Julkaistu 21.03.2017

Demokratia puolustuskannalla – lopun alkua vai normaalia kausivaihtelua?

Demokratia on joutunut puolustuskannalle. Voimakkaan laajenemisvaiheen jälkeen demokratian maantieteellinen leviäminen on pysähtynyt. Vauraissa länsimaissakin ollaan huolestuneita järjestelmän tulevaisuudesta. Jotkut pitävät populismin nousua merkkinä demokratian kriisistä ja autoritarismin vahvistumisesta. Vai onko kyse demokratian kehitykseen kuuluvasta sisäisestä korjausliikkeestä, jossa järjestelmä ennen pitkää sopeutuu muuttuneisiin olosuhteisiin?
Kirjoittaja
Euroopan lähihistorian tutkija Juhana Aunesluoma on poliittisen historian dosentti ja tutkimusjohtaja Eurooppa-tutkimuksen verkostossa Helsingin yliopistossa. Hän tutkii Euroopan poliittisten instituutioiden ja päätöksenteon historiaa geopolitiikan, kansainvälisen talouden ja niiden taustalla olevien aatteiden ja mentaliteettien näkökulmista.

Viime vuosisadan loppupuolisko oli demokratian maailmanlaajuista voittokulkua. 1970-luvulla Välimeren alueella vahvistunut demokratiakehitys sai jatkoa vuoden 1989 vallanvaihdoksista entisissä sosialistimaissa.

Vastaavaa kehitystä nähtiin Euroopan ulkopuolella. Filippiinien rauhanomainen siirtyminen demokratiaan vuonna 1986 oli esimerkki uudenlaisesta, verettömästä vallankumouksesta. Latinalaisessa Amerikassa autoritaariset hallitukset joutuivat ahtaalle. Aiemmin vallankahvassa olleet sotilaat siirtyivät monissa maissa taka-alalle.

Apartheidin päättyminen kertoi demokratiaan kuuluvan ihmisoikeusajattelun juurtumisesta eteläiseen Afrikkaan. Demokratiatutkijat korostivat kansalaisaktivismia ja kansalaisyhteiskunnan merkitystä demokratian välttämättömänä perusrakenteena.

Demokratiakehitys oli myönteisellä tavalla dramaattista. Politiikan sanastoon vakiintui käsite people power revolution. Käsite viittasi siihen, että kansa käytti sille demokratian periaatteiden mukaan kuuluvaa valtaa.

Vuosituhannen vaihteessa hieman alle puolet maailman väestöstä eli demokratioiksi luokiteltavissa maissa. Sittemmin tuuli on kuitenkin kääntynyt vastaiseksi. Ensin ajauduttiin ”demokratiataantumaan”, joka demokratiatutkija Larry Diamondin mukaan alkoi vuoden 2006 tienoilla. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa demokratian laajeneminen ja syveneminen pysähtyi.

Demokratiatutkijat ja erilaisia kansainvälisiä vertailuja ja demokratiamittareita laativat tutkimuslaitokset eivät ole yksimielisiä siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut. The Economist -lehden teettämän tutkimuksen mukaan vuonna 2016 demokratian laatu ja kattavuus on kääntynyt laskuun. Merkittävänä tekijänä on vanhimmissa demokratioissa, erityisesti Yhdysvalloissa pahentunut kansalaisten epäluottamus omia poliittisia instituutioitaan ja päättäjiään kohtaan.

Kuluvalla vuosikymmenellä yhä harvemmat maat ovat siirtyneet demokratiaan tai vahvistaneet kansanvaltaisia instituutioitaan ja toimintatapojaan. Demokratian vaihtoehdot houkuttelevat. Harvainvalta ryyditettynä teknokraattisella hallintokoneistolla näyttää tuottavan vakautta ja ennustettavuutta Kiinan jättivaltiossa.

Turkissa ja Venäjällä hallitukset pyrkivät vakiinnuttamaan asemansa tukahduttamalla poliittisia vastavoimiaan. Vaihtoehtojen kaventuessa on lopputuloksena nimellinen demokratia. Vallanpitäjät saattavat mittauttaa vaaleissa korkeitakin kannatuslukuja, mutta tosiasiassa äänestäjillä ei ole mahdollisuuksia vaihtaa johtajiaan.

Päätöksenteon hitaus tai jumiutuminen on tuskastuttanut niin eliittejä kuin kansaakin

Vanhimmat ja vakaat demokratiat oirehtivat samaa tautia. Euroopassa ja Yhdysvalloissa ollaan jo pitkään oltu huolestuneita järjestelmän vähittäisestä rapautumisesta. Päätöksenteon hitaus tai jumiutuminen on tuskastuttanut niin eliittejä kuin kansaakin.

Vaikka mielipide-erojen kärjistyminen ei sinänsä ole demokratialle vieras ilmiö, Yhdysvalloissa poliittisen kentän ja ihmisten poliittisten asenteiden voimakas kahtiajako on heikentänyt luottamusta koko järjestelmää kohtaan.

Euroopassa ongelma on ollut päinvastainen: keskeiset valtapuolueet ovat muistuttaneet liiaksi toisiaan ja vaalit ovat saattaneet tuntua yhdentekeviltä. Siellä missä hallitustyöskentely on perustunut puoluerajat ylittäviin koalitioihin, on pyrkimys yhteistyöhön tai konsensukseen saanut vaihtoehdottomuuden piirteitä.

Edustuksellisen demokratian rinnalle halutaan muita demokratian muotoja: kansanäänestyksiä, lähidemokratiaa ja suoraa osallistumista päätöksien valmisteluun.

Politiikan pelikentälle on syntynyt tilaa värikkäille ja tavanomaisesta poikkeaville yrittäjille

Jotkut ovat kallellaan autoritaaristen ratkaisujen suuntaan. Politiikan pelikentälle on syntynyt tilaa värikkäille ja tavanomaisesta poikkeaville yrittäjille.

Suuret ihmisjoukot ovat kokeneet 2010-luvun huolestuneisuuden tai ahdistuksen aikakautena. Vaalitutkimukset kertovat, että keskeisiä huolenaiheita ovat taloudellinen epävarmuus, terrorismi ja sisäinen turvallisuus sekä maahanmuuttoon liittyvät ongelmat. Suuret puolueet ovat kuitenkin sivuuttaneet ongelmat tai tarjonneet niihin riittämättömiä ratkaisuja.

Myös eliitit ovat kokeneet menettäneensä yhteyden laajempaan yleisöön. Keskinäinen luottamus on heikentynyt: kansa ei luota edustajiinsa, jotka puolestaan pelkäävät kannattajiensa reaktioita.

Puoluejärjestelmä vaikeuksissa

Tutkijoiden keskuudessa on tavallista tarkastella demokratian toteutumista joko edesauttavia tai sitä vaikeuttavia tekijöitä kokonaisvaltaisesti. Kansanvallan menestys ei ole kiinni yhdestä tai kahdesta tekijästä.

Tärkeää on, mitä tapahtuu syvemmällä järjestelmän sisällä. Muodollisten instituutioiden ja perustuslaissa vahvistetun vallanjaon periaatteiden lisäksi demokratia edellyttää sitä tukevaa poliittista kulttuuria.

Poliittinen kulttuuri pitää sisällään järjestelmän käytännön pelisäännöt ja kertoo, minkälaisia toimijoiden väliset suhteet ovat. Kulttuuri voi olla yhteistyötä arvostava, tai vastaavasti se voi pohjautuva vastakkainasetteluihin ja niiden kautta syntyviin ratkaisuihin.

Yleisten pelisääntöjen lisäksi poliittinen kulttuuri ylläpitää demokratian kannalta elintärkeitä välitysmekanismeja, joiden kautta poliittiset voimat, kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta ovat tekemisissä toistensa kanssa.

Kehittyneiden demokratioiden vaikeudet, joidenkin mielestä kriisi, kertovat näiden välitysmekanismien – viime kädessä poliittisen kulttuurin – ongelmista.

Poliittisten puolueiden jäsenmäärät ovat viime vuosikymmeninä romahtaneet kaikkialla kehittyneissä demokratioissa

Edustukselliseen demokratiaan keskeisesti kuuluva välitysmekanismi, puoluejärjestelmä, on monessa maassa pahoissa vaikeuksissa. Poliittisten puolueiden jäsenmäärät ovat viime vuosikymmeninä romahtaneet kaikkialla kehittyneissä demokratioissa. Puolueiden asema yhteiskunnallisten vaatimusten esittäjinä ja ideologisina innovaattoreina on heikentynyt.

Jäljelle on jäänyt rooli hallitusvallan käyttäjänä. Etäisyyden kansalaisiin ja kansalaisyhteiskuntaan kasvaessa on puolueiden suhde valtioon ja vallankäytön vanhoihin rakenteisiin vastaavasti tiivistynyt. Kehitys ei ole ollut omiaan lisäämään puolueiden uskottavuutta vapaan kansalaistoiminnan tyyssijana ja todellisina yhteiskunnallisina muutosvoimina.

Muodollisiin organisaatioihin, vuosijäsenyyksiin, jäsenmaksuihin ja jäsendemokratiaan tukeutuva yhdistystoiminta on vaikeuksissa muutenkin. Tilalle on nousemassa uudenlaisia, usein verkostomaisia poliittisen osallistumisen ja aktiivisuuden muotoja. Ne eivät ainakaan vielä ole kyenneet korvaamaan perinteisen edustuksellisen demokratian kannalta elintärkeiden poliittisten puolueiden heikentymistä.

Demokratiat ovatkin myllerryksessä tällä hetkellä nimenomaan puoluejärjestelmiensä osalta. Perinteisten puolueiden rinnalle on noussut uusia haastajia, joista populistiset liikkeet ovat saaneet eniten huomiota. Jotkut uudet puolueet, kuten Podemos Espanjassa tai Viiden tähden liike Italiassa haastavat vakiintuneita näkemyksiä siitä, minkälaisia ja kuinka johdettuja organisaatioita puolueiden ylipäätään tulisi olla – tai voiko uusia liikkeitä kutsua edes puolueiksi.

Joissakin paikoissa uusia puolueita syntyy sarjatuotantona. Nopeasti pystyyn polkaistut, niin sanotut pop-up-puolueet lisäävät äänestäjien valinnanmahdollisuuksia, mutta pirstovat puoluekenttää ja vaikeuttavat hallitusten muodostamista. Ilmiö teki  esimerkiksi Hollannin kevään 2017 parlamenttivaalien tuloksen ennustamisesta vaikeaa.

Välitysmekanismien ongelmat eivät rajoitu puoluejärjestelmään. Median pirstoutuminen on vaikeuttanut demokratialle tärkeän poliittisen julkisuuden ja keskustelun kattavuutta ja pitkäjänteisyyttä.

Sosiaalisen median yleistymistä uutisvälityksessä ja laajojen mediajärjestelmien korvautumista pienemmillä osajärjestelmillä – myös niin kutsutuilla valemedioilla ja näiden verkostoilla – pidetään huolestuttavana. Vanhan 1900-luvulta periytyvän massojen demokratian uusiutumisen kannalta uudet median muodot ja suuret teknologiset alustat ovat kuitenkin merkittävä mahdollisuus. Niitä hyödyntäen voidaan epäilemättä luoda uusia poliittisen julkisuuden ja viestinnän muotoja. Donald Trumpin menestyksekäs vuoden 2016 presidenttivaalikampanja on tästä hyvä esimerkki.

Maahanmuuttoon, terrorismiin ja talouskasvun hedelmien epäoikeudenmukaiseen jakoon liittyvät uhkakuvat ruokkivat kulttuurisia pelkoja

Ongelmallista on, että digitalisaation ajama median murros ajoittuu samaan sykliin muiden meneillään olevien yhteiskunnallisten ja poliittisten kulttuurien muutosten kanssa. Maahanmuuttoon, terrorismiin ja talouskasvun hedelmien epäoikeudenmukaiseen jakoon liittyvät uhkakuvat ruokkivat kulttuurisia pelkoja, jotka ovat saaneet otollisen kasvualustan pieniin osiin sirpaloituneesta mediakentästä.

Viestinnän teknologinen ja taloudellinen muutos onkin toistaiseksi toiminut lähinnä olemassa olevia rakenteita hajottavana, eikä niitä niinkään korjaavana voimana. Se on onnistunut horjuttamaan vanhan järjestelmän peruspilareita ja jopa purkamaan niitä.

Demokratiat kovertuvat sisältä ontoiksi

Onko demokratian vaikeuksissa kyse sen olemassaolon perusteisiin menevästä kriisistä? Brittiläinen demokratiatutkija David Runciman on kiinnittänyt huomiota demokratian kriisialttiuteen. Järjestelmänä demokratia on perusteiltaan epävakaa. Siihen on sisäänrakennettuna taipumus joutua vaikeuksiin. Tämä johtuu Runcimanin mukaan demokratioiden ”luottamusansasta”.

Demokraattiseen päätöksentekoon liittyy Runcimanin mukaan taipumus lykätä hankalia päätöksiä. Se sysää demokratiat ennen pitkää kriisiin, josta ne yrittävät selviytyä tekemällä vain sen verran muutoksia kuin on aivan välttämätöntä.

Erityisesti eliitit ovat peloissaan siitä, että käsillä oleva kriisi osoittautuu kohtalokkaaksi. Kun näin ei tapahdukaan, ruokkii se ylitsevuotavaa luottamusta demokratian ylivertaisuuteen. Samalla into tehdä vaikeita päätöksiä lopahtaa.

Vallitsevana oletuksena on optimismi järjestelmän perimmäisestä kriisinsietokyvystä. Historian kokemukset ruokkivat käsitystä siitä, että demokratia kehittyy ja saa voimaa omista kriiseistään. Kriisiaikoina on myös päätöksenteko vaikeissa asioissa helpompaa ja nopeampaa. Demokratia on tuomittu kehään, jossa järjestelmä kulkee ahdingon alhosta toiseen ääripäähän, katteettomaan itsetyytyväisyyteen.

Mennyt menestys ei ole tae tulevasta tuotosta

Runciman perustaa arvionsa demokratian pidemmän aikavälin historiaan. Ongelma on kuitenkin tuttu sijoitusrahastojen esitteistä: mennyt menestys ei ole tae tulevasta tuotosta.

Kukaan ei tiedä, osoittautuvatko demokratian nykyiset vaikeudet ylitsepääsemättömiksi. Demokratioiden ongelmissa yhdistyy nyt pitkän aikavälin muutostrendejä lyhyen aikavälin shokkeihin ja epävarmuuksiin. Taloushistoriasta tuttua lainausta soveltaen, tällä kertaa on ehkä toisin.

Edesmennyt politiikan tutkija Peter Mair kiinnitti jo 1990-luvulla huomiota siihen, kuinka nimenomaan edustuksellisen demokratiaan liittyvät ongelmat pahenevat kaiken aikaa. Kehittyneet läntiset demokratiat ikään kuin kovertuvat sisältä ontoiksi. Niistä on tulossa tyhjiä kuoria, joissa kansalaisten kytkökset järjestelmiinsä höllentyvät ja päätöksenteko etääntyy ja teknistyy.

Edustukselliseen demokratiaan olennaisesti liittyvä kriittisyys ja vallanpitäjien ja lainsäätäjien asema kansalaisten herkeämättömän valvonnan kohteena, oli muuttumassa kyynisyydeksi ja epäluottamukseksi, Mair varoitti. Osapuolet irtautuivat toisistaan. Vihreän metsän sijaan demokratiat alkoivat olla kelohonkia, jotka etäältä näyttävät kauniilta, mutta jotka myrskyn tullen napsahtelevat poikki tai kaatuvat.

Enemmistö haluaa elää demokratiassa

Myönteisen arvion mukaan nyt on meneillään korjausliike, jossa demokratiametsä uudistaa itse itseään. Tähän on tarvittu 2008 alkanut talouskriisi, ihmisten kasvanut liikkuvuus sekä viestinnän digitalisaatio.

Muutoksen näkyvänä merkkinä on populismin nousu. Populisteille on yhteistä, että he vaativat nimenomaan järjestelmän perusteisiin meneviä uudistuksia, vallan palauttamista takaisin kansalle. Vähittäiset, vaikkapa tulonjakoon liittyvät uudistukset eivät riitä, vaan tarvitaan suurempi suunnan muutos. Jotkut populistit vaativat myös maahanmuuton rajoittamista ja luopumista monikulttuurisuustavoitteista.

Saksalaistaustainen politiikan tutkija Jan-Werner Müller näkee populismin osana demokratioiden sisäistä kehitystä. Ongelmaksi se muodostuu, jos populismin tai kansan oletetun yhteisen tahdon nimissä aletaan vähentämään yhteiskunnan ja politiikan moniarvoisuutta. Demokratian elinehto on kansalaisille tarjolla olevien vaihtoehtojen runsaus. Vaihtoehtojen vähentäminen ei ole enää populismia, vaan liikettä kohti autoritarismia.

Donald Trumpin populismi ei ole uhka demokratialle siksi, että hän lietsoo epäluottamusta ja vastakkainasettelua oletetun kansan ja korruptoituneen eliitin välille. Trumpin hyökkäykset mediaa kohtaan pyrkivät kuitenkin kansalaisille tarjolla olevan poliittisen julkisuuden kaventamiseen. Median uskottavuutta kyseenalaistamalla Trump pyrkii muuttamaan Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria ja kaventamaan vastustajiensa mahdollisuuksia haastaa hänet seuraavissa vaaleissa. Tämä on autoritarismia.

Puhe siitä, että kaikki populismi uhkaa demokratiaa on perusteeton yksinkertaistus  ja yleistys

Silti puhe siitä, että kaikki populismi uhkaa demokratiaa on samanlainen perusteeton yksinkertaistus  ja yleistys, kuin mistä populisteja yleensä syytetään. Olennaista on mitä tapahtuu populistien päästessä valtaan.

Kansalaisten tyytymättömyys ei myöskään mitenkään väistämättä kohdistu demokratian perusperiaatteita kohtaan, vaan järjestelmään ajan myötä tulleisiin vikoihin. Viimeaikaisten kyselytutkimusten mukaan selvä enemmistö maailman väestöstä kertoo edelleen haluavansa asua demokraattisesti hallitussa maassa. Käsitykset demokratiasta eivät ole muuttuneet niin dramaattisesti kuin mitä Trumpin valinta presidentiksi, Britannian EU-jäsenyydestä pidetty kansanäänestys tai vaikkapa Unkarin ja Puolan viimeaikainen kehitys antaisi uskoa.

Demokratiaan perinteisesti myönteisesti suhtautuneen keskiluokan osuus maailman väestöstä kasvaa kaiken aikaa. Poliittisen aktiivisuuden kanssa vahvasti korreloiva koulutustaso on noussut, ja myös sukupuolten välinen tasa-arvo kohentunut.

Viime vuosisadalla vakiintunut edustuksellinen demokratia joko uudistuu tai tekee tietä muille, uuden teknologian sallimille osallistumisen ja vaikuttamisen muodoille. Saman vuosisadan toinen lapsi, perinteinen, suurten mediayhtiöiden hallitsema joukkoviestintä on sekin korvautumassa uudenlaisilla tavoilla viestiä ja tietää, mitä maailmassa tapahtuu.

Keskitysleiriltä selvinnyt italialainen kirjailija Primo Levi sanoi, että jokainen aikakausi luo oman fasisminsa. Hän saattaa olla oikeassa, pääosin.

Jokainen aikakausi luo myös oman versionsa demokratiasta.

Muut artikkelit

Nämä vielä?

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?