Tulevaisuuden kestävä ruokajärjestelmä

Nykyään kaiken pitää olla tehokasta. Energiaa säästetään, kulutusta vähennetään ja raaka-aineiden käyttöä pienennetään. Ja hyvä näin. Uskon tulevaisuudessa nuukuuden olevan enemmän ja enemmän välttämättömyys. Ruokajärjestelmä on kohtaamassa kasvavien tehokkuusvaatimusten ja globaalien ruokakysymysten edessä aivan uudenlaisia haasteita. Kaikki ruoantuotantoon liittyvät resurssit ovat rajallisia, niin fossiiliset polttoaineet, vesi, lannoitteet kun viljelymaakin. Tuottaaksemme kestävästi ruokaa tulevaisuudessa, on ruokajärjestelmä suurien muutosten edessä riippumatta siitä, viljelläänkö tulevaisuudessa luomuna, tehotuotannolla tai jollain näiden välimuodolla.

Kun mietitään, mitä kasvi tarvitsee, puhutaan hyvin perusasioista. Tarvitaan hiilidioksidia, valoa, vettä, ravinteita, tukea ja suojaa. Nykyinen ruokajärjestelmä tarvitsee kuitenkin paljon muutakin. Pelkästään ruokajärjestelmän ylläpitämiseen tarvittava infrastruktuuri on valtava. Ruokajärjestelmän suora kotimainen materiaalinkäyttö on ENVIMAT -mallin perusteella arvioitu olevan vuotuisesti noin 13 miljoonaa tonnia ja jos lukuun lasketaan myös ulkomaiset resurssit, kasvaa kokonaisluku yli 25 miljoonaan tonniin. Energia on keskiössä, kun puhutaan tulevaisuuden kestävästä maataloudesta. Suomen maatalous käyttää pääasiassa ulkomaisia fossiilisia energianlähteitä niin panosten tuotannossa kuin suorassa käytössäkin. On siis selvää, että syömällämme ruoalla on suuri vaikutus ympäristöömme.

Palataan kuitenkin lähemmäs kasvien rajapintaa ja niiden vaatimuksia. Mainitsin kasvien tarvitsemista ravinteista. Nykyään tunnetaan kuusitoista kasveille elintärkeää ravinnetta, jotka jaetaan makro- ja mikroravinteisiin kasvien tarvitseman määrän perusteella. Näistä kolme makroravinnetta, typpi, fosfori ja kalium ovat vaatimusmääriltään aivan eri sarjassa kuin muut ravinteet. Suomessa lisättiin pelloille kasvukaudella 2011/12 138 900 tonnia typpeä, 10 600 tonnia fosforia ja 31 062 tonnia kaliumia. Linkki käytettyjen ravinteiden ja nykyisen maataloustuotannon määrän välillä on ilmeinen. Ennen keinolannoitteiden käyttöä maataloustuotannon määrä oli huomattavasti alhaisempi, mutta maatalous oli toisaalta omavaraisempi tuotantopanosten suhteen. Maataloustuotannon kysynnän on ennustettu kuitenkin edelleen kasvavan, joten paluu vanhaan ravinteidenkierron malliin ei ratkaise kestävyysvajetta. Tarvitaan siis uudenlaisia ratkaisuja.

Siirrytään askel taaksepäin ja tarkastellaan nykyistä ruokajärjestelmää yhtenä kokonaisuutena, jotta voidaan nähdä metsä puilta. Käytämme valtaosin uusiutumattomia luonnonvaroja ruoan tuotannon varmistamiseksi jo nykyiselle ihmismäärälle. Näistä keskiössä ovat ravinteet, sillä maatalouden luonnonvarojenkäyttö on sidoksissa maatalouden ravinteidenkäyttöön, sillä ravinteet ovat yksi keskeinen panos. Kärjistäen kaadamme ravinteita järjestelmään vuodesta toiseen kasvattaaksemme tuotantoa. On loogista olettaa näiden päätyvän johonkin, niin kuin ne päätyvätkin. Osa ravinteista kulkeutuu elintarviketuotteiden mukana, osa jää matkan varrelle, eri vaiheiden hävikkinä, valuen lopulta ruokajärjestelmän lävitse rehevöittämään vesistöjämme tai karkulaisena ilmakehään. Ongelma on maailmanlaajuinen, mutta Suomessa olosuhteet ovat erityiset. Itämeri on nimittäin suljetumpi ja näin herkempi ravinteiden määrälle eli rehevöitymiselle kuin valtamerialueet muualla maailmassa.

Tiivistäen nykyistä ruokajärjestelmää voidaan siis pitää läpivirtaavana järjestelmänä, josta puuttuu kestäville järjestelmille tunnusomainen jatkuvuuden edellytys – riittävä resurssienkierrätys. On toki totta, että kierrätystä tapahtuu järjestelmän sisällä, mutta järjestelmän läpivirtaus on ravinteiden osalta selkeästi suuri. Ruokajärjestelmää tarvitsee kehittää kohti kokonaisvaltaisesti kestävämpää systeemiä kestävämmän ruoantuotannon ja tulevaisuuden takaamiseksi, mutta unohtamatta viljelijöiden elinkeinoa ja vaikutuksia talouteen.

Suunnataan katse vuoteen 2050, kuinka voimme ratkaista kestävyysvajeen? Mitään helppoa ja yksinkertaista, todellista hopealuotia kestävän ruokajärjestelmän kehittämiseksi ei varmaan ole, mutta lupaavia ensiaskelia on jo otettu. Puhutaan ekosystemipalveluiden hyödyntämisestä, suljetuista järjestelmistä ja resurssiviisaudesta. Esimerkiksi ensimmäiset biojalostamot hyödyntävät jo nyt erilaisia hyödyntämättömiä sivuvirtoja – tuottaen energiaa ja palauttaen samalla ravinteita takaisin kiertoon. Matka kokonaisvaltaiseen kestävyyteen voi olla kivinen, mutta ehkä vuonna 2050 Suomi voi olla pohjoisen kestävän ruokajärjestelmän suunnannäyttäjä. Kukaan ei vain osaa sanoa varmasti, mitä se juuri sinun lautasesi sisältöä ajatellen tarkoittaa. Onko lautasella sitten keinolihaa, hyönteisiä vai tuttua suomalaista perinneruokaa? Epätodennäköistä on vain se, että kaikki pysyisi täysin ennallaan.

Tulevaisuuden ruoka on yksi Sitran Uusi turvallisuus -foorumin kokeiluista. Klikkaa tästä takaisin tulevaisuuden ruokaa käsitteleviin teksteihin ja videoihin.

Kirjoittaja on Ruoan tulevaisuus ry:n varapuheenjohtaja (Ruoan tulevaisuus ry Facebookissa).