sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.Koin jonkinlaisen herätyksen aikanaan Rooman klubin kasvun rajat –pamfletista. Olen seurannut siinä ennustettua kehitystä. Samanaikaisesti meillä on ongelmana hyvinvointivaltion rahoituksen (oletettu) riippuvuus taloudellisesta kasvusta ja teollisuustuotannon työllistävyyden nopea pudotus. Näiden kehitystrendien keskinäinen ristiriita uhkaa ajaa Suomen kaltaiset maat ahdinkoon, vaikka materiaaliset edellytykset helolle yltäkylläisyydelle olisivat olemassa.
Vaikka kaikki ei ole mennyt niin kuin Rooman klubi ennakoi, kysymys maapallon rajallisuuden aiheuttamista kasvun rajoista on yhä ajankohtainen tai oikeastaan aiempaa ajankohtaisempi. Entisten kehitysmaiden raju taloudellinen kasvu merkitsee maapallon tasolla nopeinta määrällistä kasvua kuin ihmiskunnan historiassa.
Aasian nousevat taloudet tulevat saavuttamaan teollisuusmaiden nykyisen elintason parissa sukupolvessa. Tilanne vain vaikeutuu, jos teollisuusmaat yrittävät juosta alta karkuun. Teollisuus maiden tulisi hillitä materian nälkäänsä ja ilmastopäästöjään jo senkin vuoksi, että kehittyvät taloudet lisäävät niitä.
Hyvinvointivaltioiden sanotaan yleisesti olevan riippuvaisia taloudellisesta kasvusta. Kun insinöörit joka tapauksessa keksivät tapoja nostaa tuottavuutta, ilman tuottavuuden suuruista talouskasvua työttömyys lisääntyy, mistä seuraa sosiaalista pahaa ja valtiontalouden ongelmia. Tosin tuottavuuden kasvun voi muuttaa myös vapaa-ajaksi.
Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on riippuvainen verotuloista. Jos verotulot eivät kasva, eivät kasva myöskään verotulot. Kuitenkin suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan menoista on enemmän tai vähemmän suoraan sidottu ansiotasoon, joten tuottavuuden kasvusta johtuva talouskasvu nostaa tuloja ja menoja suunnilleen samassa suhteessa. Merkittäviä eriä, joiden maksamista talouskasvu helpottaa, ovat vain maksussa olevat eläkkeet (huono indeksi) ja valtion velanhoitomenot. Jos tuottavuus nousee yksityisellä puolella, mutta ei julkisissa palveluissa ja jos tuottavuuden nousu yksityisellä puolella ulosmitataan rahan sijasta vapaa-aikana, vaikeutuu julkisten palvelujen rahoitus.
Maapallon kantokyvyn ja materiaalinen hyvinvoinnin välistä ristiriitaa voi lievittää parantamalla ekologista hyötysuhdetta. Se tarkoittaa säästävämpää tuotantoteknologia, mutta myös toisenlaista kulutuksen rakennetta:
- Määrästä laatuun. Huonolaatuinen rihkama on materian väärin käyttöä
- Kertakäyttöisestä kestävään.
- Kaatopaikkakulttuurista kierrätykseen
- Tavaroista palveluihin
- Lisätuista vapaa-aikaan
Teollisuusmaat näyttävät tulevan valmiiksi vähän kuten Japani tuli jo pari vuosikymmentä sitten. Taloudellinen kasvu päättyy, mutta se ei tarkoita, ettei yhteiskunnissa olisi kehitystä ja etteikö aina tulisi uudenlaisia ja entistä parempia tuotteita markkinoille. On osattava poistaa riippuvuus jatkuvasta kasvusta.
Sata vuotta sitten valtaosa ihmisistä teki töitä maatiloilla tuottamassa peruselintarvikkeita. Nyt tähän riittää kolme prosenttia työvoimasta, ja joidenkin mielestä siinäkin on puolet liikaa. Työlle tehdassaleissa on käymässä samalla tavalla. Teollisuus työllistää ihmisiä tuotteiden kehittämisessä, mutta yhä vähemmän niiden valmistuksessa. Tämä tietää töitä luovalle luokalle, mutta yhä vähemmän suorittavalle portaalle. Suuri osa työvoimasta menettää huomattavan osan markkina-arvostaan työmarkkinoilla. Tämä tuottaa vaikeasti ratkaistavan eriarvoisuusongelman, joka on vähän sukua muinaiselle tilattoman väestön tai liikaväestön ongelmalle.
Kommunistiset valtiot eivät pystyneet tuottamaan materiaalisia edellytyksiä kommunismille. Kapitalismi on luonut materiaaliset edellytykset, mutta se ei näytä pystyvän luomaan yhteiskunnallisia edellytyksiä nauttia helposta yltäkylläisyydestä.
Materiaalista hätää ei pitäisi olla. On täysin mahdollista tuottaa kestävästi ja vastuullisesti nykyisen kaltainen korkea elintaso ja vieläpä melko vähäisin inhimillisin ponnistuksin. Miten helppo ja yltäkylläinen elämä saadaan toimimaan talousjärjestelmämme kannalta? Oikeastaan ongelma on aika kummallinen.