Julkaistu 21.03.2017

”Politiikka on rikki” – vai onko ideologinen taistelu vain palannut politiikkaan?

Euroopassa ja Yhdysvalloissa ihmetellään kansan äänestyskäyttäytymistä ja etääntymistä perinteisestä politiikasta. Kun kansan luottamus poliitikkoihin horjuu, halvaantuu koko poliittinen järjestelmä. Mikä päätöksentekojärjestelmässämme on mennyt rikki, ja onko demokratia vielä korjattavissa?
Kirjoittaja
Ville Blåfield (s. 1980) on porvoolais-helsinkiläinen toimittaja ja viestintäalan yrittäjä. Hän on viimeksi julkaissut yhdessä toimittaja Reetta Rädyn kanssa kirjan Kuka hullu haluaa poliitikoksi (Teos, 2015) ja Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja-sarjan raportin Uusi työ, uudet duunarit (2017). Blåfield on toiminut mm. toimittajana Suomen Kuvalehdessä, esimiehenä Nyt-liitteessä ja kehityspäällikkönä Helsingin Sanomissa. Hän toimittaa Radio Helsingissä politiikan keskusteluohjelmaa Tasavalta.

Ajatus taisi lähteä liikkeelle Joensuusta syksyllä 2013.

Silloinen pääministeri, kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen piti puolueensa ministeriryhmälle puheen, jossa hän varoitti ”yhteisen hyvän ja siihen tähtäävän päätöksenteon” olevan uhattuna. ”Suuren yhteisen konsensuksen hakeminen on tullut entistä vaikeammaksi monessa asiassa.”

Pian puheen jälkeen kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen muotoili viestin vielä nasevammin: ”Politiikka on rikki.”

Kolmessa, neljässä vuodessa analyysi on vain levinnyt. Suomalaispuolueista sen on napannut käyttöön kokoomuksen lisäksi perussuomalaiset, joka käytti Tujusen heittoa radiomainossloganinaan värvätessään kuntavaaliehdokkaita keväällä 2017. Ja sama viesti leviää maailmalla: politiikan brittianalyytikot puhuivat politiikan rikkoutumisesta Brexit-kansanäänestyksen jälkeen, yhdysvaltalaismedia Trump-ilmiön yllätettyä molemmat valtapuolueet, ja ympäri Eurooppaa herättiin Italian viimeisen, joulukuussa 2016 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen yhtä pöllämistyneinä.

Kansa oli yllättänyt poliittisen eliitin. Ja jos kansa ja eliitti ovat eri mieltä – kansanvallassa kansa voittaa. Itse politiikan sijaan rikki saattaakin olla keskusteluyhteys ja luottamus kansan ja poliittisten päättäjien kesken. Tämä epäluottamus tekee vastuunkannon vaikeaksi ja päätöksenteon tahmaiseksi.

Jyrki Kataisen alkuperäisessä puheessa ja analyysissä kuului henkilökohtainen turhautuminen. Kaksi vuotta pääministerinä ja sitä ennen neljä vuotta valtiovarainministerinä sekä liki kymmenen vuotta kokoomuksen puheenjohtajana olivat ajaneet ammattipoliitikon ajattelemaan, että Suomen poliittinen päätöksentekojärjestelmä oli ajautunut umpikujaan. ”Suuren yhteisen konsensuksen hakeminen on tullut entistä vaikeammaksi monessa asiassa”, Katainen sanoi.

Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railo jakaa Kataisen analyysin. Parin vuosikymmenen konsensuksen aika tosiaan on päättynyt – ja tämä uusi konsensuksen jälkeinen aika vaikuttaa niin poliitikoista kuin kansalaisista kaoottiselta. Tilanne ei silti ole ennennäkemätön.

”Joskus 1970-luvun alussa politiikka oli paljon pahemmin rikki. Oli kommunistinen puolue, joka oli sisäisesti niin ristiriitainen, ettei se kyennyt sitoutumaan hallitusyhteistyöhön. Oli kokoomus, joka piti pitää hallituksen ulkopuolella Neuvostoliiton vaatimuksesta. Sdp oli ay-liikkeen ohjauksessa, eikä kyennyt siksi tekemään kompromisseja. Kekkonen joutui komentamaan virkamieshallituksen pyörittämään jokapäiväisiä rutiiniasioita”, Railo kuvaa.

Kansalaisten poliittinen muisti on kuitenkin lyhyt.

”Me muistetaan kymmenen vuoden takainen tilanne, jolloin puolueiden väliset erot olivat hyvin pieniä. Kokoomus ja vasemmistoliittokin mahtuivat samaan hallitukseen useamman kerran. Kaikki olemassa olevat puolueet itse asiassa mahtuivat hallitukseen vuorotellen, ja kaikki myös osallistuivat hallitusyhteistyöhön. Neuvostoliiton hajoamisesta alkanut kahden vuosikymmenen konsensuksen aika alkoi viime hallituskaudella rakoilla”, Railo tulkitsee.

”Konsensuksen ajan voi katsoa alkaneen vuodesta 1987, kun Sdp ja kokoomus tulivat ensimmäistä kertaa yhdessä hallitukseen. Parin vuosikymmenen ajan koettiin, että olemassa olevalle politiikalle ei ole todellisia vaihtoehtoja. Velkaelvytys torjuttiin, tuli leikkauslinja, liityttiin globaaliin talousjärjestelmään. Tämä oli merkkipaalu erityisesti Sdp:lle, joka tuli politiikassaan lähemmäs kokoomusta. Yhteistyön aika päättyi vuoteen 2015, kun kumpikin puolue ennen eduskuntavaaleja ilmoitti, että he eivät aio enää perustaa hallitusta, jossa toinen olisi mukana.”

On kuitenkin liian yksinkertaista sälyttää syytä suomalaisen konsensuspolitiikan rikkomisesta huonoihin väleihin ajautuneiden hallituskumppaneiden Alexander Stubbin (kok) ja Antti Rinteen (sd) niskoille. Sdp:n ja kokoomuksen välirikko oli suuremman trendin kuva.

”Melko harmonisen kauden jälkeen on taas siirrytty tilanteeseen, jossa puolueiden väliset erot ovat olleet kasvamassa. Siitä seuraa tätä puhetta, että politiikka olisi rikki”, Railo toteaa.

”Demokratia on erilaisten intressien yhteensovittamista. Se taas tarkoittaa kompromisseja. Suuri joukko ihmisiä jää aina kompromisseissa tyytymättömiksi, ja se aiheuttaa kritiikkiä. Kun ihmiset erkanevat toisistaan ideologioiltaan, näkökulmiltaan, näiden kompromissienkin saavuttaminen muuttuu vaikeammaksi. Ja siitä tulee tämä kokemus, että politiikka ei enää toimi.”

Vastuun kantamisen vaikeus

Yksi turhautuneen Jyrki Kataisen hallituksen ministereistä oli vasemmistoliiton Merja Kyllönen. Nyt europarlamentaarikkona Brysselissä istuva Kyllönen sanoo suoraan tuskastuneensa suomalaiseen poliittiseen päätöksentekojärjestelmään.

”Poliitikoilla ei laajassa mitassa ollut enää kykyä kantaa sitä vastuuta, joka meille vaaleissa annetaan. Tämä käsitys Suomen politiikasta on oikeastaan vain korostunut täällä europarlamentissa, mistä puuttuu hallitus-oppositio-vastakkainasettelu. Suomalaista poliittista järjestelmää leimaa tällä hetkellä yhteistyökyvyttömyys”, Kyllönen sanoo.

Hän toimi kansanedustajana Suomen eduskunnassa vuodesta 2007 vuoteen 2014 ja liikenneministerinä Kataisen hallituksessa 2011-2014.

”Poliittisen päätöksenteon ohjaimet, päätösvalta ja valta ajattelussa on annettu enemmän juristiarmeijalle ja virkamieskoneistolle. Poliitikot piiloutuvat juristien ja virkamiesten taakse. On niin helppo sanoa, että ei me voida tehdä kun juristit sanovat näin, tai EU kieltää. Valta, oikeus olla jotain mieltä, valta tehdä ratkaisuja, on ulkoistettu jollekin näkymättömälle.”

”Ehkä tälle on juuret historiassa. Suomi on aina elänyt jonkun vallan alla. Nyt olemme kasvaneet sellaiseen ajatteluun, että elämme EU:n alla. Että emme voi tehdä omaa politiikkaa, eikä meidän tarvitse itse kantaa vastuuta.”

Kyllönen myöntää, että poliittinen rälssi tai virkamiesvalta eivät ehkä ole uusia ilmiöitä, mutta hän näkee niiden merkityksen voimistuneen ajassa, jossa poliitikkojen oma energia kuluu entistä enemmän omasta brändistä huolehtimiseen ja julkiseen kinasteluun.

”Nämä ilmiöt ovat kärjistyneet poliittisessa sukupolvenvaihdoksessa. Vallan käyttö ja politiikan mahdollisuuksien realisointi on hirveän heikkoa. Haetaan julkisuusarvoa itselle, mutta ei todellisuudessa olla tekemässä mitään muutosta maan tai ihmisten hyväksi”, Kyllönen kritisoi.

”Tämä johtaa siihen, että poliitikot eivät enää näyttäydy minkään arvopohjien edustajina. Näyttää siltä, että he eivät aja mitään muutosta. Äänestäjät ovat sitten valmiita menemään jopa ääripäihin, että saataisiin edes joku muutos aikaan. Että politiikkaan tulisi herätys.”

Jos politiikantutkija Erkka Railo esittää, että nykyinen politiikan kriisi johtuu konsensuksen ajan päättymisestä ja puolueiden erkaantumisesta toisistaan, europarlamentaarikko Merja Kyllönen jatkaa analyysiä kuvaamalla, miten puolueet kykenevät entistä huonommin jakamaan vastuuta ja kantamaan sitä yhdessä.

”Vastuun kantaminen Suomen monipuoluehallituksessa oli suomeksi sanottuna helvetin vaikeata. Kaikki olisivat halunneet vain tehdä kivoja ja hyviä asioita. Tämä on lukko Suomen poliittisessa järjestelmässä niin kauan, kunnes maahan valitaan pääministeri, joka uskaltaa olla poliittinen johtaja”, Kyllönen sanoo.

Entinen kansanedustaja ja ministeri sanoo, että Suomen poliittista keskustelua tyhmentää hallitus-oppositio-asetelma, jossa oppositiopuolueet ajetaan täysin syrjään päätöksenteosta.

”Hallitus-oppositio-keskustelusta puuttuu sparraava sävy kokonaan. Siitä häviää vaihtoehdot, potentiaali uusiin ajatuksiin. Meillä ei ole toimintakonseptia, jossa tulisimme kuulluksi ja oikeasti kuulisimme toisten ajatuksia”, Kyllönen väittää.

”Kun Suomessa puolue siirtyy hallituksesta oppositioon, sen kaikilta poliitikoilta ikään kuin katoaa kaikki asiantuntemus ja äänivalta. Ihan kuin ne muuttuisivat aivan nuijiksi. Samat tyypit, jotka ovat edellisessä hallituksessa rakentaneet mielettömän tietotaidon ja verkostot, ajetaan laiturille neljäksi seuraavaksi vuodeksi. Miten pienellä maalla voi olla varaa tällaiseen?”

”Herranjumala mikä Valintatalon muovikassi mulla itsellänikin oli päässä silloin ministeriaikana. Ei sitä osattu katsoa oikeasti, mitä maailmalla tapahtuu ja miten asioita pitäisi muuttaa. Ei sitä tajunnut silloin, kun ei ollut pakko.”

Kyllönen pohtii, voisiko vähemmistöhallitus tuulettaa Suomen poliittista kulttuuria. Jos hallitus joutuisi aidosti hakemaan kannatuksen lakiesityksilleen eduskunnasta ja rakentamaan argumentit ja koalitiot, joilla saisi oppositiopuolueitakin mukaan uudistuksiin, voi olla, että myös opposition mustavalkoinen kritiikki hallitusta kohtaan hellittäisi.

”Edes yksi vaalikausi voisi olla tällainen tuulettava kokeilu. Täällä Brysselissä olen miettinyt, onko meillä suomalaisilla varaa tähän vastakkainasetteluun ja ristiriitaisuuteen, joka poliittista järjestelmäämme leimaa? Se on suurin kilpailukykyämme haittaava tekijä.”

Onnistumisiakin voisi korostaa

Nykypolitiikan kriisin voi halutessaan nähdä monessa kohtaa. Europarlamentaarikko Kyllönen kuvaa eduskunnan päätöksentekoa ja sitä, miten hallitus-oppositio-asetelma jumittaa poliittisen keskustelun ja sitä kautta halvaannuttaa päätöksenteon.

Toinen kriisi löytyy kansan ja poliittisten päättäjien väliltä. Kun 1900-luvun vaihteessa muodostunut puoluekartta ei enää vastaa kansalaisten omakuvia, joukkoidentiteettejä, kansalaisille merkityksellisiä jakolinjoja, katoaa edustuksellisesta demokratiasta edustuksellisuus. Kun kansalainen ei koe mitään puoluetta omien arvojensa edustajaksi, miten hän voisi kokea olevansa edustettuna päätöksentekojärjestelmässä, joka järjestäytyy puolueiden mukaan?

Ja mitä kaoottisemmalta päätöksenteko näyttää, sitä äänekkäämmäksi nousee kansan kritiikki poliitikkojen motiiveista ja kyvyistä hoitaa yhteisiä asioita.

”Se on vähän erikoinen tilanne. Itselläni on sellainen käsitys, että aika monet asiat menevät politiikassa yhä eteenpäin ihan jouhevasti”, sanoo politiikantutkija Railo.

”Ongelma on, että jossain määrin poliitikot itsekin keskittyvät asioihin, jotka eivät mene eteenpäin. He valittavat niistä julkisuuteen, ja julkisuus keskittyy vielä enemmän kuin poliitikot näihin epäkohtiin. Siinä jää täysin syrjään se, että monet asiat menevät eteenpäin ihan suunnitellusti. Kansalaiset heijastelevat mielipiteissään median ymmärrettävästi kriittistä katsontatapaa. Media voisi ehkä korostaa vähän enemmän myös niitä onnistumisia mitä politiikassa tapahtuu – vaikka ymmärrän kyllä, että se ei ole politiikanjournalismin  ydintehtävä”, Railo pohtii.

Politiikantutkija muistuttaa kuitenkin, ettei päättäjien tai poliittisen järjestelmän kritiikki itsessään ole uusi asia.

”Onhan poliittisen järjestelmän kritiikkiä ollut niin kauan kuin ylipäätään demokratiaa on ollut. Varmaan sitä ennenkin.”

Jyväskylän yliopiston valtio-opin professori Kari Palonen jakoi ajatuksen viime eduskuntavaalien alla julkaistussa kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi (Teos, 2015). Kirjan haastattelussa Palonen kuvasi parlamentarismia perusluonteeltaan ”erilaisten näkökulmien ja niiden välisten kiistojen, dissensuksen eli epäsovun ja debatin politiikaksi”.

Palosen analyysin mukaan demokraattiseen prosessiin on sen syntyhetkistä lähtien kuulunut syytös siitä, että poliitikot ovat jotenkin mätiä, kyvyttömiä tai pahoja.

”Poliitikkojen epäsuosio kytkeytyy Euroopan maissa demokratisoitumiseen ja parlamentarisoitumiseen. Nämä mekanismit luovat tilaa vaaleilla valituille poliitikoille, mutta virkamiehet, bisneseliitti, taitelijat, kirjailijat ja yliopistomaailma suhtautuvat epäluuloisesti menetelmiin, joissa pärjää demagogialla, puheella ja sillä, että kansa kannattaa.” Se, että on suosittu kansan keskuudessa, on osalle kansasta aina osoitus siitä, että on epäluotettava.

Kun Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä pääministerin tehtävät, Facebook-seinillä toivotettiin hänelle hyvää matkaa ”uuniin”. Helsingissä näki julisteita, joissa Kataiselta katkaistaisiin kaula. Yhdysvaltain presidentinvaalit ja vaaleissa roihunneet valemediat veivät poliitikkojen arvostelun ja vihapuheen aivan uudelle tasolle – ja nyt moni pelkää puheen kärjistyvän entisestään Euroopassa ja Suomessakin.

Professori Palonen kuitenkin haluaa sanoa, ettei poliitikkojen paheksunta tai halveksunta itsessään ole mitenkään uusi ilmiö.

”Jo sata vuotta sitten oli mahdollista väittää, että poliitikoilla ei ole koskaan ollut niin huono maine kuin nykyään”, Palonen sanoo. ”Haukkumisesta ei kannata huolestua, vaan se on epäsuora tunnustus poliitikkojen tarpeellisuudelle.”

Euroopassa on monenlaista poliittista kipuilua

Politiikan kriiseilläkin on toki mittasuhteita. Vaikka suomalaisista tuntuu, että oma poliittinen päätöksentekojärjestelmä olisi halvaantunut tai hallitus ”toimintakyvytön”, löytyy Euroopastakin yhteiskuntia, joiden poliittinen järjestelmä on ajautunut vielä pahempaan kaaokseen.

Espanja ehti viime vuonna olla lähes vuoden ilman hallitusta edellisen pääministerin Mariano Rajoyn toimiessa virkaa tekevänä pääministerinä. Solmua yritettiin avata jo uusintavaaleillakin, tuloksetta. Lopulta Rajoy muodosti maahan vähemmistöhallituksen.

Italiassa poliittisen järjestelmän uudistuksia ajanut pääministeri Matteo Renzi joutui eroamaan kärsittyään tappion asettamassaan kansanäänestyksessä. Kansanäänestyksen voittajana pidettiin populistista Viiden tähden liikettä. Viiden tähden liike on yksi Euroopan menestyksekkäimmistä uusista kapinaliikkeistä ja puolueista.

Yksi puolueen aktiiveista on europarlamentaarikko Daniela Aiuto.

”Kuten varmaan kaikki yhteiskunnallisen herätyksen nykypäivänä Italiassa kokevat, minäkin aktivoiduin ensin internetissä. Aloin bloggaamaan ja osallistumaan keskusteluihin, sitten osallistuin paikallisiin tapahtumiin. Tapahtumat alkoivat kasvaa isommiksi ja isommiksi”, Aiuto kuvaa omaa tietään Brysseliin.

Ennen koomikko Giuseppe ”Beppe” Grillon perustamaa Viiden tähden liikettä Aiutolla ei ollut omakohtaista kosketusta politiikkaan. Grillon tarjoama Italian korruptoituneen nykyjärjestelmän kritiikki ja Viiden tähden liikkeen ideologiaan alusta asti kuulunut ajatus suorasta demokratiasta kuitenkin puhuttelivat.

”Italian poliittinen järjestelmä ei tuntunut enää edustavalta. Tuntui selvältä, että demokratia oli ajautunut kriisiin. Halusin, että valta palautetaan kansalle. Suora demokratia puuttuu myös korruptioon. Italiassa poliitikot ottavat valtavat määrät rahaa piilossa pysyviltä organisaatioilta, myös mafialta. Ennen oli niin, että Italiassa ei voinut nousta politiikassa päättävään asemaan ilman suuria summia rahaa. On yksi Viiden tähden liikkeen suurimpia saavutuksia, että olemme murtaneet tämän.”

Europarlamentaarikoksi noussut Aiuto sanoo itse käyttäneensä vaalikampanjaansa muutamia satoja euroja.

”Olemme osoittaneet, että on mahdollista päästä politiikkaan, vaikka ei olisi rikkaita rahoittajia takana.”

Kuten monet populistiset liikkeet, myös Viiden tähden liike kipuilee poliittisen yhtenäisyytensä kanssa. Kapinaliike on kerännyt sateenvarjonsa alle monenlaista porukkaa – europarlamentissa joitain Viiden tähden liikkeen edustajia pidetään äärioikeistolaisina, jopa fasisteina – ja yhteistyötä perinteisten puolueryhmittymien kanssa vaikeuttaa se, ettei liikettä pysty asettamaan perinteiselle puoluekartalle.

”Me emme ole oikealla tai vasemmalla. Olemme joistain kysymyksistä samaa mieltä oikeiston kanssa, joistain vasemmiston kanssa. Kuulumme europarlamentissa ryhmään, joka liitetään oikeaan siipeen, mutta joissain kysymyksissä äänestämme vasemmiston mukana. Emme ajattele vanhoja ideologisia jakoja vaan haemme parhaita mahdollisia ratkaisuja”, Aiuto muotoilee.

”Liikkeemme on alle kymmenen vuotta vanha, joten se on myös altis muutoksille. Teemme asioita jotka menevät hienosti, ja yhtälailla teemme virheitä. Mutta jatkuvasti yritämme kehittää liikettä parempaan suuntaan.”

Samanlainen ulkoa annettu identiteettikriisi on Suomessa perussuomalaisilla: Puolue mielletään talouspolitiikaltaan vasemmistolaiseksi, arvokysymyksissä taas konservatiiviseksi. Onkin esitetty, että esimerkiksi perinteistä vasemmisto-oikeisto-jakoa merkityksellisempi jako nykyisin on jakolinja arvokonservatiiveihin ja arvoliberaaleihin. Kuvaavaa on, että monella perinteisellä puolueella tämä jakolinja kulkee puolueen sisällä, ei rajalla.

”En halua sanoa, etteikö perinteisillä puolueilla olisi tulevaisuutta, mutta maailma muuttuu niin nopeasti, että ne eivät tunnu pysyvän perässä. Monesti tuntuu, että kansalaiset ovat valmiimpia muutokseen kuin perinteiset puolueet. Trump on tästä hyvä esimerkki: republikaanit eivät olleet valmiita, mutta kansalaiset äänestivät silti presidentiksi Trumpin”, europarlamentaarikko Aiuto pohtii.

41-vuotias Aiuto on päättänyt, että hän ei ole politiikassa pysyvästi. Hänen mielestään on kansalaisia kohtaan oikein, että poliitikot vaihtuvat tasaisin väliajoin.

”Kaksi kautta on maksimi. Sen jälkeen on palattava todelliseen elämään. Jos jää liian pitkäksi aikaa instituutioihin, juuttuu liian kauas ihmisten todellisesta arjesta. Se on hyvin yleistä Italiassa. Useimmat poliitikot eivät ole vuosikymmeniin työskennelleet muualla.”

Kompromissit kunniaan

ERRIN on Brysselissä toimiva lobbausjärjestö, joka pyrkii ajamaan EU-päätöksenteossa paikallisen, esimerkiksi kunnallisen, tason toimijoiden asiaa. ERRINin johtaja Richard Tuffs on EU-piireissä tunnettu puhuja, ”Brysselin paras lobbari”, kuten eräs europarlamentaarikko häntä kutsuu.

Kokeneella lobbarilla on näkemys siitä, mikä politiikassa on rikki, ja miten kansalaisten luottamus politiikkaa kohtaan palautettaisiin.

”Politiikassa käytetään aikaa ja energiaa siihen, minkä ihmiset pystyvät hahmottamaan. Kaupunginvaltuustoissa väitellään tuntikausia siitä, mihin pannaan puistonpenkki, mutta kansallisella ja EU-tasolla päätetään valtavista hankkeista ilman sen suurempaa julkista debattia”, Tuffs väittää.

”Osittain se, että kansalaiset erkaantuvat politiikasta, johtuu siitä, että politiikan kysymykset tuntuvat liian kaukaisilta. Niitä ei ymmärretä, joten tyydytään poliitikkojen tarjoamaan yksinkertaiseen selitykseen. Valitettavasti monet poliitikot tietoisesti vahvistavat väärää kuvaa. On heidän etunsa ja valtansa mukaista esittää asiat monimutkaisina, ja kuitenkin politiikan taistelut yksinkertaisina. On poliitikon edun mukaista tulla takaisin neuvottelusta ja sanoa, että paha vastapuoli sai läpi pahan agendansa. Näin luodaan viholliskuvia ja kuvaa mustavalkoisesta maailmasta.”

Kuva on vahingollinen, koska se ei ole totta. Harvoin yhden poliitikon agenda on puhtaasti hyvä ja toisen paha.

”Uskon kyllä, että suurin osa ammattipoliitikoista kokee olevansa hyvällä asialla. Ja suuri osa kansasta tulkitsee heidän motiivinsa täysin päinvastoin. Ehkä kansa ei luota poliitikkojen motiiveihin, koska koko heidän politiikasta antamansa kuva tuntuu epätodelta?”

Tuffs uskoo, että kansalaisten luottamus politiikkaan olisi palautettavissa, rehellisemmällä puheella.

”Mitä jos poliitikot tulisivatkin kokouksesta ja sanoisivat, että menimme tällä tavoitteella, emme saaneet kaikkea mitä halusimme, mutta teimme hyviä kompromisseja. Olemme tyytyväisiä. Ei pelattaisikaan negatiivisen kautta, vaan oltaisiin rehellisiä. Kuvattaisiin politiikan kompleksisuus, osoitettaisiin omat saavutukset, mutta ei maalattaisi toisista viholliskuvia.”

Tuffs toivoisi poliitikkojen toimivan enemmän harmaalla alueella. Ääritavoitteiden sijaan pitäisi palauttaa kunniaan kompromissit.

”Arvostaisin poliitikkoa, joka olisi valmis valtaan noustuaan jatkamaan edellisten projekteja ja rakentamaan jo aikaansaadun päälle. Vaihtoehtona sille, että pitää repiä tai kieltää toisen puoleen saavutukset tai tavoitteet. Tämä tietysti vaatisi, että tyytyy työskentelemään harmaalla alueella omien ääritavoitteiden ja vastapuolen ääritavoitteiden välissä. Pitäisi puhua enemmän harmaan sävyistä kuin mustavalkoisesti osoittaa, miksi toinen ratkaisu tai puolue on puhtaasti väärässä”, Tuffs pohtii.

”Kaikki todellinen kehitys tapahtuu harmaalla alueella.”

Itse asiassa analyysi palaa politiikantutkija Erkka Railon tilannekuvaan. Olemme ajautuneet umpikujaan, kun puolueet ovat konsensuksen vuosikymmenten jälkeen taas erkaantuneet toisistaan, eikä myönnytyksiä, kompromisseja tai yhteistä politiikkaa löydy enää yhtä helposti.

Politiikka, tai ainakin ideologia, on siis palannut politiikkaan. Tätähän voisi pitää positiivisenakin asiana.

Murroksessa on myös mahdollisuuksia. Viiden tähden liikkeen kaltaiset kapinapuolueet ympäri Euroopan voivat johtaa vaaralliseen populismiin ja nationalismiin, mutta yhtä lailla niissä voi olla demokratian uudistumisen lupaus.

”Omassa ajattelussani yksilöllistymiskehityksessä on paljon positiivista voimaa. Oikea demokratia vahvistuu, ihmiset tekevät keneltäkään lupaa kyselemättä – ja sitä tarvitsematta – omia valintojaan”, sanoi Jyrki Katainen Joensuun-puheessaan 2013.

“Ennen valinnanmahdollisuuksien ja -vapauden vahvistaminen oli vain joidenkin agendalla. Yksilöllistyvä maailma voi olla myös luovuutta ruokkiva.”

Mistä on kyse?