Julkaistu 28.09.2012

Mikko Forss: Siihenkin voi varautua mitä ei tiedä

Teen päivisin makroekonomistin töitä Roubini Global Economics -tutkimusyhtiössä, iltaisin olen mukana  perustamassa Tänk-ajatushautomoa ja aamuisin väkerrän taloustieteen jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Olenko siis palkansaaja, yrittäjä vai opiskelija? En tiedä itsekään. Veikkaan kuitenkin, että perinteisen elämänvaihe- ja ammattiasemajaottelun mukainen kuvaus yhteiskunnasta muuttuu ajan myötä vähemmän hyödylliseksi. Vaikka enemmistön sosioekonomisen aseman määrittäminen ei vielä olisikaan hankalaa, tulevaisuudessa kansalaisten päällekkäiset roolit täytyy huomioida paremmin. Ehkäpä siis vuonna 2051 täyttäessäni 70 vuotta en jääkään eläkkeelle, vaan jatkan kansalaispalkan nostamista ja pysyn eri tehtävissä innostuksen ja jaksamisen mukaan.

Haluan kuitenkin nostaa esille erään toisen talouden kestävyyden kannalta merkittävän muutosvoiman. Kyseessä on monimutkaistuminen, ja myös se vaatii meiltä uudenlaista politiikkaa.

Työssäni teen mm. makrotaloudellisia ennusteita. Kuten muutkin ekonomistit, olen useimmiten väärässä. Onnistuminen ei juurikaan riipu siitä miten hienostunutta ja monimutkaista mallia käytetään. Taloutta ennustavat ekonomistit eivät ole juurikaan sen parempia ennustajia kuin osakeanalyytikot, jotka sijoittamiskokeissa tuppaavat häviämään lapsille, Matti Meikäläiselle, nopalle sekä mustekaloille. Erityisen väärässä ennustajat ovat isojen shokkien ennakoimisessa, eli juuri silloin kun oikealla näkemyksellä on eniten merkitystä. Ennustaminen on aina ollut hankalaa, mutta monimutkaistuvat verkostot ja niissä kehittyvien isojen shokkien ennakoiminen alkaa lähennellä mahdotonta.

Finanssisektori tarjoaa lukuisia esimerkkejä monimutkaistumisesta. Harvardin huippuekonomisti ja shakin suurmestari Kenneth Rogoff kirjoitti hiljattain finanssisektoria koskevasta lainsäädännöstä. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa säädetty kuuluisa liikepankit ja sijoituspankit erotteleva laki (Glass-Steagall) oli 37 sivua pitkä. Vastauksena finanssikriisiin vuonna 2010 säädetty finanssisektoria sääntelevä laki (Dodd–Frank) on kokonaisuudessaan lähes 30 000 sivua pitkä. Kuten Rogoff arvioi, kyseessä on kilpavarustelu jonka valtion regulaattorit voivat ainoastaan hävitä.

Monimutkaistuminen on  luultavasti taloudellisen kehityksen välttämätön sivutuote. Perinteisen taloustieteen menetelmät sopivat paremmin staattisen ja tasapainossa olevan maailman analysoimiseen, kuten Tim Harford kirjoittaa Financial Timesissa. Monimutkaisuusnäkökulmasta talous on pikemminkin jatkuvassa myllerryksessä, ennakoimaton ja epätasapainossa. Käytännön politiikalle tästä seuraa, että meidän tulisi kokeilla eri vaihtoehtoja, tehdä kokeita, sekä valita tapauskohtaisesti mikä toimii. Tarvitaan nöyryyttä, koska kaikkia vaikutuksia ei yksinkertaisesti ole mahdollista laskea auki suunnitteluvaiheessa.

Parhaimmillaan rakenteemme olisivatkin sellaisia jotka vahvistuvat shokeista. Tämä on Nassim Nicholas Talebin pian ilmestyvän Antifragile-kirjan keskeinen ajatus. Talebin mukaan parhaiten toimivien systeemien tärkein ominaisuus on ”epäsärkyvyys”. Talebin mukaan särkyvän vastakohta ei ole ”vankka”, vaan ”epäsärkyvä”: sen lisäksi että epäsärkyvä järjestelmä kestää siihen iskevän shokin, se myös vahvistuu siitä. Epäsärkyvän järjestelmän vastakohtana voidaan nähdä ylhäältä päin suunnitellut systeemit (kuten pankkijärjestelmä). Taleb ei pyri vähempään kuin kokonaisvaltaiseen näkemykseen siitä, miten menestyä maailmassa jota emme ymmärrä.

Suomen talouden rakenne on maailman kuudenneksi monimutkaisin Atlas Of Economic Complexityn mukaan. Ehkä Suomenkin kannattaisi rakentaa epäsärkyvä (ja tätä kautta myös kestävä) talous.