sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.Viime vuosina kestävän kehityksen puhe on korvautunut kestävän talouden ja vihreän talouden puheella. Yksinkertaistaen kyse lienee kuitenkin samasta asiasta: taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristön kannalta kestävästä yhteiskunnasta. Toimin ohjelmapäällikkönä WWF Suomessa ja vastuullani on Ekologinen jalanjälki -ohjelma, jonka sisältöjen kautta olemme muuttamassa suomalaista taloutta ja yhteiskuntaa kestävämpään suuntaan keskittyen ilmasto-, luonnonvara ja luonnon monimuotoisuuden näkökulmiin.
Kestävän yhteiskunnan ja talouden tulee toimia rajallisten luonnonvarojen ja ympäristön kantokyvyn asettamissa puitteissa. Tämä lienee yleisesti hyväksytty lähtökohta. Luonnonvarojen riittävyys ja ympäristön kantokyvyn rajat ovat sinänsä monimutkaisia keskusteltavia, joten en uppoudu tarkemmin siihen keskusteluun. Lähtökohdaksi nostan kuitenkin esiin arvovaltaisten tahojen parhaat arviot ilmasto- ja luonnonvaranäkökulmista. Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC arvioi, että kahden asteen tavoite vaatii teollisuusmaiden päästöjen vähentämistä minimissään 80 %, todennäköisesti noin 95 % vuoteen 2050 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin Decoupling-raportti tulee johtopäätökseen, jonka mukaan teollisuusmaiden tulisi maasta riippuen vähentää luonnonvarojen kulutusta yhteen kolmasosaan – yhteen viidesosaan vuoteen 2050 mennessä verrattuna vuoden 2000 tasoon.
Yleisesti ratkaisuna talouden kasvun ja ympäristövaikutusten irtikytkentään on tarjottu energia- ja materiaalitehokkuutta ja kierrätystä. Nämä ovatkin aivan oikeita keinoja ja useassa tapauksessa näiden kohdalla on saavutettu merkittävää edistystä. Maailmanlaajuisen tuotannon energiaintensiteetti on nykyisin noin kolmanneksen alhaisempi kuin vuonna 1970. Myös globaali hiili-intensiteetti on laskenut noin neljänneksen vuodesta 1980. Samalla eri raaka-aineiden kierrätys on tehostunut. Tämä ei ole valitettavasti ollut riittävää luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristövaikutusten vähentämiseksi, koska kokonaistuotanto on kasvanut tehostamista ja kierrätyksen kasvua nopeammin.
Kyse on siten suhteellisesta ja absoluuttisesta irtikytkennästä. Maailmanlaajuisen tuotannon energia- ja hiili-intensiteettien tapaukset ovat esimerkkejä suhteellisesta irtikytkennästä, jotka ovat hienoja ja oikean suuntaisia saavutuksia, mutta eivät riittäviä, jotta talous olisi globaalitasolla saavuttanut kestävän pohjan. Kokonaisenergiankulutus ja kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt ovat tehostamisen vuosikymmeninä edelleen kasvaneet. On toki olemassa maita, joissa energiankulutus ja kasvihuonekaasupäästöt on saatu myös absoluuttisesti mitattuna pysymään samalla tasolla tai hienoiseen laskuun, kuten Tanskan esimerkki osoittaa. Luonnonvarojen kulutuksen osalta vastaavia esimerkkejä on vaikea löytää.
Talouden kasvun ja ympäristövaikutuksen irtikytkentä, absoluuttinen sellainen, ei ole käytännössä vielä onnistunut laajamittaisesti. Kuten edellä todettua, juuri ja juuri saavutettu absoluuttinen irtikytkentäkään ei riitä vaan on päästävä aivan toiselle tasolle. Lienee aiheellista kysyä riittävätkö tähän mennessä käytössä olleet keinot nykyisen elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen puitteissa vaikka niihin panostettaisiin yhä voimakkaammin. Taloutemme energia- ja luonnonvarapohjaa on ajateltava uudella tavalla. Millainen on yhteiskuntamme ja taloutemme, jossa käytetään vain neljännes luonnonvaroja verrattuna nykypäivään ja jossa kasvihuonekaasupäästöt ovat 20-kertaa alhaisemmat? Mitä syömme, miten asumme ja miten liikumme, kun luonnonvaroja on käytössä merkittävästi vähemmän?
Edellä kuvattu on ympäristön asettama reunaehto, jonka puitteissa kestävän talouden on toimittava. Ymmärrän varsin hyvin nykyisten vaikutusvaltaisten talouden toimijoiden huolen tiukemman ympäristöpolitiikan kilpailukykyä heikentävästä vaikutuksesta ja kuinka sen kaltaisen politiikan toteuttaminen esitetään utopiana. Vastaavasti haluaisin kysyä, että eikö nykyisen kaltaisen ylisuureen energian ja luonnonvarojen käyttöön perustuvan yhteiskunta- ja elinkeinorakenteen ylläpito ole ilmiselvä utopia? Ainakaan ilmastotiede ja ekologinen ymmärrys eivät lupaa hyvää jatkoa sille polulle. Presidentti Halosen johtama korkean tason kestävän kehityksen paneeli totesi Rio+20 -kokousta pohjustaneessa raportissaan: ”Progress has been made, but it has been neither fast nor deep enough, and the need for further-reaching action is growing ever more urgent”.
Talouden kääntäminen ympäristön kannalta kestävälle pohjalle vaatii hyvin kunnianhimoista ja laaja-alaista poliittista ohjausta. Se tulee muuttamaan voimakkaasti talouden rakennetta ja toimintaa. Vaikka kestävän talouden visio on reunaehtoja lukuun ottamatta vielä sumuinen, on se mahdollinen. Meidän on laitettava toivomme ihmisiin ja yrityksiin, jotka keksivät keinot ja mallit laadukkaaseen elämään ja toimeentuloon, vaikka riittävän kunnianhimoiset talouden reunaehdot tuntuvatkin tämän päivän näkökulmasta tukahduttavan tiukoilta. Luonnon kantokykyä kunnioittava kestävä talous on jotain uuttaa, toistaiseksi määrittymätöntä ja pelottavaakin, mutta pidemmällä aikavälillä ainoa mahdollisuus. Ja siihen suuntaan on välttämätöntä ottaa reippaita askeleita viivyttelemättä, jotta luonnonvarojen ja energian kulutukseen voimakkaasti vaikuttavat ja hitaasti muuttuvat yhteiskunnan rakenteet ja infrastruktuuri ehtisivät sopeutua muutokseen.