Turvallisuutta ilman pumpulia

Sitran Uusi turvallisuus -foorumi hyppää keskelle yhtä aikamme upottavimmista hetteiköistä: kysymykseen siitä mitä turvallisuus tarkoittaa. Ensimmäiseen sidosryhmätapaamiseen osallistuneiden aiemmat blogimerkinnät ovat rakentaneet monenlaisia pitkospuita yli käsitesuon: Merja Nevala kuvaa arkipäivän yhteisöllisyyden tekoja, Harriet Lonka resilienssin käsitettä ja Sitran Julia Jousilahti suomalaista luottamuspääomaa, jota Leena Ilmola korosti asiantuntijapuheenvuorossaan. Vaikka keskivertosuomalainen elää äärimmäisen turvallista elämää, joudumme kuitenkin usein huomaamaan että turvallisuus on pakeneva tunne. Kuten silloin kun minulle soitettiin poliisista, mihin palaan myöhemmin.

Dodo ry:n Merja Nevala kirjoittaa että turvallisuutta on viime vuosikymmeninä tutkittu usein puheena. On kysytty, millä keinoin valtaapitävät rakentavat turvallisuusuhkia, joilla oikeutetaan nopeat voimatoimet demokratian kustannuksella. Tässä yhteydessä puhutaan usein turvallistamisesta. Tällaisen tutkimuksen ja puheen paradoksi on se, miten turvallisuudesta voidaan puhua luomatta turvattomuuden tunnetta. Yksi keino on yhteisöllinen toiminta turvallisuuspuheen sijaan, kuten Nevala innostavasti ehdottaa, mutta toinen vaihtoehto on perspektiivin vaihtaminen myös puheessa ja tutkimuksessa. Sen sijaan, että tutkitaan turvallisuutta demokratian tuhoavana pelottelupuheena, voitaisiin tutkia turvallisuutta toiminnan mahdollistajana.

Tällaista emansipatorista eli vapauttavaa turvallisuuskäsitystä edustavat kirjoittajat korostavat sitä, että turvallisuus on enemmän kuin hengissä selviytymistä: se tarjoaa ihmisille ja ryhmille mahdollisuuden toteuttaa niitä tavoitteita jotka nämä vapaasti valitsevat. Se on väline, ei päämäärä. Turvallisuus ei ole demokratian ja politiikan loppu, vaan päinvastoin perin pohjin poliittinen kysymys. Tästä näkökulmasta on tehty viime aikoina kiinnostavia avauksia kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa: tuoretta luettavaa tarjoavat esimerkiksi Ken Booth, João Nunes ja Laura J. Shepherd.

Olen viimeisen vuoden ajan pohtinut näitä kysymyksiä Tunisian kontekstissa. Pro gradu -tutkielmani turvin olen kysynyt aktivistinuorilta miten he hahmottavat turvallisuutensa suhteessa poliisiin ja sitä kautta valtioon. Haastatteluissa on puhuttu mielenosoituksista, poliisiväkivallasta ja poliisin puolueellisuudesta, siis varsin raskaista teemoista jotka korostuvat maassa joka yrittää karistaa menneisyyttään poliisivaltiona. Mutta aineistosta on löytynyt myös niitä emansipatorisia valonpilkahduksia, jotka saavat laittamaan toivon nuoriin. Nuorten oma määritelmä ideaaliturvallisuudesta on lähes poikkeuksetta mahdollistava: että äitini voisi kävellä kotiin yksin yöllä; että voisin ilmaista mieleni vapaasti; että voisin olla aktivisti ilman rajoituksia.

Nämä asiat voivat huolettaa Suomessakin, kuten sain itse huomata jouduttuani yllättäen tekemisiin poliisin kanssa. Turvallisuus on tunne, ja turvattomuuden tunne voi iskeä silloin kuin vaikkapa säyseän suomalaispasifistin toimintaa uhkaa sensuuri – tai pelko sensuurista. Syyskuussa järjestelin kansainvälisen rauhanpäivän Syyria-tilaisuutta Kolmen sepän aukiolle, ja olin yrittänyt tehdä asianmukaiset ilmoitukset viranomaisille. Poliisin nettilomakkeen byrokraattinen kryptisyys kuitenkin musersi minut, ja päädyin lähettämään ilmoituksen sähköpostina poliisilaitoksen kirjaamoon. Muutamaa tuntia myöhemmin puhelimeni soi – poliisista päivää.

Vaikka olen itsekin ollut töissä poliisilla, tuli vähän turvaton olo. Pelkäsin että minulle sanotaan ettei tuo tilaisuus vaan millään käy päinsä, kun on näitä lakeja ja järjestyssääntöjä. Ja megafoniin ette sitten ainakaan huuda, kun ihmiset haluavat tehdä ostoksia rauhassa. En pelännyt väkivaltaa kuten tunisialaiset aktivistit, mutta pelkäsin tukahduttamista aivan kuten hekin. Pelkäsin, että vapauttamme puhua ja kuulla syyrialaisten puhuvan tärkeästä asiasta rajoitettaisiin.

Mitä tapahtui todellisuudessa? Ystävällinen poliisi halusi vain täydentää ilmoittajan yhteystiedot, jotka olin unohtanut mainita sähköpostissa. Hän sanoi että jokunen poliisi voi tulla pyörähtämään paikan päällä, mutta tavoitteena on vain varmistaa että me pystymme ilmaisemaan mielemme rauhassa. Sain itse naurahtaa ja todeta, että ei meillä mitään antipatioita ole virkavaltaa kohtaan, ja tilaisuuden idea on vain antaa syyrialaisille puheenvuoro.

Puhelun jälkeen mietin hetken mitä turvallisuus tarkoittaa. Olla aktivisti ilman rajoituksia. Turvallisuus ei ole sitä että meidät kääritään pumpuliin, vaan sitä että saa tehdä ja toteuttaa, ilman että tielle tulee vaikkapa byrokratia tai pamputtava poliisi. Voimme päästä Suomessakin turvallisuuskeskustelussa eteenpäin, kun pohdimme millaisen elämän haluamme turvallisuuden avulla luoda. Silloin turvallisuus ei asetu päämääräksi, vaan tärkeämpien päämäärien mahdollistajaksi.

Kirjoittaja viimeistelee tunisialaisnuorten turvallisuuskäsityksiin liittyvää graduaan. Hän osallistui Sitran 5.9. pitämään työpajaan, joka kokosi yhteen turvallisuuden parissa eri aloilla työskenteleviä ihmisiä tapaamaan toisiaan, keskustelemaan ja valmistelemaan Sitran Uusi turvallisuus -foorumia.