Jakso
Miten demokratia pärjää maailmassa, jossa valtasuhteet rakoilevat, luottamus murenee ja geopoliittinen myllerrys kiihtyy? Tästä keskustellaan Tulevaisuuspodcastin kolmannessa Megatrendi-jaksossa.
Sarja
Tulevaisuuspodcast
Julkaistu
1.4.2026
Sitran tulevaisuuspodcastin jaksossa pureudutaan maailmanjärjestyksen murrokseen ja suomalaisen demokratian kipukohtiin yhdessä politiikan tutkijan Johanna Vuorelman ja Sitran ohjelmajohtajan Hannu-Pekka Ikäheimon kanssa. Jakson juontaa Jukka Vahti.
Keskustelu vie kuulijan lähelle suomalaisen demokratian arkisia haasteita – lähipalveluiden katoamisesta alueellisen eriarvoistumisen kokemuksiin ja kansalaisten kasvavaan voimattomuuteen. Samalla tarkastellaan laajempaa kuvaa: miten autoritaaristen valtioiden vahvistuminen, Yhdysvaltain horjuva demokratia ja asevarustelun kiihtyminen muokkaavat myös Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.
Jakso avaa terävästi, miksi perinteiset ratkaisut eivät enää riitä ja miksi meidän pitää miettiä uudelleen, mikä demokratian lupaus kansalaisille oikeastaan on nopeasti muuttuvassa maailmassa.
Jukka Vahti
Populismi haastaa demokratiaa, poliittinen kartta muuttuu, sääntöpohjainen maailmanjärjestys murenee ja navigointi erilaisissa informaatioympäristöissä käy vaikeammaksi. Toisaalta erilaiset demokratiainnovaatiot voivat auttaa meitä parantamaan luottamusta ja uudistamaan demokratiaa. Tervetuloa tulevaisuuspodcastin pariin. Tämä on meidän Megatrendijaksojen kolmas osa ja tällä kertaa käsittelyssämme on Sitran Megatrendiselvityksen teemoista valta, otsikolla Maailmanjärjestyksen murros mittaa demokratian voiman. Minä olen Jukka Vahti Sitran ennakointitiimistä ja juonnan tämän jakson, jossa meillä on totuttuun tapaa mahtavat asiantuntijavieraat, Eli tällä kertaa Demokratiainnovaatiot-ohjelman ohjelmajohtaja Hannu-Pekka Ikäheimo Sitrasta ja demokratiakysymyksiin monipuolisesti perehtynyt kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Johanna Vuorelma Tampereen yliopistosta. Tervetuloa tulevaisuuspodcastiin Johanna ja Hannu. Megatrendithän on tosiaan tällaisia useista ilmiöistä koostuvia laajoja muutoksen kaaria. Ne on luonteeltaan globaaleja ja tapahtuu pitkällä aikavälillä. Samaan aikaan kuitenkin maailma megatrendien ympärillä muuttuu koko ajan ja ne saa uusia sävyjä. Megatrendit voi myöskin tarkoittaa aika erilaisia asioita Suomessa kuin mitä ne tarkoittaa muualla maailmassa. Tämä megatrendit 2026-selvitys onkin kirjoitettu nimenomaan Suomen näkökulmasta. Yhtä kaikki, megatrendit voi siis auttaa ymmärtämään, varautumaan, ennakoimaan ja myös toimimaan. Johanna ja Hannu, millä mielellä tänään olette demokratian perimmäisten kysymysten äärellä? Millaiset ilmiöt tai aiheet teitä on viime aikoina erityisesti mietityttänyt tai hätkäyttänyt vaikka uutisvirrassa vai hätkäyttääkö tässä ajassa enää yhtään mikä?
Johanna Vuorelma
No mulla on ollut sellainen teema, joka itse asiassa on mitä suurimmissa määrin megatrendi, joka kumpuaa siis omasta nykyisestä tutkimushankkeestani. Eli sellainen kehitys, jossa siis valtio vetäytyy alueilta Suomessa. Tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan tämä on kansainvälinen ilmiö. Lähipalveluita lakkautetaan ja julkisia palveluita keskitetään yhä enemmän. Tämä on jatkunut tässä vuosikymmenten aikana. Viime viikolla tein fokusryhmähaastatteluja parilla paikkakunnalla Suomessa. Siellä kyllä nousi hyvin vahvasti, mitä siis demokratiaan tulee, niin aika hälyttäviä merkkejä nimenomaan demokraattisesta uskosta. Uskosta siellä paikallisella tasolla, että siellä ihmiset, jotka ovat olleet puolustamassa näitä lähipalveluita, he ovat käyttäneet koko sen repertoaarin, mitä meillä on käytössä demokratiassa. On ollut adressit, kansalaisaloitteet, mielenosoitukset, mielipidekirjoitukset, kontaktoinnit omiin kansanedustajiin ja niin edespäin. Ja aina on ollut seinä vastassa. Ja sitten he puhuivat näistä kuulemisista, mitä järjestetään siellä aina näiden lakkautuspäätösten yhteydessä. Niin he sanoivat, että se on kyllä niin näennäisdemokratiaa, että se on sellaista, että saadaan rasti ruutuun, että on kyllä kuultu, mutta todellisuudessa ei kuunnella eikä kuulla. He näkevät sen hyvin performatiivisena asiana. Näitä kun kuuntelin ja tein näitä haastatteluja, niin mietin siinä, että se antaa aika hälyttävän merkin suomalaisen demokratian tilasta kaupungeissa, jotka siis eivät edusta mitään syrjäseutua, vaan kuitenkin suhteellisen ihan sellaisia elinvoimaisia kaupunkeja Suomessa. Ja tässä mielessä niin itse peräänkuulutan sitä, että me kiinnitettaisiin enemmän huomiota siihen, että mitä tapahtuu demokratialle ja käsitykselle hyvinvointivaltiosta, jos yllättäen valtio ja julkinen valta alkaa kadota ympäriltä ja vaikuttaa siltä, että meidät jätetään tänne oman onnemme nojaan.
Tuosta tulee mieleen, että sitten voi miettiä, että mikä se tilanne siellä syrjäseuduilla on, jos kaupungeissakin on tuollainen kokemus. Ja esimerkiksi Sitran tulevaisuusbarometrihan myös peilasi näitä paikallisia, aluetason demokratian näkymiä ja ei se luotto sielläkään kauhean vahvaa niihin omiin vaikutusmahdollisuuksiin ollut.
Kyllä.
Mitäs Hannu, mitä mielen päällä demokratiaan liittyen tänään?
Hannu-Pekka Ikäheimo
No takaan, ettei ehditty tätä Johanan kanssa millään lailla yhteensovittaa, mutta mun omana nostona on itse asiassa viime viikolla julkaistu kunta- ja aluevaalitutkimus. Ja oli aika hätkähdyttäviä lukemia siellä nimenomaan alueelliseltä tasolta. Ihan jos täytyy muutaman noston ottaa, niin kaksi kolmasosaa ajattelee, että hyvinvointialueet tekevät suomalaista demokratiasta monimutkaisempaa. Yli puolet ajattelee, että aluevaltuustojen valintaan ei tarvittaisi vaalea lainkaan, vaan pitäisi vain valita käytännössä sote-ammattilaisia tai sote- ja pelastusalan ammattilaisia. Vain neljäsosa kokee, että hyvinvointialueet on parantaneet sote-palveluiden laatua. Sitten vielä tähän Johanna mainitsemaan pointtiin, niin tässä on siis todella voimakkaasti nousee alueiden eriytyminen esiin, mikä nyt ei ole tietysti yhtään yllätys kenellekään, joka nyt on hyvinvointialueiden pystyyn laittamista seurannut. Mutta siis Itä-Suomessa, erityisesti tässä nousi tämä Itä-Suomen heikko tilanne esiin, ja siellä tällainen havainto, että yli puolet Itä-Suomessa kokee, että alue on jätetty ihan täysin oman onnensa nojaan. Niin edelleenkin mä ajattelen, että nämä on aika hurjia lukuja. Nämä pitäisi nyt varmaan herättää, että mitä me oikeasti, jos me tätä demokratiaa pidetään puolustamisen arvoisena, niin hyvinvointialueiden kautta kanavoituu kuitenkin kaksi kolmas osaa Suomen valtion budjetista. Niin tämä ei hirmu hyvälle näytä nyt.
Joo, meillä oli otsikkona, että maailmanjärjestyksen murros mittaa demokratian voiman, mutta näistä teidän esimerkeistä tulee mieleen, että kyllä tämä suomalaisen yhteiskunnan murros myös mittaa sitä ja nimenomaan tavallaan samaan aikaan sieltä ruohonjuuritasolta ylöspäin kuin siinä, missä maailmanmyllerys sitten ehkä muista suunnista. Mutta tuossa megatrendit 2026 selvityksessä näitä demokratiaa ja vallan kysymyksiä on lähestytty niin, että aihetta on pohdittu Suomen näkökulmasta niin reunaehtojen muutokseen kuin mahdollisuuksien kautta. Ja tällaisiksi demokratiaa ja valtaan liittyviksi reunaehdoiksi tuossa selvityksessä on tunnistettu vähän itsestäänselvästikin tämä Suomen maantieteellinen sijainti Venäjän naapurina osana arktista aluetta. Mutta niin ikään reunaehdoksi voi nähdä meidän poliittisen sijainnin, eli esimerkiksi EU-jäsenyys tai NATO-jäsenyys. Hyvinhän me tiedetään, että nämä molemmat liittoumat on myös aikamoisessa käymistilassa ja etsii suuntaansa ja paikkaansa ja rooliansa maailmassa. Jos me ajatellaan suomalaista demokratiaa, niin tuleeko teille mieleen jotain muita reunaehtoja kuin tämä maantieteellinen ja poliittinen sijainti?
Mä ajattelen tätä suomalaista paradoksia eräänlaisena reunaehtona, että sillähän viitataan kansainvälisessä kirjallisuudessa siihen, että suomalaisilla on korkea luottamus instituutioihin, mutta heikko luottamus omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Tämä on sen tyyppinen paradoksi, joka kyllä kaventaa tätä meidän toimintatilaa siinä mielessä, että meidän pitäisi pystyä identifioimaan, että mitkä ne syyt ovat tähän ja päästä ehkä laadullisen tutkimuksen avulla vielä syvemmälle ymmärtämään, että mistä kumpuaa sellainen. Ja mikä itse asiassa, jos me verrattaan Suomea näihin Suomen verrokkimaihin, muihin pohjoismaihin esimerkiksi, niin Suomihan poikkeaa tässä aika merkittävälläkin tavalla. Eli siinä yleensä se menee niin, että jos on korkea luottamus instituutioihin, niin on myös korkea luottamus omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Ja sitten voi ajatellaan, että siinä on vähän eri tulkintoja, joita siitä voi tehdä. Yksi on se, että ajatellaan, että ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Se on kielteinen tulkinta ja vähän palaa tähän, mitä aikaisemmin sanoin, sieltä alueilta ja alueiden eriytymisen näkökulmasta. Mutta sitten toisaalta siihen on myös ehkä suopeampi tulkinta, että jos on korkea luottamus instituutioihin, niin ei tarvitsekaan perehtyä ja antaa sitten vain heidän, jotka ovat vihkiytyneet näihin asioihin, niin hoitaa ne.
Ehkä tuohon vielä täydennyksenä se, että meillähän Sitran tulevaisuusbarometrissakin oli siis aivan surkeat lukemat just tähän suomalaiseen paradoksiin liittyen, erityisesti just alue- ja kuntatasolla. Ja nyt ihan ulkomuistista muistelen, että olisiko ollut 15 prosenttia kuntalaista, jotka olivat ilmaissut uskonsa siihen, että voivat vaikuttaa kunnan tulevaisuutta koskeviin keskeisiin päätöksiin. Tämä on keskeinen. Mä ajattelen, että edelleenkin tuossa jäin vielä pohtimaan tätä reunaehtoa, kun sitä ei ollut hirveän tarkasti määritelty tuossa selvityksessä. Toivottavasti se ei ole ainakaan tällainen ajattelua rajaava reunaehto, mutta jos minä nyt suopean tulkinnan kuitenkin otan, että mun mielestä kun siellä oli se Suomen maantieteellinen sijainti, niin edelleenkin ajattelen, että tietyllä tavalla se tässä ajassa on reunaehto, koska jos me olemme tässä, missä olemme, tavallaan etulinjan valtiosuhteessa Venäjään, niin on väistämätöntä, että joudumme puolustukseen panostamaan tulevien vuosien aikana tai ehkä tulevien vuosikymmenien aikana, en tiedä kuinka pitkään, joka on sitten taas meidän taloudelle iso rasite, vie tavallaan politiikan ja kuvittelun tilaa kaikilta muulta kivalta. Ja sitten siellä oli se EU- ja NATO-jäsenyys, niin ajattelen edelleenkin, että just tällaisessa ajassa sitten taas se korostuu, että me tarvitsemme kumppanuuksia. Suomi varmaan yksin olisi aika haavoittuva tässä tilanteessa, ja ne kumppanuudet on meille tärkeitä. Mutta sitten mä mietin vielä, että kyllä mä silti nostaisin tällaisena reunaehtoina, jos nyt sellaisia voi olla, niin talous, ehdottomasti mä ajattelen, että talous ja turvallisuus, nämä molemmat yhdessä vielä, niin kyllähän nämä rajaa hirveästi. Jos meillä on heikko talous, niin jotenkin tuntuu, että meidän keskustelu on se, että miten saadaan talouskasvua tämän nykyisen järjestelmän sisällä, mitenkä voidaan mennä eteenpäin. Tai sitten just tämä turvallisuustematiikka, että mä oon huomannut tosi paljon, ihan demokratian kehittämisessäkin, niin joudutaan koko ajan se turvallisuus. Entinen, se mikä ennen oli demokratiaa vahvistavaa, että jotain demokratian resilienssiä tai jotain pehmeää turvallisuutta. Samoin kansalaisjärjestöt ja ties mitä kulttuuriakin on ruvettu myymään tällä turvallisuusargumentilla. Jos reunaehdon ajattelee tällaisena reunaehtona, joka rajaa sitä demokratian liikkumatilaa, jotenkin ehkä sitä tulevaisuushorisonttia kaventaa, niin tällaisia tekijöitä nostaisin sieltä.
Tuo on hyvä pointti. Kyllähän se talouden vaikutus on merkittävä, miten pitkää hitaan kasvun aikaa eletään, niin vaikea muistaakaan tai kaikkea koskaan kokenutkaan sellaista aikakautta, kun politiikassa on ollut tavallaan sitä paljon puhuttua jakovaraa vai mikä se oli silloin joskus kauan sitten. Kyllähän se keskustelun luonnetta muuttaa aika paljon, että ei siinä sitten puhuta paljon uusista avauksista tai mahdollisuuksista, vaan katse on sitten enemmän siinä, että mitä kaikkea pitää karsia. Ole hyvä.
Niin ja sitten tähän liittyy tietenkin vielä se, että nyt kun tiedetään, että talouskasvu näyttää olevan hyvin vaikeaa tuottaa samanaikaisesti talouskasvua ja sitten ottaa huomioon nämä meidän ympäristökriisin olosuhteet. Tällä hetkellä näyttöä ei juurikaan löydy sille, että talous voisi kasvaa ilman, että tämä ympäristötuho, joka tällä hetkellä hallitsee meidän tätä todellisuutta, että se ei samanaikaisesti etenisi. Eli tässä on vielä sitten, että vaikka saataisiin sitä talouskasvua aikaan, mitä kovasti nyt peräänkuulutetaan, niin pitäisi vielä löytää tapa kytkeä sitä irti sieltä fossiilitaloudesta ja yleensäkin sen tyyppisestä tuotannosta, joka on sitten ympäristölle ja ilmastolle haitallista. Tässä tietenkin tarvittaisiin niitä innovaatioita ja siinä mielessä tämä on aika kompleksinen ja vaikeasti ikään kuin hallittava tämä kysymys juuri tästä näkökulmasta. Moni ehkä pysähtyy siihen, että jos sitä talouskasvua nyt saataisiin, niin se ikään kuin ratkaisisi ongelman, mutta se ei itsessään vielä ratkaise.
Aivan näin. Tuossa sanoin, että selvityksessä megatrendeistä tätä demokratiaa on katsottu paitsi näiden reunaehtojen kautta niin myös muutoksen ja mahdollisuuksien kautta. Ja tämä muutos, jota tuossa selvityksessä on kiteytetty jotakuinkin niin, että demokratia kamppailee tällä hetkellä monella rintamalla, ja Suomen näkökulmasta seuraavan kymmenen vuoden avainkysymykset liittyy toisaalta tähän globaaliin toimintaympäristöön ja maailmanmyllerykseen, mutta sitten toisaalta Suomen kyky ratkoa näitä meidän omia sisäisiä haasteita, mistä ollaankin tässä alkupuolella jo puhuttu. Nyt näyttää siltä, että tämä vähän totunnainen maailmanjärjestys, kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja ylipäätään tämä maailmanjärjestys blokkiutuu uudella tavalla ja nähdään uudenlaisia liittoumia. Ja semmoiset liittoumat ja luottamussuhteet, mihin me ollaan vähän niin kuin sotien jälkeen totuttu, niin on jonkunlaisessa käymistilassa. Miten te näette tämän globaalin demokratiakehityksen suhteen tähän suomalaiseen demokratiaan? Minkälaisia vaikutuksia tällä maailmanmuutoksella voi täällä meillä olla?
No ensinnäkin mä ajattelen, että Suomi on kuitenkin kuulunut globalisaation voittajiin. Pieni avotalous, joka on ollut hyvin vientivetoinen. Se, että meillä on ollut kuitenkin sellaiset pelisäännöt, mitä suurin osa on kuitenkin noudattanut. Enemmänkin ollaan purettu kaupan esteitä kuin luotu raja-aitoja maiden välille. Tämä on ollut varmaan Suomelle kuitenkin erittäin hyvää toimintaympäristöllistä aikaa. Semminkin kuin sitten tällainen, jossa tavallaan suurvaltiot rupeavat kalistelemaan sapeleita keskenään ja voimapolitiikalla on yhä isompi rooli, niin totta kai se on pienen valtion näkökulmasta huono tilanne vaikka toki on ihan selvää, että eihän ne kaikki säännöt… Ei kaikki maat ole olleet tasa-arvoisia ennenkään, mutta on kuitenkin haluttu ripustaa sitä tekemistä siihen kansainvälisen oikeuden ja näiden säätöpohjaisten instituutioiden varaan. Mutta sinänsä mä en ajattele, että tässä on hirveän paljon uutta. Toki, että se mureneminen tapahtuu tälleen tosi nopsaan, niin se on shokki, totta kai. Mutta kun katsoo ihan vaan jo sitä autoritaaristen maiden BKT-osuutta, kuinka se on ollut jo itse asiassa viimeisen kymmenen vuotta tosi voimakkaasti kasvussa, kuinka ihan jo väkimäärältään autoritaariset maat on ohittaneet jo aikaa sitten demokraattisten maiden populaation, niin on ollut tavallaan jo näistä merkeistä siihen Kiinan nousu vielä mukaan, niin on ollut selvää, että jossakin vaiheessa tämä länsimaiden johdolla luotu sääntöpohjainen järjestelmä tullaan neuvottelemaan uusiksi. Mutta nyt se, että arkkitehtina häärii yksi eniten varmaan sääntöpohjaisesta järjestelmästä tukea saanut ja hyötynyt Yhdysvallat ja yksi pääarkkitehdeistä, niin onhan se siis tosi sokeraavaa.
Tässä maailmajärjestyksen murroksessa yksi sellainen ilmentymähän on nyt tämä asevarustelun voimistuminen, minkä kanssa voisi sanoa rinnakkain kulkee tietynasteinen militarisoitumisen vahvistuminen. Jos me tarkastellaan tätä Suomen kohdalla, niin tyypillisestihän lisääntyvä militarisoituminen kaventaa demokratian tilaa. Me nähdään helposti sellaisia merkkejä siitä, että tulee enemmän tätä välttämättömyysretoriikkaa. Meillä vaikka jos ajatellaan taloudellisesti, niin tällä hetkellä mehän laitetaan merkittävästi enemmän rahaa sinne puolustukseen, mikä jo itsessään totta kai kaventaa sitä, että mitä muuta sillä rahalla voisi tehdä, niin kuin tässä hyvin Hannu-Pekka jo aikaisemmin mainitsi. Jos nyt vaikka katsotaan muutamaa viime vuotta, niin ne päätökset, mitä nyt on tehty nimenomaan puolustuksen puolella. Siellä on ollut itärajan aidottamista, siellä on ollut rajalain säätämistä, Ottawan sopimuksesta, irtaantumista, NATO-jäsenyyttä, puolustusmäärärahojen merkittävää nostoa. Monet niistä päätöksistä, jos te katsotte sitä julkista keskustelua niiden ympärillä tai eduskuntakeskustelua niiden ympärillä, niin se ei ole ollut kovin otollista debatille ja erilaisille näkökulmille ja sellaiselle demokratiaan kuuluvalle moniäänisyydelle, vaan siinä on ollut hyvin vahva konsensuspaine. On ollut vahva sosiaalinen sanktiointi myös siihen suuntaan, vaikka NATO-jäsenyyden kohdalla ne kansanedustajat, jotka äänestivät NATO-jäsenyyttä tai sen hakemista vastaan, niin he saivat ihan valtavan määrän vihamielistä palautetta ja monenlaista häirintää. He ovat kertoneet itse julkisuudessa, että se on ollut todella ahdistava aika olla kansanedustaja. Tässä mielessä demokratialle tämä ei lupaa kovin hyvää, tämän tyyppinen aika, jossa korostuu niin vahvasti kova turvallisuus, myös turvallisuuskäsitys kapenee helposti, että se ei ole enää niin kokonaista, se ei ota huomioon enää niitä muita turvallisuuden muotoja, vaan helposti typistyy nimenomaan siihen aseelliseen puolustukseen. Tässä ehkä sanoisin, että sellainen alhaalta ylös nouseva demokraattinen osallistuminen voisi moninaistaa tätä ja toki myös kansanedustajilta tietynlaista valppautta myös sen edessä. Vaikka nyt puhutaan näistä kovan turvallisuuden kysymyksistä, niin meidän pitää kuitenkin ylläpitää myös sitä demokraattista tilaa ja moniäänistä keskustelua. Ehkä jokainen kansanedustajakin on kyllä vastuussa siitä, että ei lähde ikään kuin sanktioimaan sitä erimielisyyttä sen varjolla, että se on vaikkapa uhka kansalliselle turvallisuudelle, jos me emme kaikki ole samaa mieltä näistä päätöksistä.
Hannu tuossa viittasikin jo Yhdysvaltoihin ja tätä globaalia demokratiakehitystä on jotenkin tosi vaikea arvioida ja käsitellä ilman, että puhuttaisiin myös sananen Yhdysvalloista. Esimerkiksi Financial Times-lehti vastikään julkisti kiinnostavan näköisen graafin, minkä pääviesti on jotakuinkin se, että amerikkalaisen demokratian taantuminen on nyt tällä kuluneella Trumpin presidenttikaudella ollut oikeastaan nopeampaa kuin oikeastaan mitä on nähty ikinä missään. Ja megatrendiselvityksessäkin tuossa Yhdysvaltojen kehitystä kuvattiin näin, että Yhdysvallat on myös heikentänyt omaa pehmeän vallan käyttöään, ajanut alas katastrofikehitysapua, toiminut korostetun sisäänpäin kääntyneesti välittämättä pitkäaikaisista liittolaisuuksista ja maa luokitellaan taantuvaksi demokratiaksi. Niin tässä kun Yhdysvallat on kuitenkin aiemmin, ainakin he itse on mielellään ajatellut itsensä tällaiseksi demokratian soihdun kantajaksi maailmassa, niin jäädäänkö me nyt sitten pimeään, jos tämä soihtu himmänee tai sammuu kokonaan vai miten tässä käy?
Kyllähän toi Jenkkien asema kansainvälisen demokratiatuen takaajana on ollut ihan älyttömän kesken. Ajattelen ihan kylmän sodan päättymisestä lähtien, niin ilman Yhdysvaltoja varmaan sitä viimeisintä demokratian aaltoa, mikä silloin alkoi Berliinin muurin murtumisesta ja Itä-Euroopan avautumisesta, niin sanotaan näin, että Yhdysvaltojen rooli oli siinä merkittävä. Ihan omassakin työssä olen havainnut, että Yhdysvallat on ollut tosi merkittävä näiden sääntöpohjaisten instituutioiden rahoittaja. Esimerkiksi OECD:ltä, kun jenkit eivät ole maksaneet jäsenmaksuaan, niin siellä joutuvat nyt miettimään, kuinka paljon esimerkiksi tähän demokratiatyöhön heillä on varaa laittaa. että ne kerrannaisvaikutukset sitten tietysti Yhdysvaltojen, tämä tuki kaikille kehittyville maille ja näin kun on ajettu alas, niin nämä kerrannaisvaikutukset on ihan älyttömiä. Mutta ajattelen vieläkin, että siis ehdottomasti emme nyt minnekään pimeyteen varmaan tässä ole matkalla pelkästään sen takia, että Yhdysvalloissa nykyään… On välivaalitkin tulossa, Yhdysvallatkin voi vielä kääntyä moneen suuntaan. Mutta silti ajattelen, että globaalin demokratian puolustajien pitäisi ehkä pikkuhiljaa herätä tähän, että välttämättä kaikki tukitoiminta ei tule olemaan jenkkivetoista enää jatkossa. Tarvittaisiin varmasti uusia naamoja, uusia toimijoita myös puhumaan niille foorumeille, missä jenkit on näytellyt tosi keskeistä roolia. Ajattelen nyt ihan globaalia etelää, ajattelen vaikka lattareita, jotain Brasiliaa, vastaavia. Meidän pitäisi saada uudelleen muokattua myös se tapa, millä lailla nämä demokraattiset valtiot löytävät toisensa, tekevät yhteistyötä. Koska tällä hetkellä muistan sen Bidenin kauden demokratiahuipparin, niin se ei herättänyt oikein inspiraatiota kenessäkään, eikä siitä ei syntynyt mitään sellaista demokraattisen allianssin puolustusrintamaa, vaan se tuntuu lässähdykseltä jo entisestään, että jotainhan tässä dynamiikassa pitää joka tapauksessa muuttua, oli Yhdysvaltain presidenttinä Trump tai kuka toinen tahansa.
Niin, tämä on kiinnostava tämä Yhdysvaltojen rooli demokratian soihdun kantajana, koska se on aika kaksijakoinen. Yhtäältä juuri näin, että Yhdysvallat on ollut merkittävä rahoittaja, mutta sitten toisaalta Yhdysvaltoihin on monissa maissa suhtauduttu kuitenkin hyvinkin kriittisesti siihen Yhdysvaltojen rooliin eräänlaisena maailman poliisina ja se, että vaikka Suomesta tai Euroopasta käsin Yhdysvaltojen roolin on voinut nähdä suhteellisen positiivisena, mutta sitten taas on monia muita maailmankolkkia, joissa se näyttäytyy erittäin kielteisenä ja ei pelkästään vaikka suorien sotilaallisten interventioiden takia, vaan myös sitten muunlaisen poliittisen vaikuttamisen kautta. Siinä mielessä Yhdysvaltojen uskottavuus demokratian puolestapuhujana, sitä on nakerrattu Yhdysvaltojen omasta toimesta vuosikymmenten ajan. Se on ollut omiaan siinä mielessä heikentämään oikeastaan koko liberaalin demokratian ihannetta. Tämä toki koskee myös EU:ta. Mikä on ollut EU:n rooli demokratian edistäjänä ja viejänä? Esimerkiksi Ivan Krastev, bulgarialainen politiikan tutkija ja Steven Holmes, ovat kirjoittaneet kiinnostavasti siitä, miten itäisessä Keski-Euroopassa demokratian tuominen sinne on herättänyt hyvin paljon kritiikkiä. Ja sitä on pidetty eräänlaisena imitaatiodemokratiana, että ikään kuin rakennetaan ne demokratian puitteet, se näyttämö, mutta se jää kuitenkin tyhjäksi. Tehdään se pelkästään, jotta voidaan näyttää näille ulkopuolisille, että kyllä meillä täällä nyt on tämä demokratia, jonka te tänne halusitte, Mutta tosiasiassa on jatkettu muilla tavoilla ja se on herättänyt hyvin paljon kyynisyyttä, ironiaa, paljon sen tyyppisiä näkemyksiä, jotka ovat osaltaan vuosien aikana heikentäneet liberaalin demokratian lähtökohtia. Nyt me nähdään sitten tietynlainen ehkä käännekohta siinä, että nyt sellaiset tahot, jotka aikaisemmin on vielä puhunut liberaalin demokratian puolesta, niin ovat nyt ikään kuin sanoneet, että voidaan lopettaa nyt tämä teeskentely ja katsoa asioita, kuten ne ovat. Ja siinä mielessä niin se voisi parhaimmillaan tämä kehitys itse asiassa johtaa johonkin hyväänkin. Eli että me päästäisiin irti siitä niin kuin teeskentelyn ja imitaation maailmasta ja päästäisiin sitten kuitenkin sillä tavalla kestävämmälle pohjalle. Ja ehkä myös kriittisesti tarkastella tätä demokratian viemisen ideaa, että onko se itse asiassa toiminut ja jos on toiminut, niin mitä se on silloin vaatinut toimiakseen, koska monissa tapauksissa se on jäänyt kuitenkin puolitiehen ja ollut itse asiassa vahvistamassa niitä kielteisiä näkemyksiä Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Kyllä vaan. Mennään eteenpäin. Meillä on näissä jaksoissa sellainen vakioelementti, jossa edellisen jakson vieras tai vieraat saa kysyä seuraavan jakson vierailta jonkun mieltään askarruttavan kysymyksen. Meillä oli tuossa viime jaksossa minun kollegan Jennan juontamassa väestöaiheisessa jaksossa vieraina gerontologian professori Anu Sireen ja Sitran pääekonomisti Matti Paavonen. Heillä oli kaksi kysymystä teille. Otetaan toi Matti Paavosen kysymys ensin, koska se liittyy nimenomaan tähän kansainväliseen tilanteeseen, mistä ollaan tässä nyt keskusteltu
**Kasetin kelaamisen ääntä**
Matti Paavonen
Mä ottaisin semmoisen geotalouden, geopolitiikan näkökulman tähän, että kun tämä meidän perinteinen sopimuspohjainen järjestelmä rakoilee ja on yhä enemmän vahvemman maailma, jossa pienet vikisee ja kun Suomi on pieni maa, niin tämä ilmiselvä johtopäätös tästä on se, että me ei siellä pärjätä yksinään, vaan me tarvitaan liittoutumista ja pienten pitää pitää yhtä. Mitä tämä tarkoittaa Suomen EU-suhteelle? Välillä Euroopan Unioniin on pyritty ja välillä sitä on kritisoitu, mutta miten meidän ajatukset siitä kehittyy tulevaisuudessa?
Mitäs vastaisitte Matille?
Nythän me nähdään se, että kun EU nyt profiloituu vahvemmin geopoliittisesti, niin sehän itse asiassa näyttäisi sopivan paremmin myös meidän EU-vastaisille tahoille. Eli se on paljon mielekkäämpi EU kuin sitten se vahvan talouspoliittisesti profiloitunut EU tai vahvasti integraatiota painottava EU tai syvempää yhteistyötä painottava EU. Eli siinä mielessä nyt tämä tämänhetkinen tilanne, jossa nyt me nähdään että komissiokin on niin vahvasti juuri tätä geopoliittista luonnetta vahvistamassa, niin nyt vaikkapa Perussuomalaiset, joka on Suomessa kuitenkin puolueena profiloitunut EU-vastaisena puolueena, niin näyttäisi suhtautuvan juuri tämän tyyppiseen EU:hun kuitenkin myönteisemmin. Eli tässä on mahdollisuus siihen, että EU:n kannatus saattaa tämän seurauksena kuitenkin vahvistua. Tämä oikeastaan palaa juuri siihen, että nimenomaan siellä geopolitiikan alueella on aika ilmeisellä tavalla nähtävissä ne hyödyt, joita EU tuo. Jos meillä tulee tällainen vallan kolmio, jossa pitää olla suurempi toimija kuin yksittäinen pieni kansallisvaltio niin kuin Suomi, niin siinä EU perustelee paikkaansa, kun taas monilla muilla politiikan alueilla nähdään enemmän tällaisena ikään kuin väärällä tavalla kansallisvaltion asioihin puuttuvana ulkoisena tahona.
Mites Hannu näkee meidän EU-suhteen tulevaisuuden?
No Johannalta oli hyviä havaintoja tuossa. Kyllä mäkin ajattelen, että varmaan just edelleenkin keskustelut siitä, että minkälainen olio EU on. Mä veikkaan, että edelleenkin huolimatta siitä, että varmaan just näissä ulkosuhteissa ja kauppapolitiikassa se EU:n rooli korostuu. Ehkä se on helpompi argumentoidakin, miksi se on järkevää. Itsekin ajattelen, että nyt tämä Mercosur, vaikka sekin on herättynyt paljon kritiikkiä, mutta siis iso kauppasopimus Etelä-Amerikan maiden kanssa ja sitten nyt Intian kanssa solmittava vapakauppasopimus, niin nämä on tosi merkityttäviä juuri tällaisia tässä hetkessähän EU:n tuleekin tehdä. Eli se tavallaan luo sitä autonomista pelitilaa itselleen, kun Yhdysvalloista ei oikein tiedä enää. Mutta sitten tosiaan se, että minkälainen eliö EU on muuten. Mä veikkaan että isoja kysymyksiä kuitenkin tulee, että mistä EU:n rahoitus tulee. Kuinka se jakautuu vaikka jäsenmaksuosuuksina eri kansallisvaltioille. Tulee edelleenkin, uskon, että tulee Suomessa herättämään tosi paljon keskustelua. Tulisiko EU ottaa velkaa tai minkälainen EU npäätöksenteko laajemmin on. Nyt viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä entinen pääministeri Paavo Lipponen argumentoi voimakkaasti, että projekti jäi häneltä kesken. Ehkä joku jatkaa, että nimenomaan EU:ssa pitäisi lisätä määräenemmistöpäätöksiä myös muissa kysymyksissä kuin mitä tällä hetkellä on mahdollista, koska monesti EU on nimenomaan yksimielisyyspäätöksenteon panttivanki, jolloin sitten taas tällaiset maat kuten esimerkiksi Unkari tai ehkä Tsekki tai Slovakia, joissa on hyvinkin vahvasti tällainen populistisautoritaarinen meininki, niin pystyvät blokkaamaan kaiken sen hyvän, mitä se EU voisi tehdä sitten ehkä enemmistön mielestä. Mutta vaikea kysymys silti.
Mutta parhaassa tapauksessa ehkä pakottaa EU:n keskittymään olennaiseen, ehkä parantaa toimintakykyä, ehkä pakottaa uudistumaan, niin tämä tässä jää nähtäväksi. Tuossa meidän megatrendiselvityksessä vähän niin kuin johtopäätöksenä tai lopputulemana todetaan, että Suomi on tilanteessa, missä yksittäiset ratkaisut ei riitä vastaamaan näiden eri kehityskulkujen haasteisiin, vaan me tarvitaan jotain kokonaisvaltaisempaa. Se on tuossa nimetty tällaiseksi uudeksi yhteiskuntasopimukseksi, mikä nyt tokikaan ei ole mikään soppari, minkä jokainen suomalainen allekirjoittaa, vaan enemmän sellainen yleinen ajatus tai kehikko siitä, että millä ehdoilla me eletään täällä yhdessä, miten valta ja vastuu jakaantuu, mitä oikeuksia meillä on ja minkälainen on tavallaan se yhteiskunnan lupaus tulevaisuudesta. Mä ehkä vielä kuulisin teiltä mielellään tähän loppuun nopeat ajatukset siitä, että mitä tämä uusi yhteiskuntasopimus voisi demokratian näkökulmasta tarkoittaa. Ja itse asiassa vielä nappaisin tähän syssyyn tuosta aikaisemmasta jaksosta gerontologian professori Annu Sireenin kysymyksen teille, joka kuului näin.
Anu Siren
Ehkä vähän tässä hengessä, että kun nämä megatrendit limittyvät toisiinsa ja myös siellä demokratiaosuudessa tämä ikääntyminen mainittiin, niin minä ehkä kysyisin, että mitä he ajattelevat siitä, että miten tämä pitkäikäisyyden yhteiskunta ja ehkä just se, että meillä on monta eri sukupolvea samaan aikaan, niin millä tavalla tämä hämmentää sitä kuvaa. Ja minkälaisia haasteita ja mahdollisuuksia se antaa demokratian kehittymiselle ja niille uusille demokratian tavoille ehkä.
No siis tähän uuteen yhteiskuntasopimukseen, niin tässä olennaista on se, että siihen liittyy siis ajatus siitä, että meidän pitää ottaa vastuu myös seuraavista sukupolvista. Tässähän, jos me katsotaan eduskuntaa, niin tulevaisuusvaliokuntahan on tässä pitänyt tätä esillä ja pyrkinyt edistämään tätä. Nyt on esimerkiksi juuri tulevaisuusvaliokunnassa nostettu esiin kysymys siitä, että miten sukupolvivastuu voitaisiin kirjata lakiin. Sitä voitaisiin systemaattisesti arvioida. Tämä on sellainen, joka olisi vastaus tai voisi olla mahdollisesti vastaus siihen, että meillä on nuorten tulevaisuuden usko on tällä hetkellä hyvin heikkoa Suomessa. Siinä mielessä yhteiskuntasopimus voisi parhaimmillaan vahvistaa nuorten tulevaisuuden uskoa ja samalla sitouttaa vanhemmat sukupolvet siihen ajatukseen, että hei, että niitä päätöksiä ei tehdä pelkästään oma sukupolvi edellä tai oman sukupolven intressit tai omat yksilölliset intressit edellä, vaan siinä pitäisi olla jotenkin sisään leivottu se ajatus siitä, että hei, että tämä pitää miettiä 50-100 vuotta eteenpäin, että miltä se näyttää. Tähän tarvitaan totta kai ennakointia ja tulevaisuusajattelua ja se siinä mielessä vaatii monelta meistä sitten tietynlaista vähän uudelleen orientoitumistakin, kun nyt meillä tämä sykli tuntuu olevan sellainen vähän kvartaalisykli, että katsotaan muutama kuukausi eteenpäin. Ja jos vaikka katsoo vaikka puolustusselontekoa, niin se on jo ehkä siinä vaiheessa, kun sitä ollaan tekemässä, niin jo tuntuu asiantuntijoiden näkökulmasta vanhentuneelta. Eli siinä mielessä pidän tätä hyvänä ideana tätä uutta yhteiskuntasopimusta. Sitä on ehdotettu moneen otteeseen tässä viime vuosien aikana ja ihan syystä, koska selkeästi meillä on tässä tilanne, jossa meidän vanha tai olemassa oleva järjestelmä ei kykene vastaamaan näihin tämän hetken haasteisiin.
Joo, just ihan pari päivää sitten seurasin eläkkeistä, vai oliko jopa eilen eläkkeistä käytyä keskustelua, ja sehän on yksi tällainen yhteiskuntasopimustason teema, että miten me hoidamme eläkeasian sillä lailla, että se on myös tuleville, no nyt nykyisille nuorille sukupolville, mutta myös tuleville sukupolville reilu. Mä veikkaan, että meillä on yhä enemmän tällaisia kysymyksiä, missä edellytetään Suomelta ihan uudenlaista kykyä ehkä myös rakentaa sitä konsensusta. Mä tykkään suomalaista konsensuksesta siinä mielessä ja rakastan Täällä Pohjantähden Alla -kirjaa, jossa tavallaan se koko konsensuksen idea on luotu hyvin, että maltilliset demarit ja maltilliset oikeistolaiset lyö kättä päälle ja kirkko perustetaan keskelle kylää. Mutta just se varjopuolihan tässä meidän vanhassa tavassa rakentaa konsensusta, joka oli käytännössä sitä, että liittojen edustajat, puolueet, pamput ja vuorineuvokset menivät ihan hyvin sisustettua huoneeseen ja sitten lyötiin kättä päälle ja Suomen suunta oli selvillä seuraavat viisi vuotta, niin kun me ei eletä enää sellaisessa maailmassa, niin sen takia mä ajattelen, että kun meillä on näitä kysymyksiä linkittyen vaikka nyt eläkkeeseen tai meidän palveluiden saatavuuteen eri puolilla Suomea alueiden eriytymiseen, niin meillä pitäisi olla uusia keinoja rakentaa sitä konsensusta myös alhaalta ylöspäin. Meillä on historialliset mallit, miten sitä luotiin ylhäältä alaspäin. Mutta miten me saataisiin kansalaiset mukaan, varsinkin kun tässä aloitettiin jo sillä, että aikamoista voimattomuutta suomalaiset tuntee suhteessa päätöksentekoon. Tämä ehkä vielä tällaisena yhteiskuntasopimusteemana, mikä on mielessä pyörinyt.
Selvä juttu. Me halutaan pitää tätä kiertävää kysymyspalloa tässä ilmassa myös eteenpäin. Olen pyytänyt Hannua miettiä etukäteen, että mitä haluaisit kysyä meidän tulevan niin sanotun ympäristöjakson vierailta. Siellä on vieraina Sitran ohjelmajohtaja Outi Haanperä ja Nordean vanhempi ilmastoasiantuntija Matti Kahra. Mitä sinä, Hannu, heille heittäisit?
Haluaisin heiltä kysyä linkittyen Anna Kontulan hiljattain tehtyyn haastatteluun, jossa hän kyseenalaisti tai ei usko enää parlamentarismin kykyyn ratkaista ympäristöhaastetta, ilmasto-ongelmia, ekologista kriisiä. Minua kiinnostaisi näiltä meidän ympäristö- ja ilmastokysymysten asiantuntijalta tiedustella heidän kantaansa, että mitä he ovat mieltä tästä Anna Kontulan avauksesta, että onko parlamentarismi ja edustuksellinen demokratia tuomittu epäonnistumaan tämän ison ilmastokriisin edessä.
Jäädään mielenkiinnolla odottamaan, että minkälaisia vastauksia sieltä tulee. Kiitos erinomaisesta keskustelusta. Kiva, että ehditte vieraiksi tänne tulevaisuuspodcastiin. Ja hei, kiitos myös sinulle siellä kuulokkeitten tai muiden ämyreitten toisessa päässä, kun kuuntelit Sitran tulevaisuuspodcastia. Kaikki jaksot löytyvät paitsi Sitran sivuilta myös Spotifysta ja Apple Podcasteista hakusanalla tulevaisuuspodcast. Näistä palveluista löydät myös aiempia jaksojamme. Kuuntelemisiin