”Ihmiskunnalla on taas toivoa, ensimmäistä kertaa 30 vuoteen, ja se ruokkii lisää uskoa”

Maanantaina 25. toukokuuta 2045 monen suomalaisen puhelin piippaa aamukahvin ääressä. Vakuutusyhtiö ilmoittaa kodin siirtyneen ”keltaiselle tulvavyöhykkeelle”, mikä tarkoittaa vakuutusmaksujen välitöntä tuplaantumista. Samaan aikaan ruokakaupan hyllyiltä valitaan kotimaista solupohjaista vastikekahvia, sillä aito Arabica on muuttunut harvinaiseksi luksukseksi.

Tämä oli lähtölaukaus Sitran tulevaisuussimulaatiolle, jossa osallistujat eläytyivät kuuden päivän ajan siihen, miten he reagoisivat, toimisivat ja tekisivät vaikeita valintoja muuttuneessa maailmassa. Simulaatio toteutettiin verkkoalustalla, ja sen aikana osallistujat vastasivat päivittäisiin pohdintatehtäviin ja keskustelivat keskenään siitä, millaista elämä ilmastonmuutoksen muovaamassa yhteiskunnassa olisi. Taustan tulevaisuuden kuvittelulle antoi vuoteen 2045 sijoittuva skenaario, joka kuvasi ihmisten arkea ilmastonmuutoksen ja luontokadon muuttamassa maailmassa. Simulaatio ei pyrkinyt ennustamaan tulevaa, vaan harjoittamaan osallistujien kuvittelukykyä ja tulevaisuusresilienssiä ja luomaan osallistujille kokemuksen siitä, miltä tulevaisuus voisi tuntua.

Hiilibudjetti muuttaa arjen moraaliseksi kirjanpidoksi

Vuonna 2045 elämä rakentui simulaatiossa henkilökohtaisen hiilibudjetin varaan. Se näkyi kaikessa: asumisessa, liikkumisessa, ruoassa ja ihmissuhteissa.

”Yksilön ei tarvitse itse ’laskea budjettiaan’, koska järjestelmä tekee suuren osan päätöksistä rakenteellisesti. Vähäpäästöisestä elämästä on vihdoin tullut halvin ja helpoin vaihtoehto”, pohti eräs osallistuja.

Monille budjetti oli kuitenkin jatkuvan stressin ja punninnan lähde. Hiilikrediittejä säästettiin kuin arvopapereita: niitä varastoitiin hätävaraksi yllättäviä kriisejä varten tai säästettiin ”perinnöksi”, jotta jälkikasvulla olisi mahdollisuus kuluttaa tulevaisuudessa. Eräs osallistuja kuvasi tätä tunnetta: ”Olen käyttänyt hiilibudjetistani suurimman osan kahteen asiaan: asuntoni viilentämiseen ja videopuheluihin tyttären kanssa. On ollut vaikea tottua siihen, että lapsi elää maailman toisella puolella”.

Yksi maa, kaksi sopeutumisen logiikkaa

Simulaation reilu 600 osallistujaa oli jaettu pienempiin ryhmiin kotimaakunnan mukaan. Simulaatiossa nousikin esiin kiinnostavia eroja siinä, miten resilienssi, eli kyky selviytyä häiriöistä, rakentui eri puolilla Suomea, erilaisissa ympäristöissä.

Kaupungeissa korostuivat teknologiset ratkaisut: ”Kotimme on kuin eräänlainen elävä suojakerros, joka on samaan aikaan älykäs, energiaa tuottava ja dataa seuraava”, kuvasi eräs kaupunkilainen. Osallistujien kuvittelemassa tulevaisuudessa taloyhtiöt toimivat yhteisinä energiavarastoina, ja viherjulkisivut viilensivät sisäilmaa samalla kun ne tuottivat ruokaa.

Maaseudulla puolestaan painottui omavaraisuudesta kumpuava riippumattomuus. Vastauksissa korostuivat omat kaivot, aurinkoenergia ja omavaraisuus, jota viljelyvyöhykkeiden siirtyminen oli vauhdittanut: ”Enpä olisi nuorempana uskonut, että pihassani on pieni maissipelto ja bataattia”, totesi yksi osallistuja.

Kaikkia kuitenkin yhdisti huoli järjestelmien hauraudesta. Vaikka teknologia, tekoäly ja robotiikka auttoivat arjessa, moni murehti niiden kestävyyttä alati muuttuvissa oloissa. Osallistujien keskusteluaineistosta kuului myös kaipuu inhimillisyyteen ja luonnon kunnioitukseen: ”Robottia en osaa rakastaa. Luonto ja sen lait ovat lahjomattomat, luonto voittaa aina”.

Ilmastopakolaisuus ravisteli eniten

Osallistujille simulaation ylivoimaisesti mieleenpainuvin ja vaikuttavin hetki oli tehtävä, jossa osallistujat määrättiin asuttamaan kotiinsa määräajaksi Suomeen saapuneita ilmastopakolaisia. Yllättävä tilanne siirsi tulevaisuuden kuvittelun teknisistä laitteista ja oman arjen toimivuudesta pohdintoihin arvoista ja moraalista. Moni osallistuja rinnasti tilanteen 1940-luvun evakkojen asuttamiseen. Moni myös halusi auttaa ja koki sen velvollisuudekseen. Ajatus siitä, että turva ei löydy aurinkopaneeleista vaan muista ihmisistä, oli monelle osallistujalle tärkeä oivallus.

Vaikka simulaatio vahvisti monen uskoa yhteisöllisyyteen, aineiston pinnan alla kytee myös voimakas moraalinen katkeruus ja pelko hylätyksi tulemisesta. Tämä tunne ei liity ainoastaan yksittäisiin kriiseihin, vaan se on yleisempi jännite suhteessa menneisyyteen. Vuoden 2045 asukas katsoo taaksepäin kohti 2020-lukua syyttävästi: nykyhetken elämäntapa näyttäytyy vastauksissa vastuuttomana resurssien tuhlauksena, jonka hinnan myöhemmät sukupolvet joutuvat nyt maksamaan

Kestävyysreservi: Asiantuntijuus ei pääty eläkkeeseen

Simulaation kenties merkittävin havainto oli aktiivisen toimijuuden säilyminen ja vahvistuminen läpi koko elämänkaaren. Vaikka moni nyt keski-ikäinen osallistuja on vuonna 2045 jo ikäihminen, osallistujat eivät nähneet itseään passiivisina huollettavina, vaan yhteiskunnan viisauspääomana ja kestävyyden asiantuntijoina.

Työura vuonna 2045 oli joustava ja merkityksellinen. Seniorit toimivat mentoreina ja ”analogisen viisauden” välittäjinä opettaen nuoremmille kestävyystaitoja, joita tarvitaan järjestelmien pettäessä. Eräs osallistuja määritteli roolinsa näin: ”Enimmäkseen opetan nuoremmille kädentaitoja, jotka opin jo lapsuudessa omilta isovanhemmiltani. Näytän, miten vaatteita korjataan, miten nokkosista saa herkullista ruokaa ja miten sadevesi otetaan talteen ja käytetään hyödyksi.” Toimijuus oli kuitenkin simulaatiossa osin myös taloudellinen pakko: koska moni kuvitteli eläkejärjestelmän murtuneen ja palveluiden kallistuneen, jatkui monien ajatuksissa työnteko pitkälle yli 70-vuotiaaksi.

Kokemuksellisen kuilun yli pääsee vain eläytymällä

Ilmastonmuutoksesta on valtavasti tietoa. Silti tiedämme, että tieto ei aina muutu toiminnaksi. Yksi syy tähän on niin sanottu kokemuksellinen kuilu (Candy & Dunagan, 2017): ero sen välillä, mitä tiedämme tulevaisuudesta, ja sen välillä, miltä tulevaisuus tuntuu.

Esimerkiksi raportti voi kertoa, että ruokajärjestelmä muuttuu tai että sääilmiöt voimistuvat. Mutta vasta kun ihminen kuvittelee itsensä tilanteeseen – ruokakauppaan, paahtavaan helteeseen tai kriisiytyneeseen arkeen – kysymys muuttuu henkilökohtaiseksi: miltä tämä tuntuisi minusta? Mitä minä tekisin? Mitä pitäisi tehdä jo nyt?

Simulaation tavoitteena oli juuri tämän kuilun ylittäminen: auttaa osallistujia ymmärtämään paitsi, mitä voi tapahtua, myös miltä se voisi tuntua. Simulaation jälkeen toteutettu kysely osoitti menetelmän voiman: osallistujien ymmärrys ilmastonmuutokseen sopeutumisesta vahvistui merkittävästi ja heidän kykynsä ajatella tulevaisuutta vahvistui.

Simulaation ehkä suurin arvo olikin sen kyky muuttaa ilmastonmuutos kaukaisista tilastoista eläväksi tunnekokemukseksi. Osallistujien vastauksista välittyi laaja ja usein ristiriitainen tunneskaala, joka vaihteli surusta ja katkeruudesta menetettyjä asioita kohtaan uudenlaiseen toivoon ja päättäväisyyteen.

Moni osallistuja kuvasi nostalgiaa kadonnutta maailmaa kohtaan: lumen puute, lintujen hiljeneminen ja tuttujen makujen, kuten aidon kahvin, muuttuminen luksukseksi herättivät haikeutta. Erityisen voimakkaana osallistujien vastauksissa nousi esiin huoli tulevista sukupolvista: ”Olen huolissani, millainen maailma jää jälkeeni ja millainen lastenlasteni tulevaisuus on”, tiivisti eräs osallistuja.

Paikoin osallistujien teksteissä näkyi myös turhautumista nykyhetkeä kohtaan. Vuoden 2045 asukas katsoo taaksepäin ja ihmettelee, miksi muutos aloitettiin niin hitaasti. Silti elämä ei simulaation valossa tuntunut pelkältä dystopialta. Kun ihminen pakotetaan eläytymään vaikeisiin tilanteisiin, kuten kodin jakamiseen tai veden säännöstelyyn, pelko muuttuu usein käytännön suunnitelmallisuudeksi.

Vaikka globaali epäoikeudenmukaisuus ja sään ääri-ilmiöt aiheuttivat edelleen ahdistusta, moni löysi simulaation lopussa uudenlaisen rauhan: ”Ihmiskunnalla on taas toivoa, ensimmäistä kertaa 30 vuoteen, ja se ruokkii lisää uskoa”, kuvaili eräs osallistuja.