Arvioitu lukuaika 2 min

Suomen tietoyhteiskunnan maine on palautettava!

Miksi Virossa kaikki on helpompaa?

Kuvaaja: Saana Säilynoja

Kirjoittaja

Madis Tiik

Julkaistu

Miksi Virossa kaikki on helpompaa?

Lokakuussa olin lähdössä Amerikkaan, ja tarvitsin sitä varten uuden biometrisen passin. Marssin siis Haapsalun poliisiasemalle iltapäivällä kello neljän aikoihin, näytin henkilökorttini ja otin poliisiaseman valokuvausautomaatissa itsestäni kuvan. Kuvausautomaatissa näppäilin henkilötunnukseni koneelle, ja se liitti valitsemani kuvan sähköisesti passihakemukseeni. Koko asemalla käynnin aikana en täyttänyt yhtään paperia enkä lomaketta. Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, että passi on noudettavissa.

Suomessa eräs työkaverini otti töistä vapaapäivän passin uusimista varten, koska prosessi vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Täällä poliisi suosittelee, että passin hakemiseen pitää varata aika poliisiasemalta, käydä kuvauttamassa itsensä, ottaa mukaan paperinen passikuva ja voimassaoleva passi. Passin toimitusaika on noin viikko – ellei halua maksaa tuntuvaa lisähintaa nopeammasta toimituksesta.

Nämä tarinat havainnollistavat siitä, miten eri tavalla Suomen ja Viron tietojenhallinnan arkkitehtuurit toimivat. Virossa luotu kansallinen tietojenvaihdon kanava, X-väylä, yhdistää kaikki julkiset palvelut ja tietotekniset ratkaisut toisiinsa, mikä helpottaa kansalaisen elämää niin hammaslääkärillä kuin poliisiasemallakin. Suomessa puolestaan on luotu satojatuhansia erilaisia sähköisiä järjestelmiä, jotka eivät kommunikoi keskenään.

Erityisesti ongelma koskee Suomen hankalaksi koettuja potilastietojärjestelmiä. Kohua herättänyt ja kalliiksi haukuttu pääkaupunkiseudun potilastietojärjestelmähanke Apotti on itse asiassa vain kirsikka jättiläismäisen ongelmakakun päällä.

Tuoreessa väitöskirjassani tutkin sitä, mitkä ovat potilastietojärjestelmien kansallisen integraation edellytykset. Tärkeimmiksi tekijöiksi terveydenhuollon sujuvassa tietojenvaihdossa nousivat prosessin selvä johtaminen, terveystietojen vahva standardointi ja olemassa olevien it-rakenteiden käyttö.

Suomessa näiden kaikkien edellytysten täyttämisessä on epäonnistuttu: työnjako sosiaali- ja terveysministeriön, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Kelan välillä on epäselvä, tietojen kokoaminen sähköisen Kanta-terveysarkiston kautta on kestänyt liian kauan eikä turvallinen tunnistautuminen sähköisen henkilökortin avulla ei ole lyönyt läpi, vaikka kortti on ollut käytettävissä kohta kymmenen vuotta.

Vaikka tilanne näyttää pahalta, juna ei ole vielä mennyt. Suomessa on itse asiassa jo olemassa kaikki palaset toimivan ja modernin tietoyhteiskunnan rakentamista varten – ja ne  ovat paljon paremmat kuin Virossa aikanaan. Täällä on jo sähköisen henkilökortin järjestelmä, joka pitäisi vain ottaa käyttöön. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja Turussa on vahvoja alueellisia Viron X-väylään verrattavia tiedonvaihtokanavia, niistä pitäisi vain luoda yksi suuri valtakunnallinen järjestelmä. Tärkeintä olisi kuitenkin luoda yhdessä tekemisen ja yhteiskehittämisen tahto sen sijaan, että jokainen toimija vetäisi omaan suuntaansa.

Suomessa ei pitäisi laittaa enää yhtään rahaa yksittäisiin suuriin järjestelmähankintoihin ennen kuin tietoyhteiskunnan perusarkkitehtuuri on korjattu niin, että järjestelmien hajanaiset palat saadaan ommeltua yhteen käyttökelpoiseksi tilkkutäkiksi.

Sen sijaan että puhutaan Apotista, yksittäisten tietojärjestelmien uusimisesta tai niiden teknisistä ominaisuuksista, nyt olisi hyvä ottaa askel taakse ja katsoa isoa kuvaa. Sitä miten Suomi palautettaisiin maailman johtavien tietoyhteiskuntien joukkoon. Se on mahdollista.

Kolumni on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 15.2.2013.

Kirjoittaja

Madis Tiik

Julkaistu