Kuva: Hasse Kauhanen

Julkaistu 15.05.2014

Ilman ruokaa ei ole rauhaa

Kirjoittaja

Laura Kihlström on Ruoan tulevaisuus ry:n perustajajäsen ja hän työskentelee apulaisasiantuntijana maatalousprojektissa Etiopiassa.

Suomen ruokaturva on yksi maailman parhaista. Ruokaturvalla tarkoitetaan sitä, kun kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina on fyysiset, sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet saada riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa, joka vastaa heidän tarpeitaan ja mieltymyksiään. Tämän määritelmän mukaan meillä pyyhkii varsin hyvin.

Meille on myös kriisien varalta ripoteltu ympäri Suomea viljavarastoja, joiden viljamäärä tiukassa tilanteessa kattaa teollisuuden vuoden tarpeet. Tätä kutsutaan huoltovarmuudeksi.

Siihen nähden, että emme ole muusta maailmasta eristyksissä elävä pesäke, jota ilmastonmuutos, ruuan hinnanvaihtelut tai alueelliset konfliktit eivät heilauttelisi, keskustelemme ruokaturvaan ja yllättäviin kriiseihin liittyvistä asioista kuitenkin yllättävän vähän.

Ruokaturvakeskustelu ajautuu usein pelkästään omavaraisuusasteesta puhumiseen. Sillä viitataan siihen, kuinka hyvin maa pystyy omalla ruuantuotannollaan kattamaan kansalaisten ruuan tarpeen.

Omavaraisuus on ruokaturvan kannalta hieman harhaanjohtava käsite. Sen sijaan, että se aidosti kuvastaisi ruokajärjestelmämme resilienssiä, se on enemmänkin symbolinen käsite, joka kuvaa Suomen maatalouden yleistä mainetta ja kilpailukykyä.

Se ei tee käsitteestä vähemmän tärkeää. Tällä hetkellä olemme rikas maa, ja voimme paikata ruuan kysyntää lukuisilla vientituotteilla. Aina näin ei ole ollut, eikä välttämättä ole tulevaisuudessakaan. Ruuantuotannon edellytykset omassa maassa on syytä säilyttää.

Omavaraisuusaste ei kuitenkaan kerro, olemmeko varautuneet kriiseihin tai miten ruokaturva toteutuu kriisien aikana. Miksi?

Suomalainen maatalous on pitkälti riippuvainen ulkoisista tuotantopanoksista. Ruuantuotantoon tarvitaan muun muassa lannoitteita, polttoainetta, rehuvalkuaista ja työkoneita, joista iso osa saadaan ulkomailta.

Ruokaturvassa ei myöskään ole kyse pelkästä tuotannosta. Olemme riippuvaisia toimivasta logistiikasta ja infrastruktuurista. Logistiikan rooli korostuu entisestään nykytilanteessa, jossa kauppamme on keskittynyttä ja enenevässä määrin alueellisiin hypermarketteihin pohjautuvaa.

Siinä missä keskittyminen toisaalta mahdollistaa tarjonnan jatkuvuuden ja toimivien logistiikkaketjujen rakentamisen, se myös tekee järjestelmistä haavoittuvaisia.

Tällaiset järjestelmät ovat alttiita ilmastonmuutoksen myötä lisääntyville äärimmäisille sääilmiöille, tietoteknisten järjestelmien häiriöille sekä energia- ja polttoainetarjonnan katkoksille. Lisäksi alueellisessa hypermarkettikeskittymisessä on se riski, että erilaiset toimintahäiriöt vaikuttavat kohtuuttomasti syrjäisempien seutujen asukkaisiin.

Myös ruokaturvan biologinen perusta eli monimuotoisuus on uhattuna. Tiedämme jo nyt, että globaalilla tasolla maataloudessa käytettävä geneettinen aineisto kapenee hurjaa vauhtia. Monokulttuurit ja suuret yksiköt – joihin ruuantuotantoa kannattavuuden nimissä ohjataan – ovat alttiita tauti- ja tuholaisepidemioille.

Taloustermeillä sanottaisiin, että riski kannattaa hajauttaa.

Tällä hetkellä emme sitä vielä tee. Ongelman laajuus – ja omavaraisuuden käsitteen hataruus – aukenee, kun kysymme seuraavia kysymyksiä.

Miten käy ruuantuotantomme, jos yhtäkkiä halvan öljyn – eli tuotantopanosten – saanti ehtyy? Olemmeko miettineet kotimaisia vaihtoehtoja rehulle, lannoitteille ja muille tuotantopanoksille? Onko meillä yrityksiä, jotka osaisivat avustaa esimerkiksi maatilakohtaisten biokaasulaitosten perustamisessa? Onko meillä politiikkaa, joka kannustaa tällaiseen toimintaan? Entä voisimmeko parantaa ruokapiirien logistiikkaa? Tai lisätä luomuviljelyalaa? Voisiko meillä energian säästämiseksi olla kerrostaloissa yhteiskeittiöt?

Entä kansalaistasolla: Onko meillä tarpeeksi ruokaa ja vettä varastossa äkillisen kriisin varalta? Onko ruuansaantimme riippuvaista siitä, että saamme autoomme polttoainetta ja voimme ajaa kaukana sijaitsevaan ruokakauppaan? Entä osaammeko valmistaa ruokaa esimerkiksi trangialla? Osaammeko viljellä ja onko meillä pääsyä viljelymaahan?

Olennaista ruokaturvan kannalta on joustavuus. Se tarkoittaa, että olemme kykeneviä muuttamaan toimintatapojamme kriisien aikana tai niihin valmistautuessamme. Kriiseissä piilee myös mahdollisuus. Ne voivat saada meidät arvostamaan ruokaa, ruuan alkuperää, ruuanlaittoa, kohtuutta ja yhteistyötä enemmän. Ne voivat myös synnyttää uutta, kestävää liiketoimintaa.

Yksikään maailman valtio ei ole jättänyt ruuantuotantoaan ja ruokaturvaa pelkästään markkinoiden ohjailtavaksi. Siksi se mitä, missä ja miten viljelemme sekä miten jakelemme ruuan, on aina myös poliittinen päätös. Valtaosassa 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun aseellisista konflikteista on yhtymäkohtia ruokaan. Kestävän ruokaturvan rakentaminen onkin yksi tärkeimmistä rauhan ylläpitämiseen liittyvistä seikoista. Miten Suomi rakentaa ja ylläpitää turvallisuutta, rauhaa?

Tulevaisuuden ruoka on yksi Sitran Uusi turvallisuus -foorumin kokeiluista Klikkaa tästä takaisin tulevaisuuden ruokaa käsitteleviin teksteihin ja videoihin.

Kirjoittaja työskentelee apulaisasiantuntijana maatalousprojektissa Etiopiassa. Hän on yksi maaliskuussa ilmestyneen Nälkä ja yltäkylläisyys-teoksen kirjoittajista sekä Ruoan tulevaisuus ry:n perustajajäsen. Etiopian kokemuksista ja ruokaturvasta voi lukea hänen Selam Selam-blogistaan (www.selamselam.me). Twitter: laurakkihlstrom 

Mistä on kyse?