"Pop-corner" -blogisarja ruotii tulevaisuutta populäärikulttuurin kautta.

Julkaistu 20.07.2017

Hei elokuvantekijät, missä kaikki utopiat?

Elokuvaspektaakkelien perusteella tulevaisuus on melkein aina ihan pilalla. Viihdeteollisuuden hekumoidessa maailmanlopulla, yksi asiantuntija etsii valokatkaisinta risukasasta. Jutun lopussa kaksi listaa elokuvista, jotka kaikkien pitäisi nähdä tai jonkun tehdä.
Kirjoittaja
Asiantuntija, Viestintä, Sitra

Ajattelin lähestyvän kesäloman kunniaksi koota listan kymmenestä positiivisesta ja kymmenestä negatiivisesta, lähitulevaisuutta uskottavasti kuvaavasta elokuvasta. Tämä osoittautui kuviteltua vaikeammaksi, sillä positiivisia tulevaisuuskuvia ei ainakaan äkkiseltään tuntunut olevan juuri tarjolla.

Kuvittelinko, vai onko tosiaan niin, ettei hyviä tulevaisuuksia juuri kuvata? Ja mikä dystopioissa niin kiehtoo?

Dystopioille, eli yksinkertaistettuna synkäksi kuvatuille tulevaisuuskuville, on ominaista jonkinlainen uhka olemassaololle. Tyylilajille tyypillistä on ihmisen hallinnasta karannut teknologia, pieleen menneet lääketieteelliset kokeet, pandemiat sekä äärimmäinen epätasa-arvo tai jokin näiden yhdistelmä. Hyvin suurella osalla ihmisistä ei ole kovin mukavaa ja niillä, joilla on, ei sitä tule olemaan kovin pitkään.

Ahdistus tunkee hahmojen jokaiselle elämänalueelle niin vahvasti, että empaattinen katsoja voi tuntea sen omakseen.

Uhkakuvat ovat usein samankaltaisia ehkä siksi, että niihin ollaan jo totuttu. Niistä on muodostunut stereotypioita, joiden väliin on helpompi keksiä yhä tarkempia harmaan sävyjä kuin täysin uusia näkökulmia.

Etenkin teknologinen kehitys kuvataan usein lopulta hallitsemattomana voimana, joka kääntyy ihmisiä vastaan. Toisteltu uhka on tuttu myös muista yhteyksistä: ensin se vie työt/tytöt ja lopulta hengen. Elokuva toisensa jälkeen tulee näin ehkä tahattomasti vahvistaneeksi ajatusta, että tulevaisuutta on ihan syytäkin pelätä.

“Pääseeköhän se pakoon?”, ajattelen läpi kokonaisen kauden jäätävän uskottavaa The Handmaid’s Tale -televisiosarjaa, vaikka tiedän toki, että sarjan tuottajien näkökulmasta kärsimyksen venyttäminen on sarjan elinehto.

Pelko vetoaa selviytymisviettiimme ja taipumukseemme vältellä riskejä.

Pelko on vaistomaista, se vetoaa alkukantaiseen taipumukseen suojautua uhalta. Ja ehkä siksi dystopioihin jää myös helposti koukkuun: Dystopiaan sukeltaminen on kuin pelkoturismia, josta tuliaisiksi voi viedä syvemmän ymmärryksen huonosti hoidetun maailman riskeistä.

Kuten Joonas Pörstin propagandaa käsittelevästä teoksesta Propagandan lumo käy hienosti ilmi, propagandistit ovat iät ajat suunnanneet ihmisten pelkoa – tyypillisesti muita ihmisiä tai heidän ajatuksiaan kohtaan.

Propagandalla voi tietenkin luoda ja vahvistaa sekä negatiivisia että positiivisia mielikuvia. Sen tarjoamat ratkaisut ovat yksinkertaistavia ja tehokkaita. Keskeistä on tiettyjen mielleyhtymien toisto ja tuominen lähelle vastaanottajan kokemusmaailmaa, esimerkiksi musiikin tai elokuvien kautta.

Propagandan voi katsoa onnistuneen, kun ihmiset eivät itse edes tiedosta kopioivansa annettua ajattelumallia.

Käytetään orastavaan maailmantuskaan, ajatusten tukkoisuuteen ja sosiaalisen median mahdollisesti aiheuttamiin sekavuustiloihin. Blogistin tarjoiluehdotus.

Vaikka elokuvia ei olisi ajateltu järjestelmällisesti ruokkimaan pelokasta suhtautumista tulevaisuuteen, voisiko olla mahdollista, että uskottavien, positiivisten tulevaisuuskuvien puute ruokkii uusien dystooppisten kuvien syntyä tai vähintäänkin heikentää kykyämme käydä keskustelua ja tarjota järkeviä suuntia valloillaan olevan kehityksen ohjaamiseen?

Onko elokuvantekijöiden houkutus käyttää suuren uhan jännitettä vain niin suuri, että pienemmät, mutta ehkä inhimillisesti voimakkaat tarinat jäävät kertomatta? Vai onko kyse vain siitä, että siinä missä paljas pinta, myös muut perusreaktiot herättävät vahvoja tunteita ja täyttävät salin varmemmin?

“– Dystopiat ovat kuin muinaisten kaivosmiesten käyttämät kanarialinnut. Lintu otettiin kaivokseen häkissä mukaan, ja jos se nuukahti, tiedettiin, että tunnelissa on happea liian vähän. Nyt dystopiat kuvittelevat meille tulevaisuuden, joka toteutuu, jos emme pidä varaamme.”

Näin perustelee kirjallisuustieteentutkija Maria Laakso tässä YLE:n artikkelissa. Toisin sanoen, dystopioita tarvitaan.

Dystopioiden rinnalle tarvitaan uskottavia, valoisampia vaihtoehtoja

Keskeistä ei oikeastaan lopulta ole se, miksi dystopioita tuotetaan vaan se, että niiden rinnalle saataisiin myös uskottavia ja hyvin perusteltuja, valoisampia kehyksiä.

Suurten positiivisten muutosten tarinat läpi historian ovat olleet niin yksilöiden kuin lopulta joukkojen kamppailua paremman elämän puolesta. Näitä kamppailuja käydään tälläkin hetkellä esimerkiksi ympäristön, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

Entäpä jos elokuvantekijät asettaisivatkin itselleen henkilökohtaisen utopiakiintiön tai -tavoitteen? Tarkoitus olisi ensisijaisesti tasapainottaa oman tulevaisuuskuvan vaistomaista kallistumaa kohti pelkoa ja toissijaisesti tutkia uskomattomia mahdollisuuksia maailmassa, joka on omaamme mukavasti pidemmällä.

Elokuvassa hyvän tulevaisuuden ei mielestäni tarvitse olla kuitenkaan täydellinen, siinä missä dystooppisen ei tarvitse olla täysin toivoton. Mihin tahansa yhteiskuntaan kuuluu jonkinlainen oman olemassaolon oikeutus ja niihin kohdistuu erilaisia paineita. Ei ole myöskään kai tarvetta olettaa, etteivät ihmiset utopiassa edelleen tekisi töitä tai kamppailisi arvokkaiksi kokemiensa asioiden eteen. Voi kuitenkin olla, että kamppailun keinot ja muodot ovat osittain muuttuneet.

Riippuen siitä, millaisia kehityksiä utopiassa halutaan kuvata, elokuvilla voisi haastaa ajattelemaan ihmisyyden olemusta ja tarjota näkökulman inhimillisesti toimivalle ja ympäristön kannalta terveelle teknologialle.

Toki se, mikä on toiselle utopiaa, voi näyttää toiselle dystooppiselta. Mikäli kuitenkin tasa-arvon tai rauhan kaltaiset ajatukset ovat mielestäsi tavoittelemisen arvoisia ja toivoisit tulevaisuuden, jossa ne toteutuvat paremmin, ehkä nyt olisi aika vaihtaa kanavaa, ottaa tummat lasit pois päästä ja miettiä, miten näistä sitruunoista oikein tehtiinkään taas sitä mehua.

Näitä ajatuksia peilaten otetaan nyt vihdoin käsittelyyn se alussa mainittu lista.

Tarkoitukseni oli siis kerätä kokoon kymmenen utopistista ja kymmenen dystooppista elokuvaa, jotka kuvaavat ainakin joltain osin uskottavasti nykymaailmasta johdettavissa olevia mahdollisia kehityksiä.

Utopiat top-10:

1. Her (2013). Spike Jonzen lähitulevaisuuteen sijoittuva suhdedraama on kuvaus yhden miehen (Joaquin Phoenix) avoimesta suhteesta langattomaan kuulokkeeseen (Scarlett Johansson). Muistutus siitä, että vaikka kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja valaistus (ja melkein kaikki muukin) toimii automaattisesti, ei tunteitaan voi vieläkään korjata koodaamalla. Sniisk.

2. Robot & Frank (2012). Myöskin lähitulevaisuuteen sijoittuva lämminhenkinen komedia/draama muistisairaasta eläkeläisestä ja tämän terapiarobotista. Ihmisen ja robotin “ystävyys” ei korvaa etääntyvää perhettä, mutta tuo kyllä uutta säpinää arkeen.

Perhana! Tämän parempaan en pystynyt omalla tietämykselläni eikä lähipiiristä ja kollegoista ole juuri ollut apua listan täyttämisen suhteen (sori kaverit). Listantäytteen puuttuessa näen siis oikeudekseni keksiä muutaman suuntaa-antavan aihion. Saa käyttää, jatkaa ja jatkojalostaa!

3. 3+1. Polysuhde huumorintajuisen tekoälyn, menestyvän naisen ja ex-miehen kloonin välillä vaikuttaa aluksi menevän mahtavasti, mutta mitä tapahtuu, kun tapansa korjannut ex haluaakin mukaan kuvioon?

4. RE-volution. Erakoitunut rouva kertaa Forrest Gumpin hengessä nuoruuttaan ilmastosankarina. Tie parempaan maailmaan on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta millaisia uhrauksia parempi tulevaisuus on vaatinut?

5. WELCOME TO HEL-2117. Sadan vuoden päähän Helsinkiin sijoittuva splatter-kauhu-parodia syväjäädytyksestä heränneestä sarjamurhaajasta, joka yllättyy, kun ihmiskeho voikin nyt korjata itsensä. Verisiä puujalkavitsejä ja päätöntä huumoria luvassa!

6-10. Keksi itse. Lähetä ehdotus Twitterissä @tobyas tai sähköpostilla osoitteeseen tod@sitra.fi. Valitsen mielivaltaisesti parhaita ehdotuksia olemassaolevista ja keksityistä elokuvista, kunnes kymmenen on kasassa. Eikö lähe? Pystyt kyllä. Mikäli tulevaisuusajattelusi kuitenkin kaipaa lisävetreytystä, suosittelen tilaamaan Sitran ilmiömäisen suositut (ja ilmaiset) megatrendikortit nyt heti!

Dystopiat top-10:

1. Children of Men (2006). Viiltävän uskottava kuvaus lähitulevaisuuden maailmasta johon ei kai synny enää ketään. Yksi mies kamppailee päättymättömiltä tuntuvien kamera-ajojen läpi todistaakseen, että toivon voi antaa eteenpäin.

2. Soylent Green (1973). Maailma kituu ilmaston lämpenemisen aiheuttaman ekokatastrofin keskellä, suurin osa väestöstä näkee nälkää ja eutanasia on viihteellistetty. Uusi leväpohjainen ruokavalmiste antaa massoille toivoa paremmasta, mutta eliitti-miehen murhaa tutkiva poliisikonstaapeli ei ole vakuuttunut.

3. Battle Royale (2000). Japani onkin uudestikuviteltuna vuonna 1997 talouden romahduksen jälkeen poliisivaltio joka harjoittaa “hajota ja hallitse” -politiikkaa lähettämällä satunnaisia lukioryhmiä saarelle, jossa oppilaat osallistuvat vain hieman Big Brotheria raaempaan kukkulan kuingas -tyyliseen tosi-tv -peliohjelmaan.

4. Strange days (1995). Militarisoitu vuoden 1999 Los Angeles jossa ihmisten kokemuksia kaupataan kuin huumeita. Elokuva sai aikanaan laimean vastaanoton, mutta maailman nykytilaan verrattuna Strange Daysin kuvaamat vallan väärinkäytökset ja kokemusten viihteellistäminen eivät vaikuta erityisen kaukaahaetuilta.

5. Koyaanisqatsi (1982). Godfrey Reggion 1982 ilmestynyt hypnoottinen kuvaus amerikkalaisesta yhteiskunnasta jossa luonto ja ihmiset kärsivät hallitsemattoman markkinatalouden edessä. Erityisen uskottavan Koyaanisqatsista tekee se, että se on dokumenttielokuva.

6. 28 päivää myöhemmin (2002). Britteinsaarilla puhkeaa virusepidemia jolle altistuneet ihmiset muuttuvat verenhimoisiksi raivohulluiksi. Pikajuoksevien zombien lisäksi elokuvan hyytävintä antia ovat tyhjät, uhkaavat tilat ja täydellinen toivon puute.

7. Hated in the Nation (2016). Tämä Black Mirror TV-sarjan elokuvamittaan venyvä jakso nivoo yhteen luonnon ekosysteemien haavoittuvuuden, some-raivon, 3D-printtaamisen ja liiallisen teknologiauskovaisuuden riskit. Koko sarja itsessään on katsomisen arvoinen ja sisältää roppakaupalla painajaisia aiheuttavia, mutta myös muutamia positiivisia tulevaisuuden kuvauksia. (Vaatii Netflix-tilauksen).

8. Idiocracy (2006). Näinkö käy kun älykkyyden arvo laskee nollaan? Idiocracy vie katsojan muutaman sata vuotta tulevaisuuteen, Yhdysvaltoihin, missä nykyhetken huolestuttavat trendit mediassa, demokratiassa ja taloudessa ovat muuttuneet typerimmiksi mahdollisiksi versioikseen.

9. Wall-E (2008). Pixarin animoidussa koko perheen dystopiassa yksinäinen robotti löytää uuden ystävän ihmisten hylkäämällä, elinkelvottomalla maapallolla. Avaruudessa lilluva, luukadosta kärsivä ihmiskunnan jäämistö elää yksitoikkoisessa yltäkylläisyydessä, täysin automatisoidun avaruusaluksen hoitaessa kaikki elämän kannalta oleelliset huoltotoimenpiteet.

10. The Matrix (1999). Tätä Wachowskin sisarusten mielentuotosta synkempää teknologista dystopiaa saa hakea. Tekoälyn ohjaamat robotit hallitsevat maailmaa. Simuloituun vuosituhanteen vaihteeseen kytketyt ihmiset lilluvat todellisuudessa lihaparistoina robottien teknopelloilla. Vaikka The Matrix ei tämän hetken kehityssuuntausten kannalta ole uskottavimmasta päästä, on elokuva saattanut kaihertaa monen mieleen epäilyksen siitä, että emme ehkä voikaan täysin sokeasti luottaa teknologiseen kehitykseen saati omaan kokemuksemme todellisuudesta.