Arvioitu lukuaika 2 min

Sinivalkoinen sokeri – eihän tässä näin pitänyt käydä

Julkaistu

Brysselistä on taas kajahtanut.  Tällä kertaa suomalaiset eivät enää oikein jaksa peittää pettymystään kuuliaisen koululaisen tavoin.  Viimeistään nyt positiivisinkin EU-fani voi todeta, että isot maat ajavat unionia ja pienemmät voivat parhaimmillaan vaikuttaa vaihteen valintaan.  Sokerijuurikkaan viljelyn mahdollinen loppuminen Suomesta saa ikävän ennakkotapauksen leiman otsaan.  Näinkö meille käy muidenkin maataloustuotteiden suhteen, onko tämä vain esimarssia 141-tukien loppumiselle Etelä- Suomesta?

Ikävä tulee niitä aikoja kun meillä vielä oli Suomen Sokeri Oy tai Lännen Tehtaiden ja Cultorin yhdessä omistama Sucros.   Nyt Sucroksen omistajuus jakaantuu Tanskalaisen Daniscon, ja Lännen Tehtaiden kesken suhteessa 80:20.   Jos enemmistö omistajuus olisi vielä Suomessa, meidän ei todennäköisesti nyt tarvitsisi murehtia juurikasviljelijöiden tai Säkylän sokeritehtaan työntekijöiden ahdasta tilannetta.

Mutta tarina meni toisin – Danisco nielaisi Cultorin 1999 maaliskuun 15. päivä ja silloin annoimme myös juurikkaiden jatkojalostusta koskevan päätöksen avaimen tanskalaisille.  Monia muitakin päätöksiä, jotka koskevat suomalaista työtä tehdään nyt Kööpenhaminassa.  Kotkan tehtailla valmistetaan vielä ksylitolia suomalaisin voimin, mutta kuinka käy kun koneiden elinikä on lopussa ja isojen investointien aika tulee, minne uudet koneet hankitaan?

Globalisaation huumassa ei kuulu asiaan puhua omavaraisuudesta tai suomalaisesta omistajuudesta.  Sillähän ei kuulemma ole mitään väliä missä omistajuus on, kunhan omistajat ovat halukkaita kehittämään yritystä.  Mutta kun eivät ole, kun oma maa on kuitenkin mansikka kalkkiviivoilla.  Teollisen toiminnan sijaintimaa ei ole aina pelkästään kustannustehokkuus kysymys.  Yrityksen henkilöstön sitoutuminen ja osaaminen on se pohja, jonka päälle kaikki arvo kasvaa; teknologia, tuotteet ja brandi.  Esim. Nokialla on varmasti hyvä syy siihen minkä vuoksi se edelleen, poikkeuksellisen omapäisesti, johtamisen muotivirtauksia vastaan pitää pääkonttoriaan ja isoa osaa tuotekehitystään Suomessa.  Se ei ole halvin malli, mutta se näyttää toimivan. 

Suomalainen omistajuus on hätää kärsimässä, jos edes me suomalaiset emme ymmärrä sitä arvostaa tai emme voi tunnustaa että sillä on väliä.  Omistajuushan vaatii syvällistä ja vahvaa alan businesslogiikan tuntemista – omistajuus on parhaimmillaan visionääristä. Yrityksen pitkänlinjan kehittäminen unohtuu jos omistajuus on ainoastaan viimeisen rivin optimointiin tähtäävää kvartaaliajattelua.  Amerikasta meille tullut kvartaaliajatteluun pohjautuva johtamiskulttuuri näkee yrityksen lähes ainoaksi tehtäväksi omistajien edun maksimoinnin.  Tässä yhtälössä on likinäköisyyden ongelma, joka voidaan tulkita myös kaukonäköisyyden puutteeksi.  Yritykset, suuretkin ovat tärkeä yhteiskunnan osa, joka ei voi toimia irrallaan kokonaisuuden logiikasta ja muuttuvista tarpeista.

Me emme tiedä mihin suuntaan tulevaisuus meitä vie.  Voimme ennakoida ja kuunnella korvat höröllä heikkoja signaaleja, mutta historia kertoo, että moni dramaattinen muutos niin teollisessa kehityksessä kuin maailmanpolitiikassakin tulee ilman sen kummempia signaaleja ja muuttaa olomme vääjäämättä.

Mahdollisia suuria muutoksia odotellessa on varauduttava moneen, jopa siihen, että joskus ravinnostakin voi olla puutetta.  Mahdollisimman monipuolinen omavaraisuus on myös EU:n kannalta toivottavaa jo pelkästään kestävän kehityksen ja ilmaston lämpenemisen perspektiivistä.  Olen vakuuttunut, että loputtomiin emme voi jatkaa tätä kerosiinirallia pallon ympäri samaan kasvavaan tahtiin kuin nyt ja silloin lähiruoka ja omavaraisuus saattavat olla itsestään selvyyksiä.

Lännen Tehtaiden hallitus on lehtitietojen mukaan harkitsemassa Sucroksen omistusosuuden lisäämistä. Toivotan heille lämpimästi onnea ja pidän peukut pystyssä ripotellessani sokeria mannapuurolleni.

Julkaistu