sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Artikkelin kirjoittaja Katja Lindroos on vuorovaikutuksen ja poikkisektoraalisen yhteistyön asiantuntija, joka on sekä tutkinut että toteuttanut yhteiskunnallisia innovaatiokokeiluja eri yhteisöjen kanssa. Hän työskentelee kaupunkien muutokseen erikoistuneen Urban Practice Oy:n toimitusjohtajana.
Lue artikkelisarjan ensimmäinen osa
Mistä puhumme, kun puhumme innovaatioista? Jos seuraa julkista keskustelua, vastaukseksi tulee helposti jokin teknologinen oivallus ja sen kautta syntynyt uusi laite, tuote tai palvelu, joka on levinnyt markkinoilla ja tuottanut kehittäjälleen taloudellista hyötyä.
Innovaatiot ymmärretään tyypillisesti yritysten kilpailutekijöinä, joiden arvo voidaan mitata rahassa. Käsitystä tukee se, että suuri osa innovaatiorahoituksesta suunnataan juuri teknisille innovaatioille, joilla nähdään kaupallista potentiaalia.
Innovaatiot lähtevät aina tarpeesta: jokin ongelma vaatii ratkaisun. Haasteen tuo se, että innovaatiokäsityksemme vaikuttaa siihen, millaisia ongelmia ylipäätään lähdemme ratkomaan. Vanhan sanonnan mukaisesti: vasara kädessämme saa näkemään kaikki ongelmat nauloina.
On kuitenkin ongelmia, joihin pelkkä teknis-kaupallinen innovaatiokäsitys ei tuo ratkaisuja. Miten pysäytetään huono-osaisuuden kierre? Entä mikä katkaisee nuorten ajautuminen rikosten tielle? Mistä tulisi lähteä liikkeelle, jos halutaan vähentää kansantauteja ja niistä johtuvia ennenaikaisia kuolemia?
Muutos lähtee ihmisten välisestä toiminnasta ja sen leviämisestä.
Moniulotteisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin ei ole keksittävissä yhtä ylivertaista teknologista sovellusta tai löydettävissä yksittäistä vastuutahoakaan. Muutos lähtee ihmisten – ja nyt monikko on todella tarpeen – käyttäytymisen muuttamisesta.
Jotta tähän voitaisiin päästä, tarvitaan toisenlainen innovaatiokäsitys: teknis-kaupallisen tuotteen tai palvelun sijaan muutos lähtee ihmisten välisestä toiminnasta ja sen leviämisestä. Tästä on kyse, kun puhutaan yhteiskunnallisten innovaatioiden sosiaalisesta ulottuvuudesta.
Pohjois-Karjala innovoi maailmanluokan menestystarinan
Yhteiskunnallisia innovaatioita ja sosiaalisia innovaatioita käytetään käsitteinä usein ilmaisemaan samaa asiaa. Niiden välinen ero on hiuksenhieno: sosiaalisissa innovaatioissa painopiste on enemmän sosiaalisten ongelmien ratkaisussa ja yhteistyön rakenteissa, ja yhteiskunnallisissa innovaatioissa taas voi olla kyse laajemmista yhteiskunnallisista muutosprosesseista. Kummankaan määritelmästä ei kuitenkaan ole vallalla täyttä yksimielisyyttä.
Riippumatta määrittelystä sosiaalinen ulottuvuus on olennainen ja kiinnostava puoli yhteiskunnallista uudistumiskykyä. THL:n asiantuntijoiden Simo Lehtelän ja Juha Koiviston mukaan sosiaalinen innovaatio on uusi ratkaisu, jonka syntymisessä olennaista on sen kehittyminen verkostomaisesti ja eri toimijoiden vuorovaikutuksen kautta. Sosiaalinen innovaatio voi näin ollen tarkoittaa jo pelkkää prosessia, joka johtaa uudenlaiseen ratkaisuun.
Sosiaalinen innovaatio on uusi ratkaisu, jonka syntymisessä olennaista on sen kehittyminen verkostomaisesti ja eri toimijoiden vuorovaikutuksen kautta.
Vaikuttavimpia esimerkkejä – jopa maailmanlaajuisesti katsottuna – sosiaalisen innovaation ja siihen sisältyvän verkostomaisen yhteistyön voimasta, on runsaat 50 vuotta sitten käynnistynyt prosessi yhdessä Suomen maakunnassa.
Pohjois-Karjala-projekti oli niin mittakaavaltaan kuin tuloksiltaan paitsi ainutlaatuinen saavutus, myös erinomainen esimerkki siitä, miksi sosiaalinen innovaatio todella on innovaatio.
1970-luvun alussa Suomessa elettiin synkkien kansanterveystilastojen aikaa. Elintaso oli noussut, ja monet sitkeät sairaudet kuten tuberkuloosi oli pitkälti selätetty, mutta tilalle oli saatu varsinkin miesten hälyttävä sydäntautikuolleisuus.
Pahin tilanne oli Pohjois-Karjalassa, jossa lukemat olivat murheellisesti maailman suurimmat, ja miesten elinajanodote jäi alle 65 vuoden. Vaikutukset tuntuivat perheissä, joissa surun lisäksi nuorten leskien kannettavana oli huoli elannosta.
”Kansakouluissa käydessä kysyin luokalta, kenen isä on kuollut. Siellä saattoi kolmasosa käsistä nousta. Se oli aivan järkyttävää”, muistelee lääkäri, professori Pekka Puska Apu-lehdessä. Puska oli nuori, yhteiskuntatieteitäkin opiskellut lääkäri, josta tuli projektin vetäjä ja samalla kansanvalistustyön kasvot.
Aluksi Kuopion korkeakoulusta käsin koordinoitu työ perustui tuoreelle tutkimustiedolle, jonka mukaan tupakoinnilla ja ruokailutottumuksilla oli keskeinen vaikutus terveyteen ja erityisesti sydänkuolleisuuteen. Edessä oli vahvoja vastavoimia: sotien jälkeisten pulavuosien jälkeen monet pitivät voita, kermaa ja suolaa tarpeellisina, ja esimerkiksi tupakointia pidettiin hyödyllisenä kaivosmiehille ”keuhkojen puhdistukseen”.
Oli selvää, ettei muutokseen riittäisi vain lääkäreiden ohjeistukset, vaan tarvittaisiin laajaa yhteistyötä ajattelutapojen ja sen myötä käyttäytymisen muuttamiseen. Mukana oli kansalaisjärjestöjä, kouluja, työpaikkoja ja myös median edustajia.
Ihmisten tavoittamiseen käytettiin niin televisio-ohjelmia kuin muuta kampanjointia – esimerkkinä t-paidoissa näkynyt iskulause ”Ajattele lasta, hän kärsii tupakasta” – ja Marttojen kehittämiä terveellisempiä versioita perinneruuista sekä laajasti olemassa olevaa terveydenhuollon palveluverkkoa.
Sosiaaliseksi innovaatioksi Pohjois-Karjala-projektin teki erilaisia toimijoita yhdistänyt toimintamalli, minkä ansiosta vaikutukset olivat kansanvalistuskampanjaa laajemmat.
”Hauskinta että miehet saatiin neuvolaan, kun otettiin niitä näytteitä” kertoo Ritva Mäki, entinen terveydenhoitaja Lieksassa, Pohjois-Karjala-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyllä videolla.
Pohjois-Karjala-projektin tapaisen kampanjan kohdalla johtopäätösten tekeminen syy-seuraus-suhteista on haastavaa. Tilastoista voidaan kuitenkin nähdä, että projektin toteuttamisen jälkeen ja sitä seuranneen valistustyön jälkeen on 50 vuoden aikana työikäisten miesten sydänkuolleisuus laskenut yli 80 prosenttia.
Voimakasta laskua on nähtävissä myös syöpä- ja aivohalvaustilastoissa. Suomalaisten miesten eliniänodote on kasvanut noin 13 vuotta vuoden 1972 jälkeen, ja naistenkin yli 10 vuotta. Saadut lisävuodet ovat enimmäkseen terveitä.
Sosiaaliseksi innovaatioksi Pohjois-Karjala-projektin teki keskenään erilaisia toimijoita yhdistänyt toimintamalli, minkä ansiosta vaikutukset olivat tavanomaista kansanvalistuskampanjaa huomattavasti laajemmat. Toisaalta malli oli myös oman aikansa tuote: nykypäivän pirstaloituneessa mediatodellisuudessa vastaava hanke toteutettaisiin varmasti eri tavalla.
Onko meillä rohkeutta tehdä yksinkertaisia ratkaisuja?
Ihmisten käyttäytymisen muuttaminen ei ole helppoa. Se ei ole sitä käytännössä, eikä myöskään periaatteellisella tasolla.
Käyttäytyminen ja valinnat kuuluvat ihmisten yksityisyyteen, eikä yksilönvapautta kunnioittavaan yhteiskuntaan kuulu pakottaminen eikä toisaalta manipuloiminenkaan. Arvoihimme kuuluu tarjota ihmisille mahdollisuus toteuttaa elämäänsä haluamallaan tavalla, kunhan valinnat eivät vahingoita muita ympärillä.
Tästä periaatteesta seuraa se, ettei yhteiskunnan huono-osaisuuden ratkaisemiseen ole yksinkertaisia ratkaisuja. Yhteiskunnan rakenteita voidaan kehittää ja resursoida niin, ettei kukaan putoa turvaverkkojen ulkopuolelle. Silti niin tosiasiassa tapahtuu, ja ratkaisuja joudutaan etsimään toisin tavoin.
Kestäviä ratkaisuja ei ole ilman yhteistyötä
Yhteistyö ei ole yksinkertaisin tapa löytää ratkaisuja. Mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei ole tarjolla, jos kyse on yhteiskunnallisista haasteista. Paljon siteeratun afrikkalaisen sanonnan mukaisesti ”jos haluat kulkea nopeasti, lähde yksin – mutta jos haluat päästä pitkälle, kulje yhdessä muiden kanssa”.
Pohjois-Karjala-projektin onnistumisen ratkaisi usea yhtäaikainen tekijä: Tieteellinen pohja eli todisteet siitä, mitkä tekijät lisäsivät sydän- ja verisuonisairausten riskiä, mutta myös organisatorinen malli, jossa terveyden asiantuntijat ja hallinnon toimijat tuotiin aiempaa tiiviimpään vuorovaikutukseen.
Näiden kautta lähdettiin luomaan sosiaalis-aatteellinen liike, joka sai asukkaat sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin. Käsite ”kansanterveys” syntyi pitkälti Pohjois-Karjala-projektin myötä.
Asunto ensin -mallin menestyksessä voidaan nähdä niin ikään monia vaikuttimia. Muutosta tekevää verkostoa pitää yhdessä mallin eettisesti kestävä pohja ja ymmärrys ihmisestä.
Ihmiset eivät ole yhdestä muotista, siksi ei toimintatapojenkaan pidä olla.
Jokainen ansaitsee ja tarvitsee oman asunnon tuoman turvallisuudentunteen. Polku oman elämän hallintaan alkaa omasta kodista – vasta sen jälkeen voidaan lähteä tukemaan muuta, on mallin ydinviesti.
Ihmisen ymmärtäminen ja yhteistyön rakentaminen liittyvät toisiinsa. Jos haluamme saada muutosta, joka leviää yksilöistä ihmisjoukkoihin, tarvitaan monialaista organisointia. Monien toimijoiden kautta avautuvat näkökulmat avaavat mahdollisuuksia erilaisten motiivien ymmärtämiseen. Ihmiset eivät ole yhdestä muotista, siksi ei toimintatapojenkaan pidä olla.
Toimeksiannot sosiaalisille innovaatioille eivät ole vähenemään päin. Samalla Suomessa joudutaan etsimään innovaatioita, jotka tuovat sosiaalisen hyvinvoinnin lisäksi taloudellista hyvää.
Miten nämä kaksi yhdistetään – ja voisiko ensin mainittu auttaa jälkimmäisten löytymistä? Varmaa on tämä: kyky ennakkoluulottomaan ajatteluun ja rohkeus kokeilla on ponnahduslauta Suomen uudistumiselle. Tätä tarkastellaan artikkelisarjan viimeisessä osassa.
Artikkeli on toinen osa yhteiskunnallisia innovaatioita käsittelevää kolmiosaista sarjaa. Ensimmäisessä osiossa tutustuttiin siihen, mitä on yhteiskunnallinen innovaatiokyky. Viimeisessä tarkastellaan, miten yhteiskunnalliset innovaatiot haastavat käsityksiämme siitä, mikä lopulta on innovaatio – ja näin auttavat uudistamaan Suomea kestävän kasvun tielle.