Janne I Hukkinen

Julkaistu 21.06.2017

Onko tutkittu tieto päättäjistä turhaa?

Kirjoittaja

Janne I. Hukkinen on Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori ja kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen. Hänen tutkimuksensa keskittyy kestävän kehityksen kognitiivisiin ulottuvuuksiin, erityisesti osallistumisen ja asiantuntijuuden kysymyksiin ympäristö- ja teknologiapolitiikassa.

Kuusikymmentäkahdeksan suomalaista metsäalan tutkijaa allekirjoitti maaliskuussa 2017 metsäjulkilausuman, joka asettaa kyseenalaiseksi Suomen suunnitelmat lisätä merkittävästi hakkuita ja puunkäyttöä lähivuosikymmeninä. Julkilausuma nojaa uusimpaan tutkimustietoon, jonka mukaan puunkäytön lisääminen kiihdyttää ilmastonmuutosta ja heikentää luonnon monimuotoisuutta.

Julkilausuma nostatti suomalaisessa metsäkeskustelussa pienen myrskyn, jota olen analysoinut Janne Kotiahon ja Timo Vesalan kanssa Alue ja Ympäristö -lehden tuoreessa numerossa.

Metsäjulkilausuma ei ollut hyökkäys metsienkäyttöä vastaan.

Lausumalla haluttiin nostaa päättäjien tietoisuuteen ja julkiseen keskusteluun tuorein tutkimustieto metsienkäytön vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Kuitenkin se tulkittiin useissa reaktioissa hyökkäykseksi metsienkäyttöä vastaan. Sitä se ei ollut. Lausumassa vain todetaan, että ilmastonmuutoksen ja monimuotoisuuden kannalta suomalaisen puunjalostuksen olisi lyhytikäisen sellun, paperin ja energian sijaan ruvettava tuottamaan pitkäikäisiä puutuotteita. Onko hidasliikkeisellä puunjalostusteollisuudella kykyä ja halua nopeaan suunnanmuutokseen?

Keskeisten ministeriöiden virkamiehet reagoivat lausumaan joko äärimmäisen epäröivästi tai avoimen kielteisesti. Kuitenkin tutkimustietoon perustuvaa päätöksentekoa korostetaan yhä enemmän valtionhallinnossa. Onko virkamiehistö palomuuri, joka varmistaa, että päätösten pohjatieto sopii yhteen strategioiden kanssa? Eikö virkamiehistön tulisi ennen kaikkea välittää tutkimustieto ymmärrettävästi päättäjille – mukaan lukien tieto, joka kyseenalaistaa strategiat?

Harrastavatko tutkijat itsesensuuria?

Iso osa pyydetyistä sektoritutkimuslaitosten tutkijoista ei halunnut allekirjoittaa lausumaa, vaikka yhtyivätkin sen sisältöön. Viime vuosina on valtiollisissa tutkimuslaitoksissa paljastunut tutkijoiden sensuuritapauksia, jotka luultavasti ovat selkeyttäneet julkitulojen pelisääntöjä. Mutta takaavatko pelisäännöt aina tutkijan vapauden? Vai harrastavatko määräaikaiset tai ulkopuolisesta rahoituksesta riippuvat tutkijat itsesensuuria?

Jotkut ympäristöpolitiikan ja kestävyyden tutkijat eivät allekirjoittaneet julkilausumaa vedoten sen kapea-alaisuuteen – onhan kestävä kehitys totuttu tulkitsemaan ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden tasapainoiseksi kolmiyhteydeksi. Lausuma rikkoo tasapainon sillä epämukavalla tosiasialla, että sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä metsienkäyttö voi ekologisessa mielessä olla kestämätöntä. Rasittaako kestävän kehityksen tutkimusta moniulotteisen tasapainon vaatimus? Eikö ulottuvuuksien välissä havaittuja jännitteitä haluta lähtökohtaisesti tunnustaa?

Mistä on kyse?