen luonnonvarojen säästämisestä puhumattakaan.

Mitä jos koti on vaakalaudalla?

”Yli puolet…reilusti yli puolet. Kuukaudesta riippuen 60, ehkä 70 prosenttia”, vastaan tukikoordinaattorille videopuhelussa, kun hän kysyy, miten suuri osa tuloistani menee vuokraan. ”Se on kyllä tosi paljon…ehkä sä voisit, tai siis, ootko sä millon viimeksi kilpailuttanut sun vuokraa?”. Kerron virkailijalle, että luottotiedoillani ei vaan saa parempaa, että paikkakunnallani on nyt tosi vaikeaa vuokramarkkinoilla. Vaikka totta kai hän sen kaiken hyvin tietää. ”Mä en tiedä kuinka kauan mä pärjään”, lopulta sanon. Virkailijan ilme ruudulla on lohduton, koruton. Tiedän, että asumistuen karenssia on vielä jäljellä pitkälle ensi vuoteen. En tiedä, mitä kuvittelin. En tiedä, mitä teen.

Vuonna 2019 asumismenojen osuus kokonaistuloista oli Suomessa keskimäärin 19,6 prosenttia (Tilastokeskus 2019). Pienituloisilla osuus oli kuitenkin huomattavasti suurempi, vähiten tienaavilla lähes 40 prosenttia. Asumistuet tasoittavat eroja tuloluokkien välillä, mutta erot vuokralla asuvien ja omistusasujien välillä ovat kasvaneet lähes yhtäjaksoisesti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Mitä jos asumiskustannukset nousevat merkittävästi varsinkin pieni- tai keskituloisilla? Mitä jos erot vuokralla asuvien ja omistusasujien välillä repeävät? Mitä jos vuokralla asuminen yleistyy ja kallistuu pääomien keskittymisen myötä?

Jonkinlaista esimakua asuntomarkkinoiden kriisiytymisestä on saatu koronapandemian aikana esimerkiksi Yhdysvalloissa. Moni menetti pandemian takia työnsä, eikä siksi pystynyt maksamaan vuokraansa. Suomessa ja Yhdysvalloissa vuokra-asujien ja omistusasujien osuudet ovat samanlaisia: molemmissa runsas kolmannes asuu vuokralla, vajaat kaksi kolmasosaa omistusasunnossa. Jos Suomessa olisi tulevaisuudessa työllisyyskriisi, voisi moni olla vaikeuksissa vuokrien tai lainanlyhennysten kanssa. Mitä jos entistä merkittävästi suurempi osa suomalaisista kamppailisi asunnottomuuden kanssa?

Maailmalla luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, ilmaston kuumeneminen ja äärimmäiset sääilmiöt voivat aiheuttaa entistä akuutimpaa siirtolaisuutta, slummien lisääntymistä tai muuttoliikkeitä maaseudulta kaupunkeihin. Toisaalta esimerkiksi pandemioiden, konfliktien tai väkivaltaisen sorron kaltaiset ilmiöt voivat ajaa ihmisiä kaupungeista väljemmin asutuille alueille. 1940-luvulla Suomessa oli valtavaa maan sisäistä pakolaisuutta, kun konfliktialueilta siirtyi satoja tuhansia ihmisiä muualle maahan. Miten Suomessa hoidettaisiin asuminen ja suhtauduttaisiin siirtolaisuuteen, jos osa maasta muuttuisi asumiskelvottomaksi konfliktien tai suuronnettomuuksien takia? Miten asiat järjestettäisiin, jos Suomeen saapuisi aikaisempaa enemmän pakolaisia äärisään tai ilmastokonfliktien seurauksena?

Vaikka kotiaan ei menettäisi, voi koti muuttaa perustavanlaatuisesti luonnettaan jonkin ulkoisen kriisin seurauksena. Koronapandemian aikana eri puolilla maailmaa on jouduttu viettämään entistä enemmän aikaa kotona – joko etätöissä, lomautettuna tai työttömänä. Jos koti on pieni tai siellä asuu paljon ihmisiä, tai jos se on muuten vaikeasti sovitettavissa työhön tai pitkäjaksoiseen oleskeluun, voivat seinät niin sanotusti kaatua niskaan. Esimerkiksi ilmastoinnin, lämmityksen, oman pihan tai ikkunoiden puuttuminen voi tehdä kotona olemisesta pidemmän päälle todella raskasta. Kaikilla ei siis ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kotoa työskentelyyn tai siellä viihtymiseen. Mitä jos ihmiset joutuvat jatkossa viettämään valtaosan ajastaan kotona esimerkiksi etätyön yleistymisen, ilmanlaadun romahtamisen, äärisään, pandemioiden, ympäristöonnettomuuksien tai turvallisuustilanteen heikkenemisen takia?

Mitäs jos koti on yhteinen?

”Äiti tuli kotiin!”, Kaiku-lapseni kiljaisee, kun avaan kotioven. Astun tuulikaappiin ja Kaiku juoksee syliin. Työpäivä tuntui taas kovin pitkältä, eikä pelkästään lasten mielestä. Onneksi on perhe, joka auttaa. Meitä on yhteensä kahdeksan: kumppanini Aarne ja Khaled, ystävät Sara ja Taimi, ja sitten Kaikun sisarukset Helmi ja Rodri. Joku aikuisista on aina kotona lasten kanssa. Saadaan yleensä työt, iltamenot ja muut kumppanit hyvin aikataulutettua, vaikka onhan siinä monesti tosi paljon säätöä. Mutta meillä kaikilla on aina joku, johon tukeutua.

Ajatus oletetusta perheen kokoonpanosta vakiintui Suomessa ja muissa länsimaissa 1900-luvun loppupuoliskolla tiettyyn, melko rajattuun malliin, jossa kotitalous muodostuu yhdestä heteropariskunnasta sekä heidän lapsestansa tai lapsistansa. Historiallisesti ja globaalisti tarkasteltuna tämänkaltainen ydinperhemalli on kuitenkin poikkeus. Suomessa ja maailmalla on varsinkin aikaisemmin ollut todella yleistä, että saman talouden jakaa usean sukupolven edustajia, joista monet ovat toisilleen sukua.

Ydinperhemallin yleistymisen jälkeen on Suomessa kuitenkin taas tapahtunut perhemallien moninaistumista. On toki huomionarvoista, että heteronormatiivisen ydinperhemallin Suomessa on aina ollut olemassa yksinasujia, yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, ylisukupolvisuutta, platonisia perheitä, ystävien muodostamia perheitä ja lukuisia muita yhdessä elämisen, asumisen ja rakastamisen muotoja. Mitä jos elämme tulevaisuudessa huomattavasti nykyistä suuremmissa perheissä? Mitä jos jaamme jatkossa vanhemmuutta entistä enemmän ystävien, sukulaisten tai naapurien kanssa? Mitä jos kahden ihmisen pariskuntien sijaan valtaosa romanttisista suhteista olisi useamman ihmisen kokonaisuuksia?

Esimerkiksi vanhemmuuteen liittyen on jo nyt nähtävissä muutoksia, jotka haastavat heteronormatiivista ydinperhemallia. Pariskunnista, jossa osapuolia yhdistää romanttisen suhteen sijaan ystävyys ja vanhemmuus, on kirjoitettu jo pitkään. Mitä jos vanhemmuutta jaettaisiin ystävien kanssa? Lapsen hankkiminen ystävän tai ystävien kanssa ei sinänsä edellytä lakimuutoksia, mutta jos tämänkaltaiset vanhemmuuden muodot yleistyisivät, olisi varmasti monien toiveessa jakaa myös laillisia vastuita ja oikeuksia useamman henkilön kesken. Mitä jos tulevaisuudessa voisimme solmia avioliiton kaltaisia laillisia sopimuksia ystäviemme kanssa? Mitä jos sukulaisuussuhteet perustuisivat geneettisen läheisyyden sijaan juridiselle ilmoitukselle?

Ydinperhemallia haastetaan siis ainakin kahdella tavalla. Yhtäältä on olemassa esimerkkejä suhteista, joissa yhteinen vanhemmuus ei perustu totutussa mielessä romanttiselle suhteelle, vaan ystävyydelle. Toisaalta voidaan nähdä esimerkkejä pariskuntailmiön avautumisesta kahden ihmisen romanttisesta suhteesta erilaisiin monisuhteisiin tai ei-monogamisiin suuntiin.

Pohdittavaksi: Mitä jos eläimillä on ihmisoikeudet?

Joka kolmannessa suomalaiskodissa asuu lemmikkieläin. Lemmikkejä pidetään usein osana perhettä, mutta kotieläimien ei katsota omaavan ihmisten kanssa samoja perusoikeuksia. Keskustelu eläinten oikeuksista keskittyy eläinten hyvinvointiin, mutta ei itsemääräämisoikeuden tai yksityisyydensuojan kaltaisiin, ihmisille suotaviin perusoikeuksiin. Kun tutkittu tieto eläimistä ja niiden ajattelusta, tietoisuudesta ja sosiaalisuuden laajuudesta lisääntyy, on entistä vaikeampaa olla suomatta useimmille eläimille paljon nykyistä pidemmälle ulottuvaa toimijuutta ja moraalisia oikeuksia. Jo nykytiedon valossa on vaikeaa perustella eläinten laajamittaista kaltoinkohtelua, lajityypillisen elämän mahdottomaksi tekemistä ja surmaamista ei-välttämättömistä syistä. Mitä jos eläimillä olisi nykyisenkaltaisen, eläin- ja ympäristönsuojeluun nojaavan suojan sijaan vahvat perusoikeudet lajityypilliseen, terveeseen, elämisen arvoiseen elämään?

Lue lisää: Animals Need Digital Privacy Too / Wired 31.1.2020

Signaaleja kotiin liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat kotiin liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Töissä

Kuvassa teksti "töissä" ja töihin liittyviä heikkoja signaaleja

Työn tulevaisuus on ennakoinnin kestoaihe. Tässä luvussa tarkastellaan työhön liittyviä yllättävämpiä kehityskulkuja, jotka voivat haastaa tehtyjä oletuksia siitä, mitä työ tulevaisuudessa on. Millaisia tarinoita kerromme tulevaisuuden työstä?

Ei ole olemassa yhtä työelämän tulevaisuutta, samoin kuin ei ole kaikille samanlaista työelämää tälläkään hetkellä. Työn tulevaisuuksista silti keskustellaan usein kuin muutokset koskettaisivat kaikkia samalla tavalla. Työelämän moninaisuus kannattaa pitää mielessä tätä lukua lukiessa ja miettiä, mitä esitetyt asiat tarkoittaisivat omalla kohdalla.

Työn tulevaisuutta lähestytään usein teknologian kautta. Keskitytään esimerkiksi siihen, mitä uusi teknologia ja sen käyttöönotto tarkoittaa työpaikkojen, työtehtävien ja kilpailukyvyn kannalta. Kun katsotaan vain teknologiaa, paljon jää kuitenkin pimentoon.

Osa kerätyistä heikoista signaaleista ohjaa haastamaan oletuksia työpaikasta ja työntekijöistä. Mikä oikeastaan on työpaikka – rakennus, jossa työ kuuluu suorittaa, läppäri pöydän nurkalla vai paikka, jossa tapaa kollegoita ja voi työnteon ohessa huolehtia hyvinvoinnistaan? Tai mitä jos ei ole töitä – tai työntekijöitä? Mitä töitä on tulevaisuudessa tarjolla ja mihin töihin riittää tekijöitä?

Ympäristökriisi ja sen seurauksena siirtymä kestävämpään yhteiskuntaan herättää myös kysymyksen, mitä työtä kannattaa tehdä? Millainen olisi ympäristön kannalta kestävämpi työelämä? Mitä jos puhuttaisiinkin työn sijaan toimeliaisuudesta ja toimeentulosta? Mitä oikeastaan on työ nyt ja tulevaisuuksissa?

Mitä jos valvonta lisääntyy?

Poskipäihini sattuu, kun jälleen hymyilen päästäksesi sisään työpaikalle. Vaikka vielä hieman väsyttää, koitan näyttää keskittyneeltä, sillä tiedän, että joukko valvontakameroita seuraa toimiani. Astelen reippaasti eteenpäin, jotta onnistuisin huijaamaan älykenkiäni, vaikka älytatuointiini se ei taida vaikuttaa.

Digitaalisten palveluiden ja verkkoalustojen käyttö on lisääntynyt miltei kaikissa töissä. Työnteosta kertyy dataa valtavasti enemmän kuin vielä muutamia vuosia sitten. Tämä on samalla mahdollisuus oman työn ja palautumisen parempaan seurantaan ja suunnitteluun, mutta myös työntekijöiden tiukempaan valvontaan.

Kasvontunnistuksella varustetut ovikamerat, jotka päästävät sisään vain hymyilevät työntekijät, ovat tavallista näkyvämpi esimerkki siitä, millaiseen valvontaan jo käytössä olevan teknologian avulla pystytään. Kasvojentunnistusteknologian luvataan tunnistavan etätyöntekijöiden keskittyneisyyden aste ja ohjelmistojen luoma ”tuottavuuspisteytys” analysoi aktiivisuutta verkkokeskustelujen tai dokumenttien parissa. Vireystilaa ja ergonomiaa valvovia järjestelmiä kameroineen voi asentaa myös vaikkapa jakeluautoihin tai varastoihin. Työntekijöillä ei välttämättä ole juuri sananvaltaa näiden järjestelmien käyttöönottoon.

Erilaiset puettavat älylaitteet, kuten lasit, kellot, rannekkeet tai vaikkapa kengät ovat tulleet myös työpaikoille. Älylasien avulla työntekijä voi saada tärkeää lisätietoa ja välittää näkemänsä kollegalle, ja erilaisten mittalaitteiden avulla voi seurata stressitasoa ja palautumista. Jos katsoo puettavia älylaitteita pidemmälle, voi ryhtyä pohtimaan, millaisia mahdollisuuksia – ja uhkia – nanosensorit tuovat. Nämä voivat olla kevyempiä puettavia laitteita, älytatuointeja tai ihon alle laitettavia implantteja, jotka keräävät dataa mm. työntekijän aktiivisuudesta, ympäristöstä, sijainnista, terveydestä.

Se, miten tätä dataa käytetään, riippuu työelämän ja laajemmin yhteiskunnan kulttuurista, esimerkiksi siitä, millainen käsitys työntekijöistä on, ja kuinka suuri on luottamus työpaikoilla. Samaa dataa voidaan hyödyntää niin työhyvinvoinnin turvaamiseen kuin työntekijöiden valvontaan. Joissain skenaarioissa data yhdistetään etuuksiin, ja esimerkiksi vakuutusmaksut voivat olla korkeampia, jos ei liiku tarpeeksi tai jos ei ole ottanut rokotuksia. Nyt on jo korkea aika käydä keskustelu datan käytön pelisäännöistä niin työpaikalla kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Millä perusteilla työnantaja voi kerätä ja hyödyntää työntekijöiden tuottamaa dataa ja voiko työntekijä kieltäytyä tästä ilman seuraamuksia? Ketä datankeruu hyödyttää, työnantajaa vai työntekijää – vai kenties molempia?

Mitä jos työpaikka on hyvinvoinnin keidas?

Venyttelen käsiä kohti kattoa. Olipas hyvät pötköttelyt, tuumin, kun astun viherseinien keskelle. Aluksi tuo pakotettu tylsyys tuntui – no tylsältä, mutta kyllä se näin pidemmän päälle on tehnyt hyvää. Askel on hitaampi, kevyempi, ja ajatukset selkeämmät. Osallistun matkalla lähimetsän etätyöpisteellä muutamaan videopalaveriin. On toisaalta turvallista keskustella, kun ns. vaikeat aiheet on kielletty, mutta vähän kyllä samalla pelkää, että mihin asioihin uskaltaisi ottaa kantaa.

Työntekijän kohteleminen robottina tai osana koneistoa on saanut aikaan myös vastareaktion. Tehokkuuden ja suorittamisen korostamista vastaan on noussut pötköttely. Kiinassa ”tang ping” tai ”paikallaan makaaminen” on passiivista vastarintaa valtion puskemaa kuluttavana pidettyä opiskelu- ja työelämää vastaan. Suomessa fokus on yhteiskuntakritiikin sijaan yksilössä ja ”pötkötisaatio” ja leppoistaminen esitetään tapana parantaa hyvinvointia ja herätellä luovaa ajattelua. Luovuus on joidenkin tutkimusten mukaan vähentynyt merkittävästi 90-luvulta lähtien ja syyksi arvellaan kiireistä elämää ja digilaitteiden tuomaa jatkuvaa viihteen virtaa. Ihmiset eivät ole enää riittävästi tylsistyneitä.

Kun tämän yhdistää pitkään puhuttuun työn irtautumiseen ajasta ja paikasta, herää kysymys fyysisen työpaikan roolista erityisesti tietotyössä. Miksi tulla toimistolle? Millainen työpaikka tukisi niin fyysistä kuin henkistä hyvinvointia? Yhdysvalloissa joihinkin sairaaloihin tehtiin koronapandemian aikana henkilökunnalle rentoutumishuoneita, jotka matkivat luontoa valaistuksen, äänen ja tuoksujen avulla. Myynnissä on myös jättimäisen siemenen näköinen meditaatiopodi, joka tarjoaa niin aromaterapiaa kuin ääniaaltojen ja ledivalojen ohjaamaa meditaatiota. Toisaalta, miksi sulkeutua luontoa matkivaan koppiin, kun työpisteen voi siirtää metsään. Monipaikkaisen työn yleistyessä myös kaupunkikuvaan ja kauppakeskuksiin voi ilmestyä enemmän palaveri- ja työskentelypisteitä.

On myös merkkejä siitä, että hyvinvoinnin ja hyvän työkulttuurin edistämisen nimissä halutaan suitsia työpaikalla käytäviä keskusteluja. Yhdysvalloissa jotkin yritykset ovat kieltäneet henkilöstön poliittiset keskustelut kokonaan, koska ne nähdään häiriötekijöinä ja turhaa energiaa vievinä. Samaa työn irrottamista muusta elämästä edustaa liikuntaseteleistä ja vastaavista luopuminen, ja etujen maksaminen rahassa, jotta työpaikka ei liikaa ohjailisi työntekijän vapaa-aikaa. Suomessa keskustelua on herättänyt päinvastoin se, mitä työnantaja saa sanoa – voiko esimerkiksi kehottaa työntekijöitä olemaan ottamatta rokotetta? Missä kulkee sananvapauden ja työsuojelun tasapaino?

Mitä jos ei ole työntekijöitä?

Taisi mennä taas yötöiksi. Päiväkodissa on jälleen työntekijävaje, mikä tarkoittaa sitä, että oman viisivuotiaan lisäksi saan hoidettavaksi myös naapurin lapset. Hän kun ei voi jäädä kotiin, eikä työaika jousta, toisin kuin minulla. Epäilen kyllä, että kohta hänkin ottaa lopputilin kätilön työstään, sen verran moni hänen työkavereistaan on jo vaihtanut työpaikkaa. Kun vain saisi ihan tilille asti näkyvää arvostusta ja edellytykset tehdä työnsä hyvin, sitähän tässä itse kukin toivoo.

Koronapandemia on vaikuttanut työelämään ja koetellut monia aloja. Maailmalla puhutaan irtisanoutumisaallosta, kun työhönsä tyytymättömät etsivät toisia hommia. Suomessa jo aiemmin kasvavien paineiden alla olleilla opettajilla ja terveydenhoidon ammattilaisilla tilanne on entisestään kärjistynyt ja moni on harkinnut alanvaihtoa. Kiire ja huonot työolot uhkaavat jo potilasturvallisuutta.

Kaikille aloille ei kuitenkaan löydy lisää osaavaa työvoimaa palkattavaksi. Varhaiskasvatuksessa ei joissain kaupungeissa ole riittävästi työvoimaa ja vanhempia on pyydetty hoitamaan lapsia kotona. Kun vanhempi jää kotiin hoitamaan lastaan, on sillä vaikutuksia myös muille aloille. Työvoimapulaa on myös esimerkiksi teknisillä aloilla, missä stereotypioista ja syrjinnästä johtuen naiset eivät kouluttaudu alalle tai vaihtavat työpaikkaa.

Varoittavia esimerkkejä työvoimapulan vaikutuksista nähdään Iso-Britannasta, jossa Brexitin ja pandemian myötä on pula monista työntekijöistä. Varhaiskasvatuksen, koulutuksen ja terveydenhuollon työvoimapulalla on puolestaan pitkäaikaisia seurauksia niin osaamiseen kuin hyvinvointiin. Kestämättömin tilanne on tietenkin alan työntekijöille. Mitä jos työoloja ja korvausta työstä parannettaisiin merkittävästi? Mitä jos panostukset koulutukseen, sosiaaliturvaan, tasa-arvoon, terveydenhuoltoon ja terveellisiin ja turvallisiin työoloihin nähtäisiin itsensä takaisin maksavana investointina?

Mitä jos työn merkitys muuttuu?

Hymähdän, kun radion nostalgiaohjelmassa Antti Tuisku laulaa ”mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa”. Eipä nykyään tarvitse tehdä töitä rahan takia, nyt motivoi ihan eri asiat. Tai eihän töistä ole puhuttukaan enää vanhassa merkityksessä, vaan nyt toimitaan yhdessä ratkoen ongelmia ja rakentaen sitä paljon puhuttua parempaa tulevaisuutta. Perustulon ansiosta toimeentulosta ei tarvitse huolehtia, mutta maapallosta kyllä.

Työn merkityksellisyyden korostumisesta on puhuttu jo jonkin aikaa. Merkityksellistä työtä kuvaa arvokkuus, hyvää tuottava päämäärä ja itsensä toteuttaminen (Martela ja Pessi 2018). Tällöin työ tuntuu tekemisen arvoiselta sekä omasta, että yhteiskunnan kannalta, kun kokee tekevänsä jotain tärkeää. Mutta onko tällaisesta työn roolin muuttumisesta signaaleja?

Ekologinen jälleenrakennus tulee muuttamaan työtä merkittävästi ja tällöin myös työn merkityksellisyys kasvaa. Reilussa ja kestävässä yhteiskunnassa ei tulisi olla kannattavaa tehdä töitä, jotka ovat haitallisia ympäristölle ja ihmiselle. Työ nähtäisiin tällöin keinona rakentaa kaikille, myös seuraaville sukupolville parempaa yhteiskuntaa. Mitä jos avoimista työpaikoista katsottaisiin paikan ja palkan lisäksi myös työtehtävän hyödyllisyyttä ympäristölle? Tai mitä jos valtiot perustavat ympäristöjoukot auttamaan ympäristökriisin hillinnässä ja siihen sopeutumisessa?

Merkityksellistä työtä ei tehdä rahan takia, mutta jostain tulisi toimeentulokin saada. Toimentulon turvaamiseksi on jo jonkin aikaa ehdotettu perustuloa, eli vastikkeetta kaikille annettava rahasumma. Suomessakin siitä tehtiin kokeilu ja joissain paikoissa perustulon kaltainen malli on jo käytössä. Perustuloa on tarjolla myös kryptovaluuttana. Mitä jos tarjolla olisi toimeentulon takaava perustulo Suomen laajuisesti – tai globaalisti?

Pohdittavaksi: Mitä jos aikakäsityksemme muuttuu?

Yksi työelämän – ja oikeastaan muunkin elämän – tulevaisuutta koskeva oletus liittyy aikaan. Puhumme sujuvasti työajasta ja sovimme tapaamisia minuutin tarkkuudella. Jotkut uskaltavat ehdottaa työajan lyhentämistäkin. Mutta mitä jos haastaisimme aikakäsitystä perustavammalla tavalla? Mitä jos aikakäsityksemme ei perustuisikaan tarkasti mitattavaan aikaan, vaan vaikkapa auringonnousuun ja laskuun tai luonnon kiertokulkuihin? Tai mitä jos mittaisimme aikaa toisiinsa linkittyvinä tapahtumina? Millaista elämä olisi silloin?

Lue lisää: Noema / Joe Zadeh 3.6.2021: The Tyranny Of Time

Signaaleja töihin liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat töihin liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Luonnossa

Kuvassa teksti "luonnossa" ja luontoon liittyviä heikkoja signaaleja

Olemme riippuvaisia luonnosta, mutta se ei ole riippuvainen meistä. Millaisia signaaleja löytyy siitä, millaista luonnossa on kulkea tulevaisuuksissa? Millaiseksi suhteemme luontoon muovautuu?
Ympäristön suhteen suurin yllätys on se, että emme ole vielä tajunneet, missä tilanteessa olemme jo nyt tällä hetkellä. Ilmastokriisi, äärisääolot ja luontokato eivät ole tulevaisuutta, vaan nykyisyyttä. Olemme muokanneet ympäristömme tilaan, jossa se ei ole koskaan aiemmin ollut. Tutut ja tasaiset ajat ovat mennyttä, postnormaalit yllätysten ajat ovat edessä.

Tietoisuus jo tapahtuneesta muutoksesta on toki lisääntynyt ja ilmastokriisin ja luontokadon hillitsemiseksi tehdään jo paljon, mutta ei riittävästi. Mitä jos etenemme nopeasti ekologisessa jälleenrakennuksessa, eli esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden käytön ja resurssien ylikäytön lopettamisessa?

Pelkkä ilmastopäästöjen ja muiden vahinkojen vähentäminen ei riitä. Täytyy myös korjata jo tehtyjä vahinkoja, eli sitoa hiilidioksidia ilmakehästä ja lisätä luonnon monimuotoisuutta. Millaiselta tämä voisi näyttää ja mitä tämän suhteen jo tehdään? Entä mitä jos emme ole tarttuneet toimeen riittävän nopeasti ja olemme jo ylittäneet monet ympäristöön liittyvät keikahduspisteet, eli mitä jos olemme jo saaneet aikaan itseään vahvistavaa, peruuttamatonta muutosta? Ja jos maailma todella tulee osittain elinkelvottomaksi, houkutteleeko se meitä muokkaamaan elämää itsessään, kehittämään uusia eliölajeja ja muokkaamaan myös itseämme?

Millaiselta luonnossa näyttää tai mitä luonto ylipäätään tarkoittaa tulevaisuudessa?

Mitä jos luontoa kohdellaan kansallisaarteena?

Sijoitukseni kasvaa hyvin. Avain menestykseen on hajauttamisessa. Samalla alueella on nyt puita, viljelykasveja, sieniä ja lahopuuhotelleja hyönteisille ja tietysti vielä tuulivoimala kirsikaksi kakun päälle. Levähdän hetken penkillä katsellen tiluksiani. Kyllä tätä mieluummin seuraa kuin pörssikursseja.

Ihminen on riippuvainen luonnosta. Se tarjoaa meille esimerkiksi ruokaa, puhdasta ilmaa ja vettä, raaka-aineita ja paikan virkistyä ja rentoutua. Luonnon monimuotoisuus ja sitä myötä sen kyky tarjota näitä palveluita kuitenkin hupenee nopeammin kuin kertaakaan ihmiskunnan historiassa. Signaalit luonnon saastuttamisesta ja kestämättömästä käytöstä eivät ole vähään aikaan olleet enää heikkoja. Mutta millaisia signaaleja löytyy luonnon tilan parantamisesta?

Keväällä 2021 ilmestyneessä Dasguptan raportissa peräänkuulutetaan parempaa luontopääoman hoitoa ja ehdotetaan luonnon palveluille hintalappua (Dasgupta 2021). Tällä hetkellä talouden oletetaan toimivan irrallaan luonnosta, vaikka luonnon palveluiden heikkenemisellä on valtavia taloudellisia vaikutuksia. Esimerkiksi IPBES:n raportin mukaan perhosten, kimalaisten ja muiden hyönteisten tarjoaman pölytyksen heikentyminen voi aiheuttaa jopa 577 miljardin dollarin vuosittaiset menetykset globaalissa maataloudessa (IPBES 2019).

Ympäristön tilan parantamiseksi on runsaasti keinoja. Monet ratkaisuista edellyttävät sitä, että haastamme vanhoja määritelmiä. Esimerkiksi peltometsäviljelyssä kasvatetaan puita viljelykasvien ja eläinten hoidon kanssa ja pyritään samanaikaisesti ja samalla alueella tuottamaan ruokaa, kuituja, energiaa, rehua, puuta ja lääkkeitä.

Mitä jos luontopääomaan suhtauduttaisiin kuten muuhunkin pääomaan ja sen vaaliminen asetettaisiin taloudellisissa tarkasteluissa etusijalle? Miten ottaisimme aineellisten hyötyjen lisäksi huomioon myös aineettomat hyödyt, kuten ravinnekierrot ja luonnon monimuotoisuuden ylläpidon? Tähän liittyvä kysymys on luonnon omistusoikeudet: metsänomistaja omistaa tiluksilla kasvavan puukuidun, mutta kuka omistaa metsän tuottamat aineettomat hyödyt? Vai tulisiko luonnon jopa omistaa itsensä?

Luontopääomaa voi pitää myös kansallisen identiteetin ja kilpailukyvyn kannalta tärkeänä. Suomea markkinoidaan jo nyt puhtaan ilman ja veden maana. Mitä jos vakuuttaisimme luontopääoman ja tekisimme kaikkemme sen säilymiseksi? Mitä jos luontoa kohdeltaisiin kansallisaarteena?

Mitä jos villiinnytämme muokkaamamme maan?

Jospa sitä tänään näkisi hömötiaisen, tuumin, kun koitan rämpiä sulavasti metsän halki. Taakse jää kerrostalojen reunustama niittyalue, jossa sai varoa visenttien jätöksiä. Suuntanani on aikoinaan kuivatettu suo, joka on vähän aikaa sitten lisätty tähän luontokokonaisuuteen – pitää tarkistaa, miten vedenpinta on lähtenyt nousemaan. Pysähdyn hengähtämään ja kuuntelen metsän ääniä. Oliko tuo kuukkeli?

Ilmastokriisin hillinnässä tarvitaan hiilinielujen kasvattamista ja hiilidioksidin talteenottoa. Jälkimmäiseen kehitetään kiivaasti keinoja – ja samalla mietitään, mitä talteen otetulla hiilidioksidilla tehdään. Suunnitelmissa on esimerkiksi pystyttää aavikolle 1200 pylvästä, jotka nappaavat hiilidioksidia tuhat kertaa puita tehokkaammin. Tai rahdata rannoille oliviini-kiveä, joka aaltojen aiheuttaman eroosion myötä paitsi sitoo hiilidioksidia, myös ehkäisee merten happamoitumista. Kumpikin näistä on vielä suunnittelu- ja testausvaiheessa. Ilmastopäästöt tuleekin ajaa nopeasti ja tehokkaasti kohti nollaa samalla, kun näitä ja vastaavia ratkaisuja kehitetään.

Ilmastokriisin lisäksi ratkaistavana on luontokato. Luonnon heikentäminen tulee pysäyttää ja luonnon monimuotoisuutta lisätä samalla, kun teemme ilmastotoimia. Siksi esimerkiksi yhden lajin metsien istuttaminen hiilen sitomiseksi ei ole varteenotettava ratkaisu. Sen sijaan heikentyneiden elinympäristöjen ennallistaminen on hyödyllistä sekä ilmaston että luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tätä kautta myös Suomen huoltoturvan, raaka-aineturvan, omavaraisuuden ja kansanterveyden kannalta. Suomessa olisi esimerkiksi runsaasti soita ennallistettavaksi. Omanlainen lähestymistapa ennallistamiseen ja ympäristösuojeluun on villiinnytys (rewilding). Siinä tuetaan luonnon omia prosesseja esimerkiksi poistamalla patoja ja palauttamalla kadonneita lajeja ja pyritään niiden avulla palauttamaan alue luonnontilaiseksi.

Luonnon ekosysteemit ovat monimutkaisia ja siksi esimerkiksi uusien lajien tuominen alueelle vaatii tarkkaa harkintaa ja tietoa. Varoittavia esimerkkejä siitä on historia pullollaan. Käytännön suojelutyössä on kokemusta siirtoistutuksista, joilla pyritään vahvistamaan uhanalaisia kantoja tai lisäämään monimuotoisuutta. Huomattavasti kyseenalaisempaa on kauan sukupuutossa olleen lajin, kuten mammutin palauttaminen geeniteknologian avulla. Millaista luonnonsuojelu on tulevaisuudessa ja millaisia vaikutuksia sillä on luontoon? Mitä jos kaikki oppisivat tarkkailemaan luontoympäristöjen tasapainoa?

Mitä jos olemme ylittäneet keikahduspisteitä?

Hyräilen Maija Vilkkumaan biisiä Lissu: ”Minä vuodenaikoja tarkkailin, ne oli oudommat kuin aiemmin”. Näin jälkiviisaana voi sanoa, että onpa melkoinen alisanonta. Hyräilyni katkeaa, kun köhäisen ja selvitän kurkkuani. Se on jatkuvasti käheä metsäpalojen savusta. Mutta ehkäpä kohta tulee taas vettä niin, että paikat tulvii. Kuvitella, että taloissa oli joskus kellari.

Ihmiskunta on jo saanut aikaan peruuttamatonta muutosta ympäristöön. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n kuudennen arviointiraportin mukaan valtamerten pinta tulee nousemaan, meret happamoitumaan ja jäätiköt kutistumaan (IPCC 2021). Mitä enemmän ilmasto lämpenee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ylitämme niin sanottuja keikahduspisteitä, joiden jälkeen tapahtunut muutos on peruuttamatonta. Keikahduspiste ei ole tarkka numero tai koske edes yhtä asiaa, vaan kuvaa ympäristön keskinäisriippuvaisuutta. Yhden keikahduspisteen ylittäminen vie meidät lähemmäksi toisia. Esimerkiksi jäätiköiden ja merijään sulaminen vaikuttaa Atlantin merivirtoihin, jotka puolestaan vaikuttavat vaikkapa kuivien kausien yleistymiseen Amazonin sademetsän alueella (Lenton ym. 2019). Vaikka peruuttamatonta muutosta on jo tapahtunut, niin jokainen asteen kymmenys ilmaston kuumenemisen rajoittamisessa on arvokas voitto.

Keikahduspisteiden ylittämisestä on runsaasti signaaleja. Pohjoinen napajää sulaa ja jäämerelle ei näillä näkymin ole enää jäätä 2030-luvulla. Golfvirta ja samalla koko Pohjois-Atlantin virtausjärjestelmä on hidastunut jo useamman vuoden. Amazonin sademetsä on vaarassa muuttua suurilta osin savanniksi seuraavan 15 vuoden kuluessa, jolloin se ei olisi enää merkittävä hiilinielu, vaan päästöjen lähde. Tuoreimpien tutkimusten mukaan Amazon on jo muuttunut ilmaston lämpenemisen hillitsijästä sen vauhdittajaksi.

Mitä jos olemme jo ylittäneet useita keikahduspisteitä ja saaneet käyntiin peruuttamattoman ympäristön mullistuksen? Silloin ilmastoraporttien synkimmät maalailut ovat edessä: merkittävää merenpinnan nousua, tulvia, kuivuuksia, myrskyjä, äärisääoloja ja kiihtyvä luontokato. Ruoantuotanto romahtaa ja moni joutuu muuttamaan pois veden alle jääneiltä tai kuumuuden takia asuinkelvottomaksi muuttuneilta alueilta. Mitä jos elämme tulevaisuudessa yhä pienemmällä alueella? Ja sielläkin varautuen jatkuviin äärisääoloihin?

Muuttuva ympäristö tuo äärisääolojen lisäksi myös muita vaaroja ihmiselle. Taudit, kuten malaria, voivat levitä laajemmille alueille ja luontokato lisää virusperäisten tautien aiheuttamaa pandemiariskiä. Lämpimämpi ilmasto lisää myös ihmiselle myrkyllisiä leväesiintymiä, joiden myrkyt saattavat veden höyrystyessä levitä myös ilmaan. Millaista siis olisi elää tällaisessa maailmassa? Voimmeko oppia siitä jotain samalla, kun teemme kaikkemme, että emme ajaudu sinne?

Mitä jos elämästä tulee muovailtavaa?

Muokatut mukautuu mukavammin, lukee kasvatussäiliön kylkeen liimatussa tarrassa. Naurahdan kömpelölle sloganille ja tiedän, että tuo jäi nyt päähäni pyörimään. Olen hakemassa uutta lastia putsareita – haitallisia aineita syöviä mikrobeja – maaperän kunnostushanketta varten. Itse satsaisin vielä paljon enemmän ympäristön kunnostamiseen kuin eliöiden muokkaamiseen, jotta ne selviävät muuttuneessa ympäristössä. Mutta kai molempia tarvitaan. Kunhan eivät minua muokkaa.

Ihminen on koko historiansa ajan muokannut kasveja ja eläimiä omiin tarpeisiinsa sopiviksi. Viime vuosien kehitysharppaukset synteettisessä biologiassa ovat mahdollistaneet eliöiden muokkaamisen geenitasolla aivan uudella tavalla. Nyt on jo luotu viljelykasveja, jotka selviävät hankalissa olosuhteissa tai pystyvät torjumaan tuhohyönteisiä, jolloin torjunta-aineita ei tarvitse käyttää. Kehitteillä on myös mikrobeja, jotka kunnostavat pilaantunutta maata syömällä haitallisia kemikaaleja, ja muokattuja hyttysiä, joiden avulla koitetaan torjua malariaa. Öljyä syöviä bakteereita on löydetty jo valmiiksi meristä.

Koska luonnon ekosysteemit ovat hyvin monimutkaisia ja keskinäisriippuvaisia, on muokattujen eliöiden päästäminen niihin suuri riski. Seuraukset ovat osittain ennalta-arvaamattomat – muokatut eliöt voivat syrjäyttää olemassa olevia lajeja. Toisaalta paremmin tuholaistorjunta-aineita kestäviksi muokattujen lajien yleistyminen voi lisätä torjunta-aineiden käyttöä ja siten heikentää luonnollisesti esiintyvien lajien selviytymistä. Suljetuissa prosesseissa sen sijaan muokattuja organismeja jo käytetään. Esimerkiksi hiivaa on muokattu tuottamaan polttoainetta, lääkkeitä tai aromeja. Mitä jos tulevaisuudessa kaikki tarvittavat raaka-aineet tuotetaankin isoissa sammioissa?

Olemassa olevien eliöiden muokkaamisen lisäksi voidaan aloittaa miltei puhtaalta pöydältä. Tutkijat ovat parannelleet muutamia vuosia sitten luomaansa synteettistä solua siten, että se pystyy nyt kasvamaan ja monistumaan normaalin solun tavoin. Tämä lisää ymmärrystä solujen toiminnasta, mutta raottaa myös ovea täysin uudenlaisten eliöiden suunnitteluun.

Uusien geeniteknologioiden käyttö ei ole rajoittunut vain kasveihin ja mikrobeihin. Tutkimusta tehdään myös esimerkiksi ihmisen kantasoluilla ja ihmisen DNA:n muokkausta on ehdoteltu tulevien pandemioiden ehkäisemiseksi. Mitä jos tulevaisuudessa muokataankin muiden eliöiden ohella myös ihmisiä? Mitä jos ihminen muokkaakin itseään muuttuneeseen ympäristöön, esimerkiksi äärimmäiseen kuumuuteen ja kuivuuteen sopeutuvaksi?

Pohdittavaksi: Mitä jos yli puolet maapallosta olisi suojeltu?

Vuoden 1992 biodiversiteettisopimuksen tavoitteena vuodelle 2020 oli, että 17 prosenttia maapinta-alasta olisi suojeltu. Tavoitteeseen ei ole useimmissa maissa päästy, mutta tavoitetta on siitä huolimatta nostettu. Nyt tutkijat ehdottavat, että puolet kaikesta maapinta-alasta tulisi suojella luontokadon ja ilmastokriisin torjumiseksi. Mitä jos tässä onnistuttaisiin? Millaiselta luonnossa näyttäisi? Mitä jos ihminen rajoittaisi toimintansa yhä pienemmälle alueelle?

Lue lisää: National Geographic / Stephen Leahy 19.4.2019: Half of all land must be kept in a natural state to protect Earth

Signaaleja luontoon liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat luontoon liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Kaupungilla

Kuvassa teksti "kaupungilla" ja kaupunkiin liittyviä heikkoja signaaleja

Kaupungissa käydään kaupoilla, töissä ja vietetään aikaa – sekä tietenkin myös asutaan. Millaiseksi kaupunkikuva ja ajanviettomme siellä muotoutuu? Millaista on olla kaupungilla tulevaisuuksissa?
Kaupunki asetetaan helposti vastakkain maaseudun kanssa, vaikka ne ovat toisiinsa kietoutuneita. Kaupungistumisesta on puhuttu pitkään niin globaalisti kuin Suomessa. Kaupungeissa asuu yhä suurempi määrä väestöstä, mutta se on luonnollisesti myös paljon muuta kuin asuinpaikka – sinne tullaan esimerkiksi töihin, ostoksille, kulttuuririentoihin ja juhlimaan. Millaista on olla kaupungilla tulevaisuudessa?

Tällä hetkellä kulutustottumuksemme ovat ympäristön kannalta kestämättömiä. Onko mahdollista löytää tulevaisuustarina, jossa kuluttaminen mahtuu yhdelle planeetalle? Tai mitä jos olemme kuluttajien sijaan jotain muuta? Millaista on käydä ostoksilla tulevaisuudessa, millaisia signaaleja löytyy esimerkiksi ostamisen tavoista?

Ympäristökriisin seurauksena myös kaupungit muuttuvat. Äärisääoloihin, kuten hellejaksoihin ja myrskyihin, tulee varautua paremmin. Fossiilisista polttoaineista luopuminen puolestaan vaikuttaa liikenteeseen. Millaisia signaaleja on kaupunkikuvamme tai liikkumistapamme muutoksesta?

Muuttoliike on jo pidemmän aikaa kulkenut kohti asutuskeskuksia. Korona-aika on haastanut tätä trendiä erityisesti pääkaupunkiseudulla, mutta ei silti taittanut sitä. Millaisia signaaleja löytyy muuttamisesta kaupungeista pois muualle Suomeen? Millaiset asiat siihen voisivat johtaa?

Tai entäpä kun vaihdamme vapaalle, millaista on käydä ravintolassa tai baarissa tulevaisuudessa? Mitä löytyy ruokalistalta ja millainen on juhlakulttuuri? Mitä jos nykyisiä ruokatottumuksiamme ja päihteiden käyttöä katsotaan tulevaisuudessa kummeksuen?

Mitä jos kulutus muuttuu tekemiseksi?

Kovaääninen puhe ja kameravalot havahduttavat minut ajatuksistani. Jahas, taas joku tekee spektaakkelia kauppareissustaan. Koska en halua päätyä hänen somevirtaansa, pujahdan materiaalisammioiden välistä kohti kaupan aukion korjauspajaa. Kohta alkaa oppitunti ja työpaja kenkien korjaamisesta. Lenkkarini irvistelevät ehkä viimeistä kertaa.

Freelancereille tyrkytetään joskus näkyvyyttä maksuksi, mutta se ei ole käypää valuuttaa kaupoissa. Paitsi torontolaisessa Pick Me Upissa, jossa maksetaan tekemällä päivitys sosiaaliseen mediaan ja merkitsemällä kauppa päivitykseen. Tuotesijoittelu ja kaupallinen yhteistyö on tullut jo aiemmin tutuksi niin TV-sarjoista, blogeista, somepäivityksistä kuin tubettajien videoilta. Mitä jos ostoksilla käynti olisikin ensisijaisesti muille suunnattu esitys?

Uuden ostamista ja kulutuskulttuuria haastavat puolestaan korjauskahvilat ja laajemmin kiertotalouden liiketoimintamallit. Kertakäyttökulttuurin sijaan monet haluavat helppoja tapoja korjata rikki menneitä laitteita ja vaatteita. Käsityöläisyyden ja korjaamisen ympärille on syntynyt monia aloitteita ja yhteisöjä. Mitä jos tulevaisuudessa ei enää ostettaisikaan mitään, vaan korjattaisiin ja muokattaisiin jo olemassa olevaa?

Entä mitä jos korjaaminen yhdistyisi paikalliseen tuotantoon ja jätteitä hyödyntäviin materiaaleihin? Esimerkiksi keinonahkaa voi tehdä omenoiden kuorista tai sienistä ja tekstiilejä jopa lehmän lannasta. Millainen olisi kauppa, jonne mentäisiin tapaamaan ihmisiä ja korjaamaan tavaroita, ja joka käyttäisi kaiken jätteen raakamateriaalina? Millainen siis voisi olla tulevaisuuden ostosreissu – vai käyttäisimmekö enää tuota sanaa?

Mitä jos kaduille istutetaan puita?

Puuskutan sähkömoottorin huristessa. Sen tarjoamasta lisäavusta huolimatta tässä paahteessa kahden lapsen kuskaaminen pyörällä käy kuntoilusta. Unohdin lasten aurinkopuvut ja nyt he rämpyttävät jo valmiiksi rikkiolevaa UV-suojaa, joka säksättää vasten tuulta. Onneksi sujahdamme kohta puiden varjoon ja viileyteen. Lapset osoittelevat puiden väleissä vilkahtelevia taloja. Aurinko porottaa, mutta tässä puiden katveessa on viileämpää ja vauhdin tuoma tuulenvire tuntuu virkistävältä. Silti hikeä pukkaa.

Koronapandemialla on ollut vaikutuksia niin kaupunkeihin kuin liikkumiseen. Kovimpien rajoitusten ollessa päällä katuja suljettiin autoilta mm. Yhdysvalloissa, jotta ihmisillä olisi enemmän tilaa ulkoilla. Samalla monet kaupungit rakensivat lisää pyöräkaistoja. Pyöräilyn suosio on kasvanut valtavasti pandemian aikana, mikä näkyy niin liikennemäärissä kuin pyöräpulassa. Pandemian aiheuttamien tuotantoketjuongelmien takia pyöriä ja varaosia ei ole aina saatavilla. Perinteisten pyörien lisäksi myös sähköavusteiset tavarapyörät ovat suosiossa. Kasvaneen pyöräilyinnostuksen odotetaan myös näkyvän terveyden kohentumisena.

Terveyttä haetaan myös puistoista, jotka nekin ovat olleet pandemia-aikaan suosittuja. Singaporessa terapeuttisia puistoja on rakennettu jo useamman vuoden ja tuoreen tutkimuksen mukaan puistoilla on positiivisia vaikutuksia niin fyysiseen kuin henkiseen terveyteen. Uusia puistoja ja kaupunkimetsiä ollaan istuttamassa moniin kaupunkeihin, osittain terveyshyötyjen vuoksi, mutta myös ilmastokriisin takia. Puut tasaavat lämpötilavaihteluita ja viilentävät kaupunkia pahimpien helteiden aikana.

Mitä jos pandemian aikana tehdyt kokeilut pyöräilyn ja kävelemisen helpottamiseksi jäisivät pysyviksi? Mitä jos kaupunkeihin rakennettaisiin yhä enemmän puistoja ja pyöräteitä katujen ja parkkipaikkojen tilalle? Millaiselta tulevaisuuden kaupunkikuva voisi silloin näyttää?

Mitä jos muutamme pois kaupungeista?

Vai että citymaalainen! Pikemminkin landekaupunkilainen, tuumin, kun poljen aurinkopaneelien varjostamien sieniviljelysten ohi pois kylätalolta. Muut eivät tunnu ymmärtävän, miksi haluan vielä käydä betonilähiöissä, kun töitä olisi täällä lähempänäkin tarjolla. Minua kuitenkin kiehtoo juuri kaupunkimaisten ympäristöjen ennallistaminen ja ekosysteemien kunnostaminen noiden kolkonharmaiden seinien varjoon.

Korona-aika vaikutti Suomen sisäiseen muuttoliikkeeseen. Maallemuutto tai toiveet siitä olivat toki jo sitä ennen otsikoissa. Laajassa kuvassa kaupungistuminen tai asutuksen keskittyminen kasvukeskuksiin ja niiden ympärille jatkuu, mutta tätä kehitystä haastaa ja monipuolistaa varsinkin monipaikkaisuus. Osa on ryhtynyt citymaalaisiksi, ja asuu ja vaikuttaa useammalla paikkakunnalla. Monipaikkaisuutta lisää myös toisella paikkakunnalla asuvan omaisen hoitaminen. Millaisia ratkaisuja voitaisiin löytää monipaikkaiseen hoivaan?

Ruralization EU-hankkeessa on listattu useita trendejä ja heikkoja signaaleja, jotka vaikuttavat maalla asumiseen (Kuhmonen ym. 2021). Näitä ovat muun muassa halvat asunnot, energiayhteisöt, omavaraisuuden korostuminen ja yhteisöllisyyden eri muodot. Kun fossiilisista polttoaineista luovutaan, paikallisesti tuotettu energia ja muutenkin paikallinen tuotanto voivat korostua. Millaiselta tällainen omavaraisten paikallisyhteisöiden täplittämä maaseutu näyttäisi?

Ihmiset muuttavat usein työn perässä. Korona-ajan myötä yleistynyt etätyö voi tuoda joustavuutta asuinpaikan valintaan. Tulevaisuudessa maaseudulta voi tosin löytyä yhä enemmän työtä. Ekologisen jälleenrakennuksen myötä suomalainen ruoantuotanto sekä omavaraistuu että monipuolistuu, ja siihen tarvitaan enemmän työvoimaa (Järvensivu & Toivanen 2018). Hiilen sitominen maaperään, elinympäristöjen ennallistaminen ja maaseutumatkailu tuovat lisää työpaikkoja. Mitä jos työn perässä muutetaankin jatkossa maaseudulle? Millaiselta kaupungit näyttäisivät tällöin?

Mitä jos juuri kukaan ei syö lihaa tai juo alkoholia?

No olipas tosiaan klassikkoleffa, totean äidilleni, kun poistumme elokuvateatterista. Järjetöntä päihteiden käyttöä ja eläinten rääkkäystä. Äitini yrittää selittää, että ei se sellaiselta aikanaan tuntunut, tuollainen alkoholin käyttö ja lihansyönti oli ihan normaalia. Pudistelen päätäni. Mitäköhän minun lapseni tulevat aikanaan ihmettelemään nykyisistä tavoista?

Vuoden 2019 heikot signaalit -selvityksessä todetaan, että nykyinen eläinten kohtelu saattaa tuntua käsittämättömän julmalta tulevaisuudessa. Eläintuotanto ja lihansyönti herättävät edelleen vahvoja tunteita. Samalla vaihtoehtoja on tarjolla rutkasti enemmän kuin vuonna 2019. Erilaisten kasvis- ja vegaaniruokien suosio on nopeassa nousussa. Tämä näkyy myös ravintoloissa, oli kyseessä sitten à la carte – tai hampurilaisravintola. Mitä jos liharuoka olisi erikoisuus, jota pitäisi erikseen kysellä ravintolassa?

Kasvispainotteisen ruokavalion lisäksi alkoholittomuus on yhä enemmän esillä, kuten jo johdannossa todettiin. Alkoholittomien juomien suosio näkyy Alkon myynnissä. Mocktailit eli alkoholittomat cocktailit ovat yleistyneet ja löytyypä myös ”alkoholitonta viinaa”. Alkoholittomuudesta on tullut myös tavallisempaa, ja sitä käsitellään esimerkiksi podcasteissa. Mitä jos alkoholia ei enää käytettäisi? Millaiseksi juhlakulttuuri muodostuisi ja millaista olisi käydä kaupungilla juhlimassa?

Pohdittavaksi: Mitä jos kaupungit itsenäistyvät omiksi valtioikseen?

Kun Iso-Britannia päätti erota EU:sta, 50 000 lontoolaista osoitti mieltään ja vaati kaupungin itsenäistymistä ja pysymistä EU:ssa. Kaupungeilla on keskeinen rooli moniin globaaleihin haasteisiin kuten ilmastokriisiin vastaamisessa ja niiden päätöksenteko on usein lähempänä kansalaisia. Mitä jos kaupungit itsenäistyvät entisestään ja syntyy uusia kaupunkivaltioita – ja kenties niiden liittoja? Millaiselta näyttäisi tulevaisuuden kaupunkivaltio?

Lue lisää: Futures Platform / Max Stucki & Trey Tran 5.11.2019: City States – The Wave of the Future?

Signaaleja kaupungilla oloon liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat kaupunkiin, vapaa-aikaan, ostamiseen, syömiseen ja juomiseen liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Päättämässä

Kuvassa teksti "päättämässä" ja päätöksentekoon liittyviä heikkoja signaaleja

Miten päätöksiä tehdään tulevaisuuksissa? Millaisia signaaleja siihen liittyy? Päätöksenteon paikkoja on useita, joten tässä luvussa keskitytään enemmän päätöksenteon tilanteeseen.

The Economist kirjoitti helmikuussa 2021, että demokratialla on ollut erittäin huono vuosi. Koronapandemia osaltaan vauhditti kansalaisoikeuksien murentumista ja autoritääristen hallintojen vahvistumista. Samaan aikaan kuitenkin myös verkostomainen, suurten ihmisjoukkojen vuorovaikutuksesta ammentava valta on voimistunut. Oman lisänsä tilanteeseen tuo yhä jännittyneempi geopoliittinen tilanne.

Postnormaalit ajat ovatkin tulleet vahvasti politiikan kentälle. Agendaa muuttavat jatkuvasti erilaiset yllätykset ja kriisit ja samaan aikaan pyritään silti palaamaan vanhaan päiväjärjestykseen. Ympäristökriisi, pandemia ja hybridisodankäynti eivät kuitenkaan salli keinotekoisen normaaliuden kuplan ylläpitämistä, vaan sieltä joudutaan jatkuvasti astumaan ulos sammuttelemaan yhä uusia tulipaloja. Tilannetta kuvaamaan on nostettu italialaisen marxistin Antonio Gramscin vuonna 1930 kirjoittama tiivistys: ”Kriisi perustuukin juuri siihen, että vanha on kuolemassa, mutta uusi ei voi syntyä: tänä välikautena esiintyy mitä vaihtelevimpia sairaalloisia ilmiöitä.” (Gramsci 1982)

Millaisia signaaleja löytyy vanhan kuolemasta tai uuden syntymästä? Mitä jos algoritmidemokratia vahvistuu entisestään ja saa uusia muotoja tekoälyn kehittyessä? Tai mitä jos kriisit kroonistuvat ja niiden varjolla ajetaan uusia tiukkoja rajoituksia niin kansalaisille kuin yrityksille? Tai kenties luottamus yhteiskuntaan romahtaa täysin tyytymättömyydestä päätöksentekijöihin tai keskustelun kärjistymisen seurauksena.

Demokratian vahvistamisen kannalta on oleellista paitsi pohtia näitä haasteita, myös katsoa niiden yli uusiin mahdollisuuksiin. Millaisia uusia vaikuttamisen tapoja on jo noussut ja millaista päätöksenteko voisi olla tulevaisuudessa niin paikallisella kuin globaalilla tasolla?

Mitä jos algoritmit päättävät kaikesta?

Tänään haluaisin muuttaa mielipidettäni. En vain tiedä miten. Kaikki on niin automaattista. Ehkäpä algoritmi vain huomaa ajatusmuutokseni ruokatottumuksistani tai katseluhistoriastani? Tai voiko se tulkita arvoni askelluksestani? Voisin tietenkin kysyä asiaa chatbotilta, mutta en ole oikein koskaan saanut niitä ymmärtämään. Kunpa jossain olisi joku ihminen, jolta kysyä.

Algoritmien käyttö päätöksenteon tukena on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Otsikoihin asti pääsee yleensä tempaukset, joissa tekoäly on nimitetty yrityksen johtoryhmään. Samalla on kuitenkin yleistynyt kasvavaa datamäärää tai vaikkapa hahmontunnistusta hyödyntävien algoritmien käyttö esimerkiksi lainapäätöksissä tai vakuutuskorvausten käsittelyssä. Yhtiöiden lisäksi myös yksilöt hyödyntävät algoritmeja päätöksenteon tukena eräänlaisena tukiälynä. Monien arjessa algoritmit ovat mukana isossa osassa osittain huomaamatta kertomassa unen laadusta, vireystilasta tai päivän kiinnostavimmista uutisista.

Algoritmit ohjaavat myös politiikan arkipäivää. Niiden avulla räätälöidään eri ryhmiä puhuttelevia viestejä, arvioidaan lakiehdotusten onnistumismahdollisuuksia ja sekä hillitään että levitetään valeuutisia. Onpa tekoäly ollut jo kuultavana tulevaisuusvaliokunnan istunnossakin. Yli puolet eurooppalaisista olisi myös valmis korvaamaan kansanedustajia algoritmilla, jolla olisi pääsy heidän dataansa. Kiinassa suosio on vielä suurempi – kolme neljäsosaa kannattaa ideaa – kun taas Yhdysvalloissa 60 prosenttia vastustaa ideaa. Mitä jos algoritmit korvaisivat niin asiantuntijat kuin poliitikot päätöksenteossa?

Algoritmien kasvava valta päätöksenteossa herättää huolta niiden avoimuudesta, niiden käyttämästä datasta ja taustaintresseistä. Esimerkiksi syväoppimisen (deep learning) kautta tuotettu algoritmi saattaa ottaa niin monta asiaa huomioon ja olla niin monikerroksinen, että ihminen ei vain pysty ymmärtämään, miten se toimii. Mikä on oikea tasapaino ymmärrettävyyden ja tarkkuuden välillä, kun kyseessä on ihmisten elämään vaikuttavan päätöksen perustelu?

Kaikesta tekoälyhehkutuksesta huolimatta algoritmit eivät ajattele tai toimi itsekseen. Niiden takana on aina joukko ihmisiä, jotka päättävät esimerkiksi käytettävästä datasta ja algoritmin toiminnasta. Käytetty data ja tehdyt valinnat johtavat helposti vanhojen valtarakenteiden toistumiseen. Algoritmi voi esimerkiksi olettaa, että lääkärit ovat miehiä ja hoitajat naisia, tai suositella kovempia rangaistuksia tummaihoisille. Erityisen ongelmallista on, ettei algoritmin päätöksen perusteita usein edes ymmärretä Esimerkiksi Facebookin sisältöä valvova algoritmi on sulkenut pienten yritysten mainoskampanjoita ja monia keskustelupalstoja, koska on tulkinnut virheellisesti niiden rikkovan sääntöjä, mutta ei osaa tarkentaa miten. Jos algoritmit päättävät kaikesta, kenelle voi valittaa?

Mitä jos rajoitukset kiristyvät?

Lappaan ruokaostoksia kärryyni. Onneksi enää ei tarvitse miettiä, onko tämä soijapihvi nyt kestävästi ja eettisesti tuotettu. Tai mihin kaikkialle tiedot ostoksistani kulkeutuukaan. Sääntö-Suomi onkin osoittautunut arjen kannalta mukavaksi paikaksi. Ihan en kyllä aina ymmärrä kaikkia säädöksiä, ja salaliittoteorioihin hurahtaneet keksivät tietenkin kaikenlaisia motiiveja niiden takana. Mutta eipähän enää tuupata maailmanpelastamisen taakkaa yksilölle.

Pandemian aikana on totuttu erilaisiin rajoituksiin. Vaikka määräykset, suositukset ja hybridistrategiat ovatkin voineet tuntua ajoittain sekavilta, on niiden myötä lisääntynyt tietoisuus siitä, mitä hallitus, eduskunta ja viranomaiset voivat ja eivät voi tehdä. Politiikka on tullut lähemmäs useamman ihmisen arkipäivää.

Pandemia ei kuitenkaan ole ainoa kriisi, missä olemme tällä hetkellä. Ilmastokriisi ja luontokato edellyttävät kiireisiä päätöksiä ja toimenpiteitä. Mitä jos niihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin pandemiaan? Tällä hetkellä yrityksiä edellytetään yhä selvemmin arvioimaan ja kertomaan, miten ilmastokriisi tulee vaikuttamaan niiden toimintaan. Ympäristövastuun lisäksi korostuu ihmisoikeusvastuu. Yrityksiltä odotetaan enenevässä määrin mitattavasti vastuullista toimintaa, ja edelläkävijät ovat paremmin valmistautuneita mahdollisesi tuleviin tiukkoihin säädöksiin.

Tiukemmat rajoitukset voivat koskea myös sosiaalista mediaa ja teknologiajättejä. Syksyllä 2021 paljastui, että Facebook oli jo pitkään tiennyt lukuisista alustansa ongelmista, mutta tehnyt hyvin vähän niiden korjaamiseksi. Luottamus teknologiajättien itsesäätelyyn on varsinkin EU:ssa alhainen. EU:ssa onkin jo ajettu lukuisia säädöksiä liittyen esimerkiksi kansalaisten yksityisyydensuojaan ja oman datan hallintaan. Mitä jos teknologiayrityksiä ja digitaalisia palveluita säädeltäisiin vielä paljon tiukemmin?

Jos erilaiset rajoitukset kiristyvät reaktiona ei-toivottuihin kehityskulkuihin, kuka rajoituksista päättää ja miten? Monet valtiot käyttävät valtaansa poistaakseen digitaalisilta alustoilta vallassa olijoiden kannalta ongelmallista materiaalia, kuten opposition sovelluksia tai erimielisiä äänenpainoja. Samalla monet valinnat politisoituvat niin maailmalla kuin meilläkin.

Koska olemme merkittävien muutosten keskellä, tulevaisuus tuo tullessaan yllätyksiä yhä tiuhempaan tahtiin. Tällöin on tarpeen tehdä nopeita päätöksiä ja suitsia ei-toivottuja kehityskulkuja. Samalla on kuitenkin yhä tärkeämpää pystyä perustelemaan avoimesti ja tietoon perustuen tehdyt päätökset, koska vaara vallan väärinkäytölle on kärjistyneen keskustelun ja suurten murrosten keskellä suuri.

Mitä jos luottamus yhteiskuntaan romahtaa?

Taas noita hihhuleita, jättäisivät edes päiväkodit rauhaan. En uskalla mennä haastamaan heidän kanssaan riitaa, sitä ei taas tiedä, missä todellisuudessa he – tai apuun ehkä tuleva poliisi – ovat. Joskus sitä miettii, että mitä jos minä olenkin se häiriköivä hihhuli. Mutta enpä ole tosin yksin ajatusteni kanssa.

Poliitikoilta odotetaan selkeitä näkemyksiä paremmasta tulevaisuudesta ja uskottavia, tietoon perustuvia päätöksiä sinne pääsemiseksi. Niitä ei kuitenkaan koeta olevan tarjolla, vaan päivänpolitiikka näyttäytyy helposti kinasteluna ja lehmänkauppoina. Luottamuksen rapautuminen päättäjiin ja yhteiskuntajärjestelmään ei koske vain demokratioita, vaan kansalaiset haastavat myös autoritaarisia hallintoja yhä vahvemmin.

Nuoret peräänkuuluttavat tekoja ilmastokriisin ratkaisemiseksi, kuten fossiilisten tukemisen välitöntä lopettamista ja merkittäviä investointeja uusiutuviin. Usein he joutuvat pettymään, koska riittäviä päätöksiä ei vain tehdä. Nuoria kiinnostaa yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mutta ei puoluepolitiikka. Heidän luottamuksensa niin poliitikkoihin kuin politiikan instituutioihin – puolueisiin, eduskuntaan, hallitukseen – vähenee koko ajan.

Kansalaisten luottamusta päättäjiin ja viranomaisiin rapauttavat myös salaliittoteoriat ja tunne siitä, että on tullut huijatuksi. Sosiaalisessa mediassa villit teoriat ja valeuutiset leviävät nopeasti ja samanmielisiä löytyy helposti. Hämmennystä kylvetään tietoisesti tavoitteena horjuttaa luottamusta. Valeuutisiin perustuvat uskomukset johtavat myös toimintaan, esimerkiksi häiriköintiin kouluilla tai pahimmillaan väkivaltaan. Esimerkiksi naisvihaa pursuava incel-liike on yhdistetty useisiin massa-ampumisiin.

Luottamusta rapauttavat siis sekä tieteen valossa perusteltu tyytymättömyys nykyisiin toimiin ympäristökriisin ratkaisemiseksi että valeuutisista ja hämmennyksen lietsomisesta kumpuava todellisuuksien eriytyminen. Mitä jos kansalaiset menettävät kaiken luottamuksen demokratiaan, yhteiskuntaan ja viranomaisiin? Mitä jos samalla elämme täysin erilaisiksi koetuissa todellisuuksissa? Miten yhteiskunta toimisi tällaisessa tilanteessa?

Mitä jos valta hajautuu?

Ainahan se jännittää, uusien ihmisten kohtaaminen. Koitan arvioida heidän näkökulmiaan ulkonäön perusteella. En missään lokerointimielessä, vaan tunnistaakseni omat ennakkoluuloni paremmin. Jos vaikka taas yllättyisi. Sydän pamppailee, kun istumme ringissä. Digiprotestien junailu on enemmän mieleeni, mutta ei pelkällä klikkidemokratialla pitkälle pötkitä, tarvitaan näitä aitoja kohtaamisia ja asioiden puimista ja puntarointia yhdessä.

Samalla, kun luottamus perinteisiin vaikuttamisen keinoihin on laskenut, on niiden rinnalle noussut uusia. Kymmenen vuotta sitten Occupy Wall Street teki tutuksi vaihtoehdon mielenosoitusmarsseille: dialogiin, osallisuuteen ja itseorganisoituviin ryhmiin perustuvan pitkäjänteisen väkivallattoman vastustamisen. Samanlaista kansalaistottelemattomuuteen, sosiaaliseen mediaan ja avoimeen yhteisöllisyyteen perustuvaa vaikuttamista tekee nykyään esimerkiksi Elokapina-liike.

Sosiaalinen media ja digitaaliset alustat ovat avainasemassa niin organisoinnissa kuin viestinnässä. Oma roolinsa on myös samasta asiasta kiinnostuneiden yhteisöillä, vaikka niillä ei olisikaan mitään selvää kytköstä vastustettavaan asiaan. Sosiaalinen media ja fanikulttuuri saa nopeasti suuret massat toimimaan.

Uudet vaikuttamisen keinot, kuten somekampanjat, saattavat lietsoa vastakkainasettelua, mutta on myös merkkejä moniäänisyyden puolustamisesta ja vastakkainasettelun vähentämisestä. Mitä jos samalla, kun haetaan muutosta nykyhetken vääryyksiin, koitettaisiin lisätä ymmärrystä eri osapuolten välillä. Vastakkainasettelun vastustaminen näkyy esimerkiksi aktivismiin perustuvan tosi-tv-ohjelman aiheuttamassa kohussa. Alun perin suunnitelmana oli asettaa eri asioiden puolesta taistelevat tiimit kilpailemaan keskenään, mutta kritiikin seurauksena ohjelma muutettiin eri tiimejä seuraavaksi dokumentiksi.
Mitä jos perinteisten vaikuttamisen keinojen sijaan edellä kuvatut suoran vaikuttamisen keinot tulevat valtavirraksi? Millaista olisi päätöksenteko, jossa korostuu radikaali osallisuus, avoin yhteisöllisyys ja dialogi?

Pohdittavaksi: Mitä jos Suomi muuttuu monarkiaksi?

Suomen tulevaisuutta pohdittaessa demokratian säilyminen otetaan yleensä annettuna. Tapahtumat muissa maissa kuitenkin osoittavat, että demokratian perusteet voivat murentua yllättävänkin nopeasti. Mitä jos vahvojen johtajien ihannointi tai tyytymättömyys nykyiseen järjestelmään johtaisikin toisenlaiseen yhteiskuntajärjestelmään? Millainen olisi Suomen kuninkaallinen?

Lue lisää: Christian Grünwald ym.: Wild card #6: Strong leadership sought – a majority wants to return to the monarchy. Wild cards: preparing for the unexpected, 2021

Signaaleja päätöksentekoon liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat päätöksentekoon ja demokratiaan liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Metaversumissa

Kuvassa teksti "metaversumissa" ja metaversumiin liittyviä heikkoja signaaleja

Ennen puhuttiin surffaamisesta tiedon valtatiellä, nyt somekuplista ja metaversumista. Entä huomenna? Millaiseksi digitaalinen ympäristö ja toimintamme siellä muotoutuu tulevaisuuksissa?
Vietämme yhä enemmän aikaa digitaalisissa ympäristöissä. Sähköposti, sosiaalinen media, uutiset, tv-sarjat, se uusin hittiresepti – kaikki ovat napin painalluksen tai kännykän hipaisun takana. Ja vaikka emme tietoisesti vierailisi tässä paikassa, tietomme seikkailee siellä aina, kun teemme ostoksia tai liikumme kaupunkiympäristössä jokin älylaite mukanamme.

Futuristit ja teknologiaintoilijat ovat jo jonkin aikaa puhuneet nyt Facebookin nimenvaihdon myötä laajempaankin tietoisuuteen tulleesta metaversumista. Nimi juontaa juurensa Neal Stephensonin 1992 ilmestyneeseen scifitarinaan Snow Crash.

Metaversumilla tarkoitetaan sitä ympäristöä, missä digitaalinen ja fyysinen maailmamme kietoutuvat tiiviisti yhteen. Nettisivujen rinnalle metaversumiin povataan yhä enemmän virtuaalista ja lisättyä todellisuutta ja eritoten valtavien datamäärien tehokasta käyttöä. Metaversumi-termin taakse pyritään samalla kätkemään monia jo tämän hetken digimaailmasta tuttuja ongelmia, kuten yksityisyyden suojan murenemista, valheellisen tiedon nopeaa leviämistä, vihapuhetta ja keskustelun kärjistymistä.

Ennen kuin innolla hyppäämme tähän sinihohtoisten bittien maailmaan, onkin syytä tarkastella, millaisia muutoksia ja ilmiöitä siihen liittyen kuplii pinnan alla. Mihin tiedon manipuloinnin kehittyminen ja arkipäiväistyminen johtaa ja kuka määrää kehityksen suunnan? Millaisia ongelmia lymyää metaversumissa jo nyt ja miten ne saattavat tulevaisuudessa kärjistyä? Millainen on metaversumin fyysinen perusta ja kuinka vankalla pohjalla se on? Ja mitä tältä metaversumilta oikeastaan haluamme?

Mitä jos kaikki on harhaa?

Metan toimitusjohtaja Mark Zuckerberg seisoo edessäni ja puhuu minulle sujuvalla suomella metaversumin uusista kauppapaikoista ja maksutavoista. Tai ainakin luulen, että hän puhuu. Tai siis eihän hän tietenkään fyysisesti ole paikalla, eikä oikeastaan puhu juuri minulle tai suomeakaan, mutta en myöskään ole varma, onko tallenne aito vai jonkun vitsillä tekemä. Vitsiksi puhe on kyllä luvattoman pitkäveteinen. Puheen keskeyttää mainos taas uuden virtuaalimaailman tonttikaupoista. Yritän huitoa sitä pois, mutta saan vain volyymiä kovemmalle. Huokaisen. Tämä törppöily tietää taas lisää mainoksia Virtuaalitodellisuuden ohjaus tutuksi -kursseille.

Teknologiayritysten kuten Facebookin ja Microsoftin konseptivideoissa hyväkuntoiset nuoret heiluttelevat jännittyneesti käsiään loihtien eteensä vakuuttavan näköisiä tietoa pursuavia näkymiä. Paikkojen välisten rajojen luvataan hämärtyvän entisestään. Samalla ajatuksena on, että virtuaalimaailmoissa vietetään yhä enemmän aikaa, olipa kyseessä sitten palaveri virtuaalisessa neuvotteluhuoneessa tai virtuaalihahmoiksi muutettujen supertähtien konsertti. Koronapandemia on vauhdittanut erilaisten palveluiden kehittämistä ja tuonut niitä myös tutuiksi laajemmalle yleisölle.

Metaversumissa ei kuitenkaan vain oleskella, vaan myös käydään kauppaa. Mutta miten käydä kauppaa helposti monistettavilla asioilla – digimaailman yksi etu, kun on juuri se, että tiedostoja on helppo kopioida? Tässä kuvaan astuu lohkoketjuteknologia ja NFT eli Non-Fungible Token. Kyseessä on digitaaliseen asiaan, vaikkapa taideteokseen tai virtuaalitonttiin liitettävä tunniste, jonka avulla saadaan luotua luotettava ja avoimesti todennettava omistussuhde.

Tällä hetkellä NFT-markkinat käyvät kuumana ja ilmassa on uutuudenviehätystä ja keinottelua. Myynnissä on niin avatarin asuja, taidetta kuin vaikkapa virtuaalitontteja eli omistusoikeuksia palaseen virtuaalimaailmaa. Koska virtuaalimaailmoissa seikkaillaan avatarina, eli itseä edustavana hahmona, kohdistuu markkinointikin yhä enemmän siihen. Omalle edustajalleen digialustoilla voi hankkia vaikkapa muotivaatteita. Ihan kaikki kaupankäynti ei ole kuitenkaan virtuaalista, vaan virtuaalimaailmasta voi vaikkapa tilata ihan oikean pizzan kotiovelleen. Decentralandissa voi ohjata avatarinsa virtuaaliseen pizzakioskiin, maksaa kryptovaluutalla ja tilata ihan aidon pizzan kotiovelle.

Metaversumissa hämärtyy entisestään se, mikä on todellista ja mikä ei. Naamanvaihto videoihin on tullut kaikkien ulottuvilla olevaksi hupailuksi – kukapa ei haluaisi nähdä, kun Minna Canth laulaa ”I will survive”. Koska naamanvaihto onnistuu myös reaaliajassa, etätapaamisissa voi teeskennellä olevansa kuka tahansa. Virtuaalimaailmoissa puolestaan on jo oletuksena, että mikään tai kukaan ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Samaan aikaan algoritmit louhivat alati kasvavasta digijalanjäljestä lisää tietoa siitä, kuka todella olet. Juuri digijalanjäljen takia kilpailu tästä lumemaailmasta on erittäin todellista ja suuret teknologiayritykset kehittävät siihen kilvan sekä ratkaisuja että kertovat omia visioitaan, millaista tulevaisuuden metaversumissa on.

Sitran vuonna 2019 julkaistussa heikot signaalit -selvityksessä käsiteltiin sitä, miten ongelmallista on, kun ihminen litistetään digijalanjäljekseen. Huoli on yhä ajankohtaisempi. Kasvontunnistus on kehittynyt harppauksin ja erilaisia tunteita analysoidaan nyt ilmeiden perusteella. Kasvontunnistuksen lisäksi kehitetään myös muiden mittausten, kuten aivokäyrien tai sykkeen hyödyntämistä. Vaarana on tehdä liian pitkälle meneviä päätelmiä datamassojen pohjalta. Ihminen ei ole joukko datapisteitä, vaikka kuinka mitattaisiin.

Taiteilija Hito Steyerl puhuu apopheniasta ja yritysanimismista (Steyerl 2016). Apophenia tarkoittaa olemattomien yhteyksien tai kuvioiden näkemistä. Sitä voi olla vaikkapa päätelmät henkilön poliittisesta suuntautumisesta pelkästään kasvojen perusteella. Yritysanimismi puolestaan viittaa taianomaiseen uskomukseen siitä, että massiivinen määrä tietoa kertoo viisauksiaan, kun sitä suostutellaan oikeilla loitsuntapaisilla algoritmeilla. Teknologia tuntuu helposti taikuudelta, kun sitä ei ymmärrä. Mitä jos rakennamme itsellemme maailman, jossa emme enää tiedä, mikä on totta ja mikä harhaa?

Mitä jos digimaailma on sallittua vain pieninä annoksina?

Naputtelen sormilla polviani. Käsi hakeutuu väkisin älylaitteelle – jos pieni vilkaisu vain. Kuvittelin, että tämä pakotettu digipaasto olisi ollut helppoa, kun luovuin älylaseista, mutta kummallinen seireenikutsu on tuolla älymöhkäleelläkin. Onneksi on kohtalotovereita kamppailemassa tämän saman riippuvuuden kanssa, nyt kun ruutuaikaa rajoitetaan ihan lailla. Kyllä minä ne syyt ymmärrän – kansanterveys ja ympäristökriisi – mutta jos nyt vain pieni vilkaisu.

Metaversumi saattaa tuntua tyhjästä ilmaantuvalta bittimaailmalta, mutta se perustuu valtaviin määriin kaapelia, palvelimia, laitteita ja sähköä. Jo nykyisellään digimaailman energiankulutuksen odotetaan kasvavan. Vaikka metaversumin luvataan vähentävän vaikkapa matkustamista, se vaatii samalla enemmän datansiirtoa, uusia palvelimia, nopeampia verkkoja, uusia laitteita – käytännössä siis enemmän energiaa ja resursseja. Kirjailija Andreas Karelas on todennut osuvasti, että ei ole mahdollista luoda metaversumia, jossa ilmastonmuutosta ei olisi olemassa (Karelas 2021).

Samalla osa metaversumiin kohdistuvasta innosta liittyy juuri puhtaalta pöydältä aloittamiseen ja nykyisestä pakenemiseen. Virtuaalilasit päässä voi uppoutua unelmamaailmoihin ja unohtaa todellisen maailman ongelmat. Metaversumia ei tosin rakenneta puhtaalta pöydältä ja se voi pikemminkin kiihdyttää tämänhetkisiä ongelmia, kuten peli- ja someaddiktioita, keskustelun kärjistymistä ja valeinformaation leviämistä. Samalla mukana voi tulla uusia terveysongelmia ja kasvavaa eriarvoisuutta – kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuutta seikkailla virtuaalimaailmoissa.

Mitä jos metaversumia ruvetaankin rajoittamaan kovalla kädellä? Kiinassa valtio jo rajoittaa alaikäisten pelaamista ja ”ulkopuolista maksullista opetusta” perustellen rajoituksia erityisesti peliaddiktion suitsimisella. Ne voi kuitenkin nähdä osana laajempaa pyrkimystä rajoittaa ilmaisunvapautta ja estää länsimaisten vaikutteiden leviämistä. EU:ssa rajoituksia asetetaan palveluita tarjoaville teknologiayrityksille, tavoitteena turvata kansalaisten oikeudet ja tasata pelikenttää pienempien ja isompien toimijoiden välillä. Myös ympäristökysymykset ovat korkealla agendalla.

Oma kysymyksensä on datan käytön pelisäännöt, joissa EU, Yhdysvallat ja Kiina ovat hyvin eri linjoilla. Uuden lisän tuo myös aiemmin mainitut aivokäyrien ja muiden tietojen mittaukset ja niistä kertyvän tiedon käyttö. Chilessä halutaan olla askeleen edellä ja estää koneellinen ajatusten luku, minkä lisääntynyt data ja kehittyneet algoritmit voivat mahdollistaa tulevaisuudessa. Millaiseksi muodostuvat ihmiset neuro-oikeudet eli ajatusten yksityisyys eri puolilla maailmaa?

Rajoituksista herää kysymys valtion ja muiden toimijoiden roolista ja keinoista väärinkäytösten ja haitallisen käyttäytymisen ehkäisemiseksi. Millaisia sääntöjä tarvitaan metaversumiin, jotta sen haittavaikutukset saadaan minimoitua – ja kenen nämä säännöt tulisi asettaa? Tulisiko metaversumissa oleilua rajoittaa ympäristön ja terveyden nimissä? Millaiseksi se silloin muotoutuisi?

Mitä jos ei ole sähköä?

Kiroan mielessäni, kun palkit tippuvat nolliin. Pitikin jäädä hiomaan viestiä. Nyt en tiedä koska verkko on taas ylhäällä, että saan viestin lähtemään. Onkohan kyseessä vain sähkökatko vai laajempi kyberhyökkäys? No, en kyllä tiedä, koska hän olisi viestin lukenutkaan, tai onko hän jo jättäytynyt pois kaikesta digitaalisuuteen viittaavastakaan.

Metaversumin kuvaillaan sijaitsevan fyysisen todellisuuden päällä, ympärillä ja siitä irrallaan. Siinä ollaan samaan aikaan fyysisessä ja virtuaalisessa ympäristössä ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa. Visioissa jätetään ymmärrettävästi vähemmälle huomiolle metaversumin haavoittuvuus, oli sitten kyseessä hyökkäykset ja väärinkäytökset tai fyysisen ympäristön häiriöt.

Metaversumi voi kuitenkin kadota ympäristössä tapahtuvan mullistuksen seurauksena. Esimerkiksi voimakas aurinkomyrsky (auringossa tapahtuva voimakas hiukkaspurkaus) voi kaataa niin sähköverkon kuin tietoverkot. Suomen sähköverkko saattaa tosin kestää rajummankin aurinkomyrskyn, mutta luonnollisesti se, mitä muualla tapahtuu, vaikuttaa myös Suomeen. Verkko voi kadota paikallisemmin myös ilman suuria mullistuksia, esimerkiksi jos rotat jyrsivät kaapelit katki.

Mitä enemmän toimintaa on metaversumissa, sitä houkuttelevampi se on väärinkäytöksille. Kyberhyökkäykset ja digitaalisten palveluiden kaappaaminen vaikuttavat jo nyt ihmisten elämään, oli sitten kyseessä sairaalaan kohdistunut kyberhyökkäys tai taivaalta pudotettavat droonit eli pienoiskopterit. Teknologia on aina altis väärinkäytölle, ja etäyhteydet laajentavat väärinkäytön mahdollisuuksia entisestään.
Virtuaalitodellisuuteen liittyy uusia väärinkäytön muotoja. Virtuaalitodellisuuden laitteet ovat muiden verkkoon liitettyjen laitteiden tapaan alttiita salakuuntelulle. Virtuaalitodellisuutta muokkaamalla voidaan kuitenkin myös aiheuttaa pahoinvointia käyttäjälle tai ohjata hänet huomaamattaan haluttuun suuntaan, vaikka törmäilemään seiniin.

Metaversumin epäluotettavuus voi karsia sen käyttäjiä, mutta niin voi myös tietoinen vastaliike digitaalisuuden lieveilmiöitä kohtaan. Digiminimalismia, eli digitaalisten palveluiden karsimista on ehdoteltu jo useampi vuosi. Kasvontunnistusta vastaan on kehitetty esimerkiksi uusia meikkaustyylejä. Tarjolla on myös sosiaalisen median alustoja, jotka ohjaavat lähettämään vähemmän viestejä.

Vastaliikkeistä huolimatta olemme yhä riippuvaisempia digitaalisista palveluista, ja metaversumivisiot vain lisäävät tätä riippuvuutta. Riippuvuus tulee ilmi selviten poikkeustilanteissa. Kun Facebookin ja sitä myötä myös WhatsAppin palvelut olivat alhaalla syksyllä 2021, oli monen suomalaisen viestintä perheen tai harrastusryhmän kesken ongelmissa. Kuuden tunnin katko yhdessä palvelussa on yksittäinen pieni harmitus, mutta entä pidemmät käyttökatkot? Miten nyky-yhteiskunta selviää päivistä tai jopa viikoista ilman sähköä tai tietoliikenneyhteyksiä?

Mitä jos luomme ihmiset ylittävän yhteisöllisyyden?

Hihittelen viimeisimmälle meemille. Siistiä kuulua tähän squadiin, tää on niin mun yhteisö. Meemistä aukeaa yhteistaideteos, joka on näemmä jälleen saanut uusia nuppuja. Käyn nostamassa muutamia mielestäni lupaavimpia suuntia. Älytatuointini hyrisee hiljaa ja huokaisen syvään. Lähimetsässäni taitaa sataa.

Internet on lähtökohdiltaan hajautettu. Nykyään kuitenkin ne palvelut, joita eniten käytämme, ovat keskittyneet muutamille teknologiajäteille. Nämä samat yritykset myös ajavat aktiivisesti metaversumia, jonka ne lopulta omistaisivat. Omistajuudeltaan hajautetumpia malleja on kuitenkin olemassa. Lohkoketjuteknologiaan perustuvat DAOt eli hajautetut itsenäiset organisaatiot (decentralised autonomous organisation) ovat jäsentensä omistamia, päätöksenteoltaan hajautettuja yhteistyön alustoja. Esimerkiksi virtuaalimaailma Decentralandin taustalla on DAO, joka päättää sen säännöistä.

Mitä jos metaversumin sijaan ruvetaankin puhumaan fediversumista? Sillä tarkoitetaan itsenäisten palvelinten päällä pyöriviä sosiaalisen median ja yhteistyön alustoja, jotka muodostavat verkoston ja voivat vapaasti jakaa tietoa keskenään. Oleellista niissä on pohjautuminen avoimeen lähdekoodiin, jotta kuka tahansa voi pystyttää oman palvelun, ja yhteisen tiedonvälityksen mahdollistava protokolla eli yhteyskäytäntö.

Teknologisten ratkaisujen rinnalla myös yhteinen kulttuuri ja rakentavan keskustelun vaaliminen on tärkeää. Yhteisten tavoitteiden, näkemysten ja estetiikan ympärille muodostuu ryhmiä, squadeja, jotka yhdessä jatkuvasti muovaavat omaa kuvaansa – tai toisin sanoen kasvattavat sosiaalista pääomaa. Tämän voi nähdä vastareaktiona nykyisistä sosiaalisen median alustoista tutulle ”inttämisen internetille” (internet of beefs), jossa toisia haastetaan väittelyyn ilman minkäänlaista aikomusta edetä argumentaatiossa mihinkään.

Metaversumia rakennetaan ihmistä varten. Entä muut eliöt? Ne ovat osittain datapisteinä jo mukana, sillä useiden eläinten touhuja ja liikkumista seuraillaan satelliiteilla ja eläimiin kiinnitettävillä sensoreilla. Voisiko eläinten internet olla kuitenkin jotain muutakin, jotain missä muut eliöt olisivat objektin sijaan olla subjekteja? Mitä jos metaversumissa voisi ymmärtää, mitä eläimet haluavat sanoa tai ymmärtää heidän kokemusmaailmaansa? Tähän pyrkii esimerkiksi interspecies internet -aloite, jossa hyödynnetään tietotekniikkaa eläinten kanssa viestimiseen. Millainen olisi metaversumi, johon kuuluisi myös muita kuin ihmisiä?

Pohdittavaksi: Mitä jos aivot liitetään osaksi tietoverkkoa?

Ihmisen aivojen kytkeminen koneeseen on monesta scifitarinasta tuttu idea. Aivojen ja tietokoneen välistä suoraa yhteyttä kehitetään tällä hetkellä ahkerasti. Peliyhtiö Valven toimitusjohtaja Gabe Newell on todennut, että olemme paljon lähempänä Matrix-elokuvan maailmaa kuin useimmat tajuavat. Mitä jos saisimme muodostettua suoran yhteyden aivoistamme tietoverkkoon – tai toisiin ihmisiin tai eläimiin?

Lue lisää: Science News / Laura Sanders 3.3.2021: Three visions of the future, inspired by neuroscience’s past and present ja IGN Nordic / Joe Skrebels 18.3.2020: Gabe Newell: ‘We’re Way Closer to The Matrix Than People Realise’

Signaaleja metaversumiin liittyen

Millaisia signaaleja tunnistat metaversumiin tai laajemmin digialisaatioon ja teknologian kehitykseen liittyen? Tässä listaus signaaleista tämän luvun taustalla.

Mitä jos mikään ei muutu?

Tulevaisuuspohdinnoissa toisaalta painotetaan muutosta ja toisaalta esitetään tulevaisuus nykytilan jatkeena. Viesti siitä, että asiat eivät muutu tai niiden ei tarvitse muuttua, tuntuu houkuttelevalta, mutta ei koskaan täysin pidä paikkaansa. Tässä selvityksessä olemme avanneet erityisesti yllättävämpiä muutoksia, jotta tulevaisuudesta ja muutoksesta tulisi monipuolisempi kuva. Muutos on sekä vääjäämätöntä että tarpeellista.

Tulevaisuudentutkimusta luonnehditaan toisinaan muutoksen tutkimiseksi. Pystymme helpommin kuvittelemaan sen, mitä jo on, joten tulevaisuuden kannalta on kiinnostavaa miettiä, mitkä asiat ovat toisin. Mutta samalla, kun korostetaan muutosta, jää vähemmälle huomiolle se, mikä ei muutu.

Joidenkin asioiden ei tajuta muuttuvan, joidenkin ei haluta muuttuvan, ja joitain muutoksia aktiivisesti estetään. Tulevaisuudentutkija Sohail Inayatullahin kehittämässä tulevaisuuskolmiossa erotellaan toisistaan tulevaisuuksien imu, nykyhetken työntö ja menneisyyden paino (kuva 1., Inayatullah 2008). Juuri tämä menneisyyden paino kertoo muuttumattomuudesta, ja toisaalta jo käynnissä olevan muutoksen tasaisesta jatkumisesta. Aiemmin tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, missä olemme nyt ja mitä voimme tehdä.

Inayatullahin kolmio, jossa menneisyyden paino, nykyhetken työntö ja tulevaisuuden imu sekä keskellä mahdollinen tulevaisuus

Muutosta myös estetään aktiivisesti, varsinkin sellaista muutosta, joka uhkaa olemassa olevia valta-asetelmia. Tulevaisuudentutkija Alex Steffen puhuu niin sanotusta viivyttelyriistosta (predatory delay, Steffen 2021b). Se tarkoittaa muille vahingollisesta toiminnasta kiinni pitämistä, vaikka tarjolla olisi myös vaihtoehtoja. Siinä ei ole kyse niinkään toimimattomuudesta, vaan viivyttelystä tietoisena strategiana hyötyä nykytilanteesta mahdollisimman paljon. Tupakkateollisuuden toimet ovat yksi historiallinen esimerkki viivyttelyriistosta, ja tällä hetkellä sitä näkee erityisesti fossiilisista polttoaineista riippuvaisten alojen toiminnassa. Yksilön tasolla muutoksen vastustaminen on ymmärrettävää, jos kokee esimerkiksi oman toimeentulonsa uhatuksi.

Aina muutoksen estäminen ei kuitenkaan ole tietoista. On helppoa olla tottumusten vanki ja toistaa vanhaa, kun vaihtoehtoja ei ole aktiivisesti tarjolla tai ne eivät tunnu innostavilta. Tällainen uomakipittäminen, kuten filosofi Esa Saarinen tilanteen ilmaisisi, on turvallista ja houkuttelevaa erityisesti epävarmoina aikoina. Tällä hetkellä olisi vain todella tärkeää kivuta uomasta pois ja löytää muita reittejä eteenpäin, sillä uoma on muuttumassa yhä vaarallisemmaksi koskeksi.

Vaikka ihminen kuinka pyrkisi säilyttämään kaiken ennallaan ja estämään muutosta, hän voi vaikuttaa vain omassa vallassaan oleviin asioihin. Ympäristö ei välitä siitä, haluaisimmeko tulvia, kuivuuksia, myrskyjä ja helleaaltoja. Voimme sulkea silmämme näiltä muutoksilta, mutta ne eivät mene sillä pois. Postnormaalien aikojen käsitettä kehittäneet tulevaisuudentutkijat Ziauddin Sardar ja John Sweeney havainnollistavat tällaisen tilanteen etenemistä hiipimisen, kuhnailun ja purkauksen avulla (Sardar & Sweeney 2016).

Monimutkaisuuden ja keskinäisriippuvaisuuden lisääntyessä ”normaalia” haastavat muutokset hiipivät lähemmäs koettua elämää. Outoja asioita tulee eteen yhä enemmän. Yksi tapa reagoida kaikkeen outoon on jättää se huomiotta ja sulkeutua omaan ”normaaliuden kuplaan”. Tällöin heikot signaalit jäävät joko huomiotta tai ne tulkitaan osaksi vanhoja rakenteita. Tällainen kuhnailu ympärillä hiipivän muutoksen vallitessa johtaa lopulta postnormaalin purkautumiseen, mikä pakottaa tulemaan pois omasta normaaliuden kuplasta ja tarkastelemaan tilannetta uusin silmin.

Kuhnailusta postnormaalina yllätysten aikana on seurannut se, että ennakoinnin asiantuntijoiden tehtävänä on yhä enemmän paasata nykyhetkestä tai jopa menneestä. Esimerkiksi ilmastokriisi ei ole enää tulevaisuuden asia, vaan ilmasto on jo muuttunut. Ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut tällaisessa tilanteessa, tällaisessa ympäristössä, tällaisessa ilmastossa.

Tai jos miettii vaikkapa tekoälyä, sekään ei ole tulevaisuuden ilmiö, vaan sen vaikutukset nähdään jo nyt suositusalgoritmeissa ja somekuplien muodostumisessa, valvontakameroissa ja kasvontunnistuksessa tai vaikkapa automaattisissa laina- ja vakuutuspäätöksissä. Kirjailija William Gibson on sanonut, että tulevaisuus on jo täällä, mutta se on epätasaisesti jakautunut. Tähän kiteytykseen voisi lisätä, että olemme myös ”epätasaisesti” valmiita siihen. Tai kuten johdannossa todettiin, emme lainkaan valmiita siihen, mikä on jo tapahtunut.

Mitä jos emme muutu?

Maailma ympärillämme tulee siis muuttumaan, mutta voimme asemastamme riippuen jättää muutokset huomiotta ja sulkeutua omaan normaaliuden kuplaan. Mitä siitä seuraisi? Kysymys ”mitä jos mikään ei muutu?” on lopulta kysymys ”mitä jos emme muuta toimintaamme?” Varmoja vastauksia tähän ei ole, mutta joitain seurauksia voi arvailla.

Mitä jos emme muuta toimintaamme kestäväksi ja vastaa ympäristökriisiin? Ilmastokriisin vaikutukset kasvavat tulevina vuosikymmeninä. Jos ilmastopäästöjä ei saada nopeasti vähennettyä ja lopulta nettonegatiivisiksi, merenpinta nousee, kuivuudet aavikoittavat laajoja alueita ja osa maapalloa muuttuu elinkelvottomaksi vuosisadan loppuun mennessä. Jos taas luonnonvarojen ylikulutusta ei saada kuriin, kärjistyvät muun muassa luontoympäristöjen tuhoutuminen, saastuminen ja jäteongelmat. Seuraavien sukupolvien edellytykset hyvään elämään rapautuvat.

Samalla luontokato kiihtyy, ja luonnon tarjoamat palvelut, kuten eroosion esto, vesien puhdistus ja kasvien pölytys heikkenevät merkittävästi. Ruoantuotanto häiriintyy ja eri puolilla maapalloa kärsitään nälänhädästä ja puhtaan veden puutteesta. Vauraampi osa ihmisistä pystyy pitämään normaaliuden kuplaa pidempään yllä kuin muut, mutta loputtomiin ei kukaan pysty sulkemaan silmiään muutokselta, kun kriisi voimistuu ja levottomuudet lisääntyvät. Kun kysymyksestä ”mitä jos mikään ei muutu?” tulee ”mitä jos emme muuta toimintaamme?”, niin lopulta meidän tulee kysyä: ”mihin muutoksiin olemme todella valmiita?”

Entä mitä jos Suomessa mikään ei muuttuisi demokraattisten rakenteiden suhteen? Puolueiden, etujärjestöjen ja median rooli säilyisi keskeisenä. Kansalaisten osallisuus olisi äänestämistä ja kansalaisaloitteiden tehtailua ja ehkä vähän naputtamista sosiaalisessa mediassa. Nykyinen järjestelmä on kuitenkin säilynyt jo pitkään, ja äänestäjäkunnan ikääntyminen voi tukea jatkamista entiseen malliin. Ja miksipä vallanpitäjien pitäisi luopua vallasta, vaikka osallisuudesta kuinka puhuttaisiin juhlapuheissa?

Tästä luultavasti tosin seuraisi se, että ihmiset kokisivat demokraattisen järjestelmän yhä etäisempänä ja luottamus sen toimijoita kuten hallitusta ja viranomaisia kohtaan laskisi merkittävästi. Tällöin seuraava kriisi, oli se sitten pandemia tai ilmastoon liittyvä, voisi kaataa koko järjestelmän sisältäpäin. Kriisiajan ohjeita ei noudatettaisi ja kaaos yltyisi.

Entä mitä jos digitalisaation ja datatalouden suhteen mikään ei muuttuisi? Suurten teknologiajättien valta jatkaisi kasvuaan ja ne sanelisivat pitkälti, millaisia digitaalisia palveluita on tarjolla. Ihmisten yksityinen data olisi edelleen kauppatavaraa vaikuttamisen markkinoilla – oli kohteena sitten ostaminen, äänestäminen tai maailmankuvien muokkaus. Ehkä suurin merkitys olisi kuitenkin sillä, mitä ei saavutettaisi, eli millaisia hyötyjä jäisi toteutumatta. Dataan perustuvat palvelut, jotka voisivat helpottaa elämää, jäisivät tekemättä. Ennaltaehkäisevä terveydenhoito, resurssien tehokkaampi käyttö, kiertotalouden monet ratkaisut – kaikkien näiden toteutuminen olisi epävarmempaa.

Muutos ei tapahdu itsestään

Edeltävissä luvuissa on esitelty erilaisia mahdollisia nousemassa tai nupuillaan olevia muutoksia. Ne eivät kuitenkaan tapahdu itsestään tai vääjäämättä. Sama koskee myös laajempia ihmisen käsissä olevia kehityskulkuja. Esimerkiksi ympäristökriisi on jo päällä ja etenee, mutta ekologinen jälleenrakennus eli fossiilista polttoaineista ja resurssien ylikulutuksesta irti päästäminen riippuu ihmisen toimista.

Jos kokee, että mikään ei muutu, voi olla joko hyvin etuoikeutetussa tai lannistetussa asemassa. Etuoikeutetussa siinä mielessä, että on varaa olla omassa kuplassa ja sulkea silmät ympärillä tapahtuvilta muutoksilta ja niiden heikoilta tai vahvoilta signaaleilta. Lannistetussa siinä mielessä, että ei usko omaan toimijuuteen, siihen, että voi vaikuttaa mihinkään. Molempia oletuksia kannattaa haastaa. Etuoikeutettu kuplakin puhkeaa jossain vaiheessa. Nousevista ilmiöistä voi puolestaan löytää omia tapoja vaikuttaa, asioita, joita haluaa ja kokee voivansa vahvistaa. Muutos lähtee pienistä teoista.

Heikot signaalit auttavat löytämään muutoksen siemeniä. On meidän käsissämme miettiä, mitä niistä voisi kasvaa ja millaisia tulevaisuuksia niistä voisi avautua – ja tehdä aktiivisesti muutosta pohdintojen pohjalta. Näin tulevaisuudesta tulee varmemmin elämisen arvoinen. Seuraavassa luvussa lisää siitä, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

Näin otat signaalit haltuun

Kehä, jossa tekstit Avarra, havainnoi, tulkitse, tarinoi, keskustele

Edellä on listattu Sitran heikot signaalit -työssä vastaan tulleita signaaleja ja niistä tehtyä tulkintaa inspiraatioksi omaan tulevaisuusajatteluun. Koska heikkojen signaalien arvo on erityisesti ajattelun avartamisessa, kannattaa niitä etsiä ja tulkita myös itse. Tässä viisi askelta, joilla pääset alkuun.

1. Avarra

Heikkojen signaalien havaitseminen ja tulkinta sekä edellyttävät että tukevat oman ajattelun avartamista. Ennen kuin ryhtyy etsimään heikkoja signaaleja, on tarpeen tunnistaa ja haastaa omia ajattelun kapeikkoja. Tulevaisuudentutkija Joseph Voros on listannut kokoelman periaatteita signaalien etsintään, kuten eri mieltä olevilta kysyminen, esimerkkien hakeminen oman alueen ulkopuolelta ja keskittyminen siihen, mikä ei sovi kuvaan (Voros 2021).

Olemme näitä periaatteita soveltaen muodostaneet kysymyspatteriston katveeseen jäävien teemojen tunnistamiseen yksin tai ryhmässä. Aloittakaa kirjoittamalla kymmenen minuutin aikana mahdollisimman monta vastausta seuraaviin kysymyksiin:

  • Tabut: Mikä on kiellettyä? Mistä ei osata luopua? Mikä on vaikeaa ja miksi?
  • Tuttujen asioiden uudet piirteet: Mitkä ovat keskeisiä teemoja aiheeseen liittyen ja mistä niihin liittyen ei keskustella?
  • Samaan aikaan muualla: Mikä on normaalia tai nousemassa jossain muualla, mikä ei missään nimessä voisi tapahtua Suomessa, omalla asuinalueella tai omalla alalla?
  • Outolinnut: Mitä uutta tai yllättävää on noussut esiin, josta ei oikein tiedetä mikä se on? Mikä ei sovi kuvaan?
  • Jotain hyvää: Mikä antaa toivoa?

Jakakaa ideoinnin jälkeen, millaisia asioita nousi esille ja keskustelkaa niistä. Löytyykö niistä jotain yhteisiä teemoja, joihin kannattaisi syventyä? Mistä näihin teemoihin liittyen kannattaisi etsiä signaaleja? Ensimmäisen askeleen tarkoituksena on ohjata seuraavan vaiheen havainnointia kohti yllättävämpiä ja vähemmälle huomiolle jätettyjä suuntia.

2. Havainnoi

Itse signaalien etsintään kannattaa varata aikaa. Heikkoja signaaleja voi tulla vastaan kadulla, lehtien pienissä uutisissa, sosiaalisessa mediassa ja monessa muussa paikassa, kunhan niille on avoin. Jotta löytää signaaleja, jotka ovat yllättäviä eli etäällä omasta tulkintakehikosta, kannattaa etsiä paikoista, joista ei ole aiemmin katsonut. Signaalien etsintää ei kannata tehdä yksin, vaan kutsua mukaan etsintään mahdollisimman monipuolinen joukko ihmisiä.

Mistä sitten tietää, mitä tulisi etsiä tai että onko löytänyt heikon signaalin? Futuristi Elina Hiltunen vinkkaa testaamaan asiaa kertomalla signaali kaverille (Hiltunen 2013). Jos kaveri alkaa nauraa, vastustaa signaalia tai vaikkapa kieltäytyy tiukasti keskustelemasta siitä, on kyseessä tutkimisen arvoinen signaali. Heikkoja signaaleja voikin etsiä pohtimalla, mikä on viime aikoina tuntunut yllättävältä, naurettavalta tai pöyristyttävältä.

Jos et tiedä, mistä aloittaa, voit hakea inspiraatiota muiden keräämistä signaaleista. Tässä muutamia lähteitä:

Signaaleja kannattaa kerätä yhteiselle alustalle ja yhdessä sovitussa muodossa. Alusta voi olla jokin jo käytössä oleva, kuten Teamsin keskustelualue, jolloin sen käyttö on jo tuttua. Erityisen tärkeää on sopia yhdessä, missä muodossa signaaleja alustalle tallennetaan. Mallia voi ottaa esimerkiksi tämän selvityksen muotoilusta: iskevä otsikko, lyhyt kuvaus, lähde. Oleellista on, että muotoilusta käy nopeasti ilmi mistä on kyse (otsikko ja kuvaus), ja mistä löytyy lisää tietoa aiheesta (lähde).

3. Tulkitse

Kun signaaleja on saatu kerättyä, on tulkinnan aika. Samaan teemaan liittyvät signaalit voi ryhmitellä yhteen ja miettiä, millaisesta mahdollisesta muutoksesta ne kertovat tai millaista mahdollista tulevaisuutta ne kuvaavat? Mitä jos signaalissa mainittu asia olisi arkipäivää? Miten se haastaisi nykyistä tilannetta?

Pohdinnat voi tiivistää ”mitä jos” -kysymyksiksi ja miettiä mahdollisen muutoksen seurauksia. Esimerkiksi signaalit Golfvirran hidastumisesta herättävät kysymyksen: mitä jos Golfvirta hyytyy? Sen seurauksena Suomessa saattaisi olla paljon nykyistä kylmempää ja nykyinen ruoantuotanto voisi romahtaa.

Pohdintaa ei kuitenkaan kannata jättää tähän, vaan miettiä, miten esimerkiksi ruoantuotanto voisi tällöin muuttua. Millainen olisi toisenlainen, signaalin kuvaamaan maailmaan sopiva ruoantuotantojärjestelmä? Kasvatettaisiinko esimerkiksi maan alla luolissa sirkkoja, sieniä ja solumössöä?

Lopuksi voi miettiä, onko tässä toisenlaisessa maailmassa tai tavassa toimia jotain, mistä voisi ottaa oppia nykyhetkessä. Haluaisimmeko toteuttaa jonkin asian edellä kuvitellusta ruoantuotantojärjestelmästä, vaikka Golfvirta ei hyytyisikään? Toisenlaisissa tulevaisuuksissa vieraillaan, jotta osattaisiin toimia paremmin nykyhetkessä.

4. Tarinoi

Tulkinta jää helposti abstraktille tasolle, ja silloin on vaikeaa ottaa kantaa siihen, kuinka toivottavia tai ei-toivottavia kuvitellut kehityskulut olisivat. Sen takia tulkinnan pohjalta kannattaa tehdä tarinoita ja pyrkiä niiden kautta kokemaan toisenlaisia tulevaisuuksia.

Tulevaisuustarinaan tarvitset signaalin, sen pohjalta mietityn ”mitä jos” -kysymyksen ja paikan. Paikka voi olla esimerkiksi kahvila, rakennustyömaa, pyöräretki, kylpyhuone tai ruokakauppa. Sen avulla edellisen vaiheen pohdinnat sijoitetaan johonkin tilaan ja tilanteeseen. Esimerkiksi millainen olisi rakennustyömaalle sijoittuva tarina Golfvirran hyytymisen vaikutuksista?

Tarinan kirjoittamisen tueksi voi käyttää seuraavaa rakennetta:

  • Aluksi…
    Mikä on tilanne? Keitä on paikalla? Minkälainen tunnelma paikassa on?
  • Sitten tapahtuikin…
    Mitä tapahtuu? Mikä rikkoo alkutilanteen? Mitä paikallaolijat siitä ajattelevat? Miltä tilanteessa tuntuu?
  • Lopuksi…
    Miten tilanne ratkeaa tai päättyy?

5. Keskustele

Tulevaisuusajattelu on parhaimmillaan jaettuna. Tarinoiden kautta päästään kiinni siihen, millaiselta erilaisissa tulevaisuuksissa tuntuu, mikä niissä on hyvää ja mikä huonoa. Näin päästään kiinni myös siitä, mikä meille on tärkeää ja millaisen tulevaisuuden oikeastaan haluammekaan.

Tässä ohjeet tulevaisuustarinoista keskustelemiseen

  • Lukekaa ääneen edellisessä vaiheessa luomanne tarina tai valitkaa jokin tämän selvityksen tarinoista.
  • Eläytykää ja keskustelkaa: Miltä tarinan hahmoista tuntuu? Miksi?
  • Kuvitelkaa: Miten tarina voisi jatkua? Keksikää erilaisia suuntia tarinalle ja miettikää, mitä tunteita niihin voisi liittyä.
  • Miettikää lopuksi, mitä tarinasta voisi ottaa opiksi nykyhetkessä? Mikä olisi jokin asia, minkä voisi tehdä saman tien, jotta olisi varautuneempi tarinassa kuvattuun tulevaisuuteen tai saisi sitä edistettyä tai estettyä?

Lopuksi

Heikkojen signaalien havainnointi ja tulkinta, ja toisenlaisten tulevaisuuksien hahmottaminen sen avulla on tässä ajassa yhä tärkeämpää. Se on kuitenkin vain yksi osa tulevaisuusajattelua. Sitran sivuilta löydät lisää työkaluja ja materiaalia, kuten suositut megatrendikortit, kattavan materiaalin tulevaisuusajattelua ja muutoksentekemistä avaavan Tulevaisuustaajuus-työpajan järjestämiseen, Tulevaisuuden tekijän työkalupakin eli kokoelman harjoitteita tulevaisuusajattelun tueksi sekä paljon muuta.

Kannustamme kaikkia jakamaan löytämänsä heikot signaalit ja niistä syntyneet oivallukset Twitterissä tai Instagramissa tunnisteella #heikotsignaalit. Otamme myös mieluusti vastaan kaikki palautteet, kysymykset ja kehitysehdotukset – voit lähettää ne osoitteeseen heikotsignaalit@sitra.fi.

Liite: Näin signaalityö tehtiin

Sitran heikot signaalit -työ lähti alun perin tarpeesta tuoda täydentävä näkökulma suosituiksi tulleelle megatrendityölle. Tammikuussa 2019 julkaistun selvityksen tavoitteena oli avartaa tulevaisuusajattelua eli tuoda esille tulevaisuutta koskevia oletuksia, haastaa käsityksiä tulevaisuuksista ja laajentaa mahdollisten tulevaisuuksien valikoimaa. Tulevaisuusajattelun avartamiseen myös tarjottiin joukko työkaluja.

Viimeaikaisissa ennakointia käsittelevissä raporteissa heikot signaalit ja laajemmin yllätysten ja epäjatkuvuuksien parempi huomioiminen on korostunut. Kansallinen ennakointi 2020 -raportissa todetaan, että ”yllätysten ennakointia, kokeilullisuutta ja uusia avauksia ei priorisoida yhtä korkealle organisaatioissa” kuin todennäköisten kehityskulkujen ennakointia. Raportissa suositellaankin ” yllättävämpien heikkojen signaalien ja villien korttien huomioimista trendien lisäksi” (Pouru ym. 2020). Vastaavasti Tulevaisuustiedon lähteillä -raportissa suositellaan kehitettävän ”menetelmiä, työskentelytapoja ja toimintamalleja, joilla poikkeavia ilmiötä, kuten heikkoja signaaleja ja villejä kortteja, voidaan paremmin käyttää poliittisen päätöksenteon tukena” (Ahvenharju ym. 2020).

Tarve heikkojen signaalien paremmalle huomioinnille ja hyödyntämiselle, sekä niiden käytölle tulevaisuusajattelun avartamisessa onkin vain kasvanut sitten vuoden 2019 heikot signaalit -selvityksen. Kun tätä selvitystyötä käynnisteltiin tammikuussa 2021, lähdettiin liikkeelle edelle mainituista suosituksista ja laajemmin tarpeesta kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia ja haastaa vanhoja tarinoita tulevaisuuksista. Monet edellisessä selvityksessä mainitut aiheet olivat edelleen ajankohtaisia, mutta samalla ne tuntuivat olevan liian kaukana tai irrallaan ihmisten arjesta. Miten voisi tuoda oudoilta ja yllättäviltä tuntuvat kehityskulut lähemmäksi ihmisten kokemusta ja samalla helpommin hyödynnettäväksi?

Ratkaisua lähdettiin etsimään tarinallisuudesta. Millaisia voisivat olla uutta avaavat tarinat tulevaisuuksista? Sellaiset tarinat, jotka samalla toisivat tulevaisuuden nykyhetkeen koettavaksi? Samalla haluttiin lisätä myös kriittisyyttä olemassa olevia tulevaisuustarinoita kohtaan. Tarinallistamisen ja ihmisenkokoisten tarinoiden varjoon voi jäädä monia ilmiöitä ja näkökulmia, ja siksi kriittinen ja analyyttinen suhtautuminen tarinoihin on tärkeää (Mäkelä ym. 2018). Tulevaisuudentutkija Sohail Inayatullah käyttää termiä ”käytetty tulevaisuus” (used future) kuvaamaan käsitystä tulevaisuudesta, joka on jostain muualta omaksuttu, eikä välttämättä vastaa omia arvoja tai sitä, mitä haluaisi tapahtuvan (Inayatullah 2008).

Työtä ohjaavaksi kehystykseksi muodostui alkukeväästä 2021 ajatus siitä, että tarvitsemme toisenlaisia tarinoita tulevaisuuksista – ja nykyisten tarinoiden haastamista. Työn tarkemmassa suunnittelussa yritettiin löytää tasapaino keskenään ristiriitaisten tavoitteiden välillä. Miten kertoa ihmisenkokoisia tarinoita unohtamatta isompaa kuvaa ja kontekstia? Miten ottaa huomioon heikkojen signaalien tulkinnan subjektiivisuus ja samaan aikaan tuoda erilaisia näkökulmia esiin? Miten yhdistää outous ja arkipäiväisyys? Jotta näihin kysymyksiin voi vastata, täytyy ensin kuvata heikot signaalit -työn teoreettinen pohja ja prosessin eteneminen.

Heikot signaalit työn lähtökohdat ja prosessi

Sitran heikkojen signaalien teoreettisena perustana on futuristi Elina Hiltusen ja tulevaisuudentutkija Leena Ilmola-Sheppardin tekemä tutkimus aiheesta (Hiltunen 2008, 2010, 2013, Ilmola-Sheppard 2014). Kuten johdannossa todettiin, heikko signaali on jokin todella tapahtunut asia, jota voi pitää muutoksen ensioireena tai merkkinä jostain nousevasta ilmiöstä. Käytännössä kyseessä voi olla jokin uusi teknologia, säädös tai politiikkatoimenpide, liiketoimintamalli, kansalaisaktiivisuuden ilmentymä, tutkimustulos tai keksintö, tuote tai palvelu tai jokin uusi kokeilu. Joskus myös mielipidettä voidaan pitää signaalina, jos sen ilmaisee vaikutusvaltainen henkilö.

Heikkojen signaalien ominaisuuksia ovat (Hiltunen 2010, 2013)

  • Uutuus: heikko signaali on merkki uudesta asiasta tai vanhan asian uudesta puolesta
  • Yllättävyys: heikko signaali on tulkitsijalleen yllättävä
  • Haastavuus: heikko signaali pakottaa haastamaan oletuksia nykyisestä ja siksi se on usein vaikea huomata tai helppo jättää huomiotta
  • Merkityksellisyys: heikko signaali kuvaa asiaa, jolla voi olla tulevaisuudessa vaikutus
  • Viive: heikko signaali kertoo asiasta, joka ei vielä ole merkittävä, vaan vaatii vielä aikaa kypsyäkseen

Ominaisuuksista käy hyvin ilmi se, että heikko signaali on aina tulkinnanvarainen. Mikä on yllättävää tai uutta? Entä mitä pidetään merkityksellisenä? Tähän vaikuttaa vahvasti tulkitsijan näkökulma, konteksti ja ajatusmallit. Niin heikkojen signaalien havainnointi kuin niiden tulkinta edellyttävät omien ajatusmallien haastamista (Ilmola-Sheppard 2014). Havainnoinnin suhteen tämä tarkoittaa signaalien etsimistä uusista paikoista ja uusilla tavoilla. Käytännössä tämä voi olla oman alan ulkopuolisten lehtien ja raporttien läpikäymistä, futuristien ja toisinajattelijoiden somepostausten seuraamista tai yllättävien asioiden etsintää vaikkapa kauppareissulla.

Kun signaaleja on kerännyt riittävän joukon, niitä voi ryhtyä tulkitsemaan. Ensimmäinen tulkinta on helppo ja usein hieman tylsä. Siksi kannattaa antaa samalle signaalille useita eri tulkintoja, miettiä sitä erilaisista näkökulmista ja keskustella siitä muiden kanssa. Signaalien tulkinnassa on kyse sekä niiden välittömien, että välillisten vaikutusten miettimisestä. Jos käytössä olisi äärettömästi aikaa, voisi signaaleja sekä kerätä laajasti, että tehdä niistä runsaasti erilaisia tulkintoja. Käytännössä täytyy kuitenkin tasapainotella havainnoinnin kattavuuden, tulkinnan syvyyden ja käytettävissä olevan ajan välillä.

Jotta heikko signaali päätyy toiminnaksi, sen on läpäistävä useampia vaiheita. Näitä voi havainnollistaa ”suodattimina” (kuva 2., Ilmola-Sheppard 2014, Ansoff 1984). Mahdollisia signaaleja on valtava määrä. Havaintosuodatin määrittää sen, mitkä signaalit havaitsemme. Mitä leveämpi tämä suodatin on, sitä enemmän ja useampaan teemaan liittyviä signaaleja havaitsemme – ja sitä työläämpää havainnointi on. Kun signaali on havaittu, siitä tehdään tulkinta. Tähän vaikuttaa tulkintasuodatin, eli näkökulma, ajatusmallit, arvot ja intressit.

Kuvassa signaali, havaintosuodatin, havainto, tulkintasuodatin, tulkinta, valtasuodatin, toiminta

Signaalin pohjalta luotu tulkinta ei kuitenkaan suoraan johda toimintaan. Valtasuodatin määrittää sen, millaisia tulkintoja otetaan huomioon ja minkä pohjalta toimitaan. Tämä liittyy suoraan tulevaisuusvaltaan, eli siihen, kenellä on valta määrittää yleisessä keskustelussa olevia näkemyksiä tulevaisuuksista ja keitä näissä tulevaisuuksissa näkyy. Valtasuodatin määrittelee mitä halutaan nostaa esille, mitä vaientaa, mitä pidetään relevanttina ja mitä hyödyllisenä. Siten se vaikuttaa siihen, miten signaaleja käytetään.

Valtasuodatinta voi avartaa laajentamalla tulevaisuuskeskustelua ja tekemällä erilaisista tulevaisuuden kehityskuluista, mahdollisista yllätyksistä ja tulevaisuusnäkemyksistä helpommin omaksuttavia. Sitran heikot signaalit -työssä on pyritty laajentamaan sekä havaintosuodatinta, tulkintasuodatinta, että valtasuodatinta. Seuraavaksi kuvataan tätä prosessia sen kolmen vaiheen kautta: signaalien kerääminen, niiden tulkinta ja työn paketointi.

Signaalien kerääminen

Signaalien kerääminen aloitettiin alkukeväällä 2021. Päävastuu signaalien keräämisestä oli selvityksen kirjoittajilla, mutta signaalien keräämiseen pyydettiin mukaan kaikki sitralaiset. Tätä varten perustettiin oman Teams-kanava, jossa signaaleista pystyttiin myös keskustelemaan yhdessä.

Signaalien keräämisen joukkoistamista harkittiin keväällä 2021. Suunnitelmissa oli avoin kysely, jossa olisi pyydetty kuvauksia jostain yllättävästä asiasta, jonka on viime aikoina kohdannut. Muutaman testiversion jälkeen suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, koska kysymys koettiin liian hankalaksi. Signaalien havainnointi edellyttää sellaista pohjustusta ja nykyisten tulevaisuusoletusten haastamista, mitä ei kyselyllä ole mahdollista toteuttaa.

Kyselyn sijaan päätettiin panostaa omien ajatusmallien ja oletusten haastamiseen. Sitran sisäisesti järjestettiin kolme ”sense-breaking”-työpajaa, joissa pyrittiin tunnistamaan havainnoinnin katvealueita. Jos sense-making eli tolkullistaminen tarkoittaa yhteisen ymmärryksen luomisesta johonkin asiaan liittyen, sense-breakingissä on kyse vallitsevan käsityksen murtamisesta ja oletusten kyseenalaistamisesta (Maitlis & Christiason 2014). Työpajoissa käytettiin kysymyksiksi muutettuja tulevaisuudentutkija Joseph Voroksen periaatteita signaalien etsintään (Voros 2021). Työpajojen perusteella on luotu selvityksessä kuvattu Avarra-harjoitus.

Signaaleja kerättiin sosiaalisesta mediasta, blogeista ja uutisista. Näiden lisäksi hyödynnettiin myös olemassa olevia signaalikokoelmia. Näitä olivat mm.

Signaalien tulkinta

Signaalien tulkinta painottui syys-lokakuuhun 2021. Työtä viitoitti Sitran visio reilusta, kestävästä ja innostavasta tulevaisuudesta. Tulkinnassa pohdittiin etenkin, mitä signaalin kuvailema asia voisi tarkoittaa yleistyessään ja millaisia seurauksia sillä olisi suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Yleisen vaikutusten kuvailun rinnalla haluttiin miettiä, miten ne näkyvät ihmisten arjessa. Tätä varten hyödynnettiin elämyksellisen ennakoinnin menetelmiä ja kehikoita.

Tulevaisuudentutkijat Stuart Candy ja Jake Dunagan määrittävät neljä eri tarkastelutasoa elämykselliseen ennakointiin (kuva 3., Candy & Dunagan 2017). Abstrakteimmalla tasolla kuvataan tulevaisuuden maailmaa hyvin yleisellä tasolla. Tarkempia kuvauksia ovat skenaariot, joihin sisältyy myös kuvaus siitä, miten kyseiseen tulevaisuuskuvaan on päädytty. Lähempänä konkretiaa ovat kuvaukset tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuvista tilanteista. Konkreettisimmalla tasolla ovat erilaiset tulevaisuuden esineet tai muut koettavat ilmentymät.

Kuvassa tulevaisuuksien kokemisen eri tasot: kama, tilanne, skenaario, maailma

Tulkinnassa lähdettiin ensin liikkeelle erilaisista tilanteista, kuten ruokailu, matkustaminen, työskentely tai ruokakaupassa käyminen. Yhteisen tarinankerronnan kannalta havaittiin kuitenkin selkeämmäksi lähteä tilanteen sijaan liikkeelle paikasta. Tulevaisuus koetaan aina jossain paikassa ja paikkojen kautta pääsee kiinni monipuolisesti erilaisiin tilanteisiin.

Signaalien tulkitsemiseksi järjestettiin syys-lokakuussa kaksi Sitran sisäistä ja kaksi kaikille avointa työpajaa. Syyskuun työpajoissa noin neljän hengen ryhmät kirjoittivat annetusta signaalista tiettyyn paikkaan sijoittuvan tarinan. Ryhmät saivat lyhyen kuvauksen signaalista, linkin alkuperäislähteeseen ja kolme vaihtoehtoista paikkaa, josta valita. Paikkoina oli mm. päiväkoti, rakennustyömaa, sairaala, vaatekauppa, pyöräretki, auto, puisto ja ravintola. Tavoitteena oli tarjota mahdollisimman erilaisia kaikille tuttuja paikkoja.

Osallistuja pitivät yhteistä tarinankerrontaa hyvänä tapana päästä kiinni signaalin mahdollisiin vaikutuksiin. Koska tulevaisuuspohdinnat keskittyvät helposti uhkakuviin ja ei-toivottavina pidettyihin kehityskulkuihin, työpajassa ohjeistettiin pohtimaan myös mitä hyvää voisi tapahtua. Usea ryhmä kertoikin löytäneensä alun dystopiapohdintojen jälkeen tarinoiden avulla myös hyviä piirteitä kuvittelemastaan tarinasta. Ryhmien luomat tarinat eivät siten olleet selkeästi toivottavista tai ei-toivottavista tulevaisuuksista kertovia, vaan monisyisempiä niin kuin elämä tuppaa olemaan.

Ryhmien luomat tarinat muokattiin selkeiksi kertomuksiksi ja niitä käytettiin lokakuun työpajoissa. Tällä kertaa tehtävänä oli eläytyä tarinaan ja miettiä sitä tarinan henkilöiden näkökulmasta. Tarinoihin tehtiin myös useita erilaisia mahdollisia jatkokertomuksia. Tavoitteena oli tuoda samaan tarinaan useampi erilainen näkökulma. Osallistujat kommentoivat, että eri näkökulmien kautta selkeytyi myös omat oletukset tarinan aiheeseen liittyen. Lisäksi tarinoiden kokeminen laittoi ajattelemaan, miten tarinan kuvaamaan tulevaisuuteen on päädytty.

Työn paketointi

Selvityksen kirjoitus aloitettiin työpajaprosessin jälkeen. Työpajojen ja kerättyjen signaalien ryhmittelyn perusteella valittiin selvityksessä mainitut kuusi paikkaa. Tavoitteena oli saada mahdollisimman monipuolinen katsaus suomalaisen yhteiskunnan kannalta oleellisiin heikkoihin signaaleihin ja samaan aikaan pitää selvitys luettavan pituisena. Paikkoja tunnistettiin enemmän kuin mitä oli mahdollista käsitellä ja muutamia kiinnostavia paikkoja, kuten terveyskeskus tai koulu, jouduttiin jättämään tästä selvityksestä pois.

Paikat tarjoavat jäsennyksen koko selvitykselle. Tiettyyn paikkaan liittyvien signaalien ryhmittelyssä ja luvun jäsentämisessä hyödynnettiin tulevaisuudentutkija Jim Datorin neljän tulevaisuuden kehikkoa (Dator 2009). Käytyään tutkimusryhmänsä kanssa läpi ison joukon skenaarioita ja tulevaisuusraportteja, hän huomasi, että ne menevät jonkin näistä neljästä kategoriasta: jatkuva kasvu, säätely ja niukkuus, romahdus ja uusi alku, sekä transformaatio eli radikaali muutos.

Koska kehikko on alun perin tehty tulevaisuuskuvien ja skenaarioiden jaotteluun, sitä piti soveltaa signaalien jaotteluun sopivaksi. Muokkaamisen ja testaamisen jälkeen muodostui seuraava jäsentelyä ohjaava jaottelu:

  • Jatkuva kasvu: nykyiseen kehitykseen liittyvät ja sen uusiin puoliin liittyvät signaalit.
  • Säätely ja niukkuus: signaalit, jotka kertovat reaktioista tämän hetken muutoksiin ja yrityksistä hallita niitä.
  • Romahdus ja uusi alku: nykyisiä rakenteita ja paikan määritelmää merkittävästi haastavat signaalit.
  • Radikaali muutos: jostain aivan toisenlaisesta kertovat signaalit.

Jaottelu auttoi ottamaan huomioon erilaisia signaaleja riittävän kattavasti. Koska tavoitteena on toisenlaisten tulevaisuustarinoiden hahmottelu ja olemassa olevien haastaminen, haluttiin saada erilaisia näkökulmia paikkoihin liittyviin signaaleihin ja millaisista tulevaisuuksista ne voisivat kertoa. Jaottelu ottaa mukaan niin nykyhetken jatkeen ja siihen reagoimisen kuin romahduksen tai merkittävämmän muutoksen. Se, mitä pidetään esimerkiksi romahduksena, on tietenkin myös tulkinnanvaraista, ja jaottelua voi pitää lähinnä suuntaa antavana työn apuvälineenä ja yhtenä avaimena tehtyihin oletuksiin. Muutkin valinnat ja jaottelut olisivat olleet mahdollisia.

Selvityksen avulla halutaan herätellä ajattelemaan toisenlaisia tulevaisuuksia. Siksi lukujen alaotsikot ovat kysymysmuodossa. ”Mitä jos?” on heikkojen signaalien herättämä peruskysymys, joka avaa oven toisenlaisiin tulevaisuuksiin. Alalukujen alussa olevilla tulevaisuustarinoilla haluttiin tarjota kurkistus siitä, mitä oven takan voisi olla. Tarinat ovat täysin kuvitteellisia ja niissä hyödynnetään syksyn 2021 työpajoissa luotuja ja käsiteltyjä tarinoita. Työpajojen tarinat eivät kuitenkaan päätyneet sellaisenaan selvitykseen, vaan ne toimivat lopullisten tarinoiden innoittajina.

Tuttuihin paikkoihin sidotut signaalit ovat lähempänä ihmisten arkipäivää, mutta samalla ne eivät välttämättä ole täysin yllättäviä. Siksi jokaisen luvun loppuun lisättiin vielä yksi yllättävämpi kysymys pohdittavaksi. Nämä perustuvat kiinnostaviin asioihin, joita tuli signaaleja kerättäessä vastaan, mutta jotka perustuvat enemmän ajatusleikkeihin kuin tapahtuneisiin asioihin.

Selvityksen tavoitteena on kannustaa kaikkia lukijoita keräämään ja tulkitsemaan heikkoja signaaleja, sekä käymään keskustelua toisenlaisista tulevaisuuksista. Tämän tueksi viimeiseen lukuun on hahmoteltu yksinkertainen prosessi, jolla pääsee alkuun. Prosessi perustuu Sitran heikot signaalit työssä saatuihin oppeihin ja on jatkokehitelty verso niistä työpajoista, mitä työn aikana on tehty.

Yhteenveto

Edellä on kuvattu, miten työ on edennyt ja millaisia ratkaisuja on tehty työn aikana. Tämän liitteen alussa todettiin, että työn aikana on täytynyt löytää tasapaino monien keskenään ristiriitaisten tavoitteiden välillä. Palataan näihin alun kysymyksiin ja miten niitä on koitettu ratkaista:

  • Miten kertoa ihmisenkokoisia tarinoita unohtamatta isompaa kuvaa ja kontekstia? Jokaisen alaluvun alussa on lyhyt tarina, jonka jälkeen kuvataan yleisemmällä tasolla, millaisista tulevaisuuksista signaalit voivat kertoa ja millaisiin kehityskulkuihin ne liittyvät. Lukujen alussa on myös kuvaus niistä muutoksista, jännitteistä ja kysymyksistä, mitkä paikkaan ja aiheeseen tällä hetkellä liittyvät.
  • Miten ottaa huomioon heikkojen signaalien tulkinnan subjektiivisuus ja samaan aikaan tuoda erilaisia näkökulmia esiin? Tulkinnan subjektiivisuudesta ei pääse eroon, mutta tehdyistä valinnoista voi koittaa olla mahdollisimman avoin. Siksi tässä liitteessä on kuvattu tarkemmin prosessi selvityksen takana. Useampia näkökulmia on tuotu mukaan erityisesti työpajaprosessin myötä. Monipuolisuutta haettiin myös jäsentämällä luvut Datorin jaottelua soveltamalla ja joukkoistamalla signaalien kerääminen kaikille sitralaisille.
  • Miten yhdistää outous ja arkipäiväisyys? Signaalien mahdollisia vaikutuksia on kerrottu tuttujen paikkojen kautta. Tarinallisuus puolestaan helpottaa yllätyksellisempien kehityskulkujen hahmottamista.

Lähteet

Ahvenharju, S., Pouru, L., Minkkinen, M. ja Ahlqvist, T. (2020). Tulevaisuustiedon lähteillä: analyysi ennakointiraporteista ja tulevaisuuden ilmiöistä. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2020.

Ansoff, Harry Igor 1984. Implanting strategic management, Prentice Hall International,  New Jersey

Candy, S., & Dunagan, J. (2017). Designing an experiential scenario: The people who  vanished. Futures, 86, 136-153.

Dasgupta, P. (2021). The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review. HM Treasury.

Dator, J. (2009). Alternative Futures at the Manoa School. Journal of Futures Studies,  14(2), 1-18

Gramsci, A. (1982).  Vankilavihkot. Valikoima 2. (Quaderni del carcere.) Toim. Mikael Böök, suom. Martti Berger, Mikael Böök & Leena Talvio. Helsinki: Kansankulttuuri.

Hiltunen, E. (2008). The future sign and its three dimensions. Futures, 40(3), 247-260.

Hiltunen, E. (2010). Weak signals in organizational futures learning. Acta Universitatis oeconomicae Helsingiensis, A, 365

Hiltunen, Elina 2013. Heikot signaalit. Teoksessa Osmo Kuusi, Timo Bergman & Hazel Salminen (toim.): Miten tutkimme tulevaisuuksia? – kolmas, uudistettu painos. Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry, Acta Futura Fennica 5.

Ilmola-Sheppard, Leena 2014. Increasing Flexibility by Environment Scanning of the Early Signs of Change in the Complex Environment. Aalto University publication series Doctoral Dissertations, 60/2014.

Inayatullah, S. (2008). Six pillars: futures thinking for transforming. Foresight 10(1), 4-21.

IPCC (2021). Climate Change 2021: The Physical Science Basis. Contribution of Working Group I to the Sixth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press.

IPBES (2019). Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Järvensivu, P. & Toivanen, T. (2018). Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa A. Suoranta & S. Leinikki (toim.) Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Vastapaino 2018.

Karelas, A. (2021). There’s no ’metaverse’ where climate change doesn’t exist. The Hill 1.11.2021. https://thehill.com/opinion/energy-environment/579461-theres-no-metaverse-where-climate-change-doesnt-exist

Kuhmonen, T., Ahlmeyer, F., Dołzbłasz, S., Janc, K., Raczyk, A., Ruuska, P., Skrzypczyński, R & Volgmann, K. (2021). Ruralization – The opening of rural areas to renew rural generations, jobs and farms. D4.2 Trend analysis: summary report and trend database.

Lenton, T. M., Rockström, J., Gaffney, O., Rahmstorf, S., Richardson, K., Steffen, W., & Schellnhuber, H. J. (2019). Climate tipping points—too risky to bet against. Nature 575, 592-595.

Maitlis, S. & Christianson, M. (2014). Sensemaking in Organizations: Taking Stock and Moving Forward. The Academy of Management Annals 8(1), June 2014.

Martela, F., & Pessi, A. B. (2018). Significant work is about self-realization and broader purpose: defining the key dimensions of meaningful work. Frontiers in psychology, 9, 363.

Mäkelä, M., Björninen, S., Karttunen, L., Nurminen, M., Raipola, J. & Rantanen, T. (2018). Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia. Avain – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti 1/2018, 90-93.Pouru, L., Minkkinen M., Auffermann B., Rowley, C., Malho M. & Neuvonen, A. (2020). Kansallinen ennakointi Suomessa 2020. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:17

Sardar, Z. (2010). Welcome to postnormal times. Futures, 42(5), 435-444.

Sardar, Z., & Sweeney, J. A. (2016). The three tomorrows of postnormal times. Futures, 75, 1-13.

Scheffler, S. (2010). The normativity of tradition. Kirjassa Scheffler, S. Equality and tradition: questions of value in moral and political theory. Oxford University Press, New York.

Steffen, A. (2021a). We’re not yet ready for what’s already happened. https://alexsteffen.substack.com/p/were-not-yet-ready-for-whats-already

Steffen, A. (2021b). Predatory delay. How denialism, downplaying and civic sabotage protect the unsustainable. The Snap Forward podcast. https://alexsteffen.substack.com/p/predatory-delay

Steyerl, H. (2016). A sea of data: Apophenia and pattern (mis-) recognition. E-flux Journal, 72.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Kotitalouksien kulutus [verkkojulkaisu]. ISSN=1798-3533. 2016. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 1.11.2021]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/ktutk/2016/ktutk_2016_2020-04-20_tie_001_fi.html

THL: Tasa-arvotiedon keskus. Tasa-arvosanasto. Vierailtu 1.11.2021. https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli/tasa-arvosanasto

Tilastokeskus (2019). Suomen virallinen tilasto (SVT): Tulonjakotilasto [verkkojulkaisu]. Tuloerot (kansainvälinen vertailu) 2019, 2 Asumiskustannusten tulo-osuudet ja kotitalouksien tulotaso. Tilastokeskus, Helsinki

Uro Jarkko: ”Ydinperheellä” on vain lyhyt historia. Vau.fi. Päivitetty 2.3.2009. Vierailtu 1.11.2021. https://www.vau.fi/perhe/tarinoita-perheista/ydinperheen-lyhyt-historia/

van Veen, B. L., & Ortt, J. R. (2021). Unifying weak signals definitions to improve construct understanding. Futures, 134, 102837

Voros, J. (2021). Heuristic principles for scanning. The Voroscope. https://thevoroscope.com/2021/03/22/heuristic-principles-for-scanning/

Kirjoittajista

Mikko Dufva on Sitran tulevaisuusasiantuntija ja tulevaisuudentutkimuksen dosentti Aalto-yliopistossa. Hän tarkastelee työkseen tulevaisuuden kehityskulkuja, niiden välisiä jännitteitä ja tulevaisuuteen liittyviä mielikuvia. Lisäksi hän pyrkii tunnistamaan ei-ilmeisiä, mutta tulevaisuuden kannalta merkittäviä asioita. Mikolla on laaja kokemus ennakoinnista ja hän on väitellyt tekniikan tohtoriksi tulevaisuutta koskevan tiedon tuottamisesta ja systeemisestä ennakoinnista.

Christopher Rowley on Sitran ennakoinnin asiantuntija. Hän kehittää Sitran tulevaisuustyötä ja tarkastelee pitkän aikavälin yhteiskunnallisia muutosilmiöitä. Juuri nyt hän työskentelee varsinkin talouden, teknologian ja turvallisuuden tulevaisuuden parissa. Christopheria kiinnostaa erityisesti ennakoinnin vaikuttavuus, monimuotoisuus ja inklusiivisuus.

Julkaisun perustiedot

Otsikko

Heikot signaalit 2022

Alaotsikko

Tarinoita tulevaisuuksista

Tekijät

Mikko Dufva ja Christopher Rowley

Julkaisupaikka

Helsinki

Julkaisuvuosi

2022

Julkaisija

Sitra

ISBN (nid.)

978-952-347-253-2

ISBN (PDF)

978-952-347-254-9

ISSN (nid.)

1796-7104

ISSN (PDF)

1796-7112

Sarja

Sitran selvityksiä

Julkaisun numero

200

Mistä on kyse?