Siirry suoraan sisältöön

Kuva: Joanna Moorhouse

Julkaistu 07.10.2016

Kestävyyskriisi ja hampaaton moraalikeskustelu

Modernin etiikan heikko soveltuvuus ympäristökysymyksiin näkyy poliittisena saamattomuutena ja hitautena ympäristötoimissa, kirjoittaa Suvielise Nurmi.
Kirjoittaja

Kirjoittaja on ympäristömuutoksen kulttuurisiin ja käsitteellisiin merkityksiin perehtynyt sosiaalietiikan tutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Eettisten teorioiden ihmistä ja luontoa koskevia käsityksiä on tarkistettava, jotta teorioiden avulla kyettäisiin ratkaisemaan globaalin kestävyyskriisin asettamia haasteita. Modernin etiikan heikko soveltuvuus ympäristökysymyksiin näkyy poliittisena saamattomuutena ja hitautena ympäristötoimissa, kirjoittaa sosiaalietiikan tutkija Suvielise Nurmi.

Kestävä hyvinvointi edellyttää muutosta arvoissamme. Arvoja ei kuitenkaan voi vaihtaa kuin vaatteita tai mielipiteitä. Perustavat arvot ovat usein tiedostamattomia ja niitä ylläpitävät vakiintuneet tavat, instituutiot ja yhteiskunnalliset rakenteet. Yhteiskunnalliset instituutiot eivät kuitenkaan pysty auttamaan meitä, jos niiden omaa eettistä perustaa ei tarkisteta.[i]

Etiikan tehtävä on tarjota välineet arvojen ja moraalisten käsitysten tarkistamiseen ja oikaisemiseen. Kestävyyskriisin kohdalla haaste on kuitenkin syvempi kuin ensi näkemältä voisi päätellä. Yleisesti käytetyt modernin etiikan teoriat ovat usein muodoltaan sellaisia, etteivät ne pysty tehokkaasti osoittamaan ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökysymysten moraalista vakavuutta. Eihän siinä ole mitään ”väärää”, että hankimme lapsia, lämmitämme asuntoja ja py­rimme takaamaan kaikille ihmisille hyvän elintason. Mutta entä jos samalla tulemme osallistuneeksi yhteisvaikutuksiltaan katastrofaaliseen toimintaan?

Ympäristöetiikassa puhutaankin joskus jopa etiikan tragediasta, kun viitataan tähän teoreettiseen haasteeseen. Kestävyyskriisi näyttää kehittyneen yleisesti hyväksyttävien tavoitteiden – kuten elintason kohottamisen – edistämisestä laillisin ja moraalisesti sallituin keinoin.

Jos arkimoraalimme ei tunnista ympäristöongelmia synnyttävien tekojen moraalista moitittavuutta, on syytä epäillä, että vallitsevassa moraalikeskustelussa on perustavia ongelmia. Ei riitä, että huomio keskitetään yhteiskunnallisten rakenteiden uudistamiseen. On arvioitava myös eettisten teorioiden omia valmiuksia auttaa noiden rakenteiden uudistamisessa niin, että ne kykenevät vastaamaan kestävyyskriisin asettamiin haasteisiin.[ii]

Kaksi historiallista syytä hampaattomuudelle

Ihmisen suhde fyysiseen ympäristöönsä on erityisesti 1700-luvulla syntyneiden, modernien moraaliteorioiden Akilleen kantapää. Syitä on useita, mutta monet niistä liittyvät modernin etiikan omaksumiin, ihmistä ja luontoa koskeviin taustaoletuksiin sekä käsitykseen rationaalisesta päättelystä. Käytännössä ne vaikuttavat teorioiden tapaan määritellä tärkeät moraalisuhteet ja perustella tekojen oikeutusta siten, että ympäristövastuu näyttäytyy moraalisesti toisarvoisena asiana. Osittain eettisten teorioiden hampaattomuus selittyy historialla:

  1. Moraaliteorioiden tulee vastata käytännön tarpeisiin. Teorioiden syntyhetkellä 1700-luvulla tavallisten ihmisten ongelmat koskivat lähisuhteita, huolenpitoa heikoista, omistamista sekä palkkion ja työpanoksen oikeudenmukaista jakamista. Hallitsijoiden murheena oli heiveröinen yhteiskuntarauha. He pyrkivät rakentamaan moraalisesti oikeutettua hallintoa, joka mahdollistaisi yhteiselon eri tavalla ajattelevien kesken uskonsotien pirstomissa valtakunnissa. Suhteessa luontoon ongelmat liittyivät hyvinvointia ja kulttuurin kehitystä uhkaavien luonnonvoimien hallitsemiseen. Ympäristöä tuhottiin kyllä myös menneinä vuosisatoina, mutta ajatus, että ihminen kykenisi toiminnallaan vaikuttamaan luontoon maailmanlaajuisesti, on varsin tuore.
  2. Toinen historiallinen selitys liittyy luonnontieteen kehitykseen. Kun valistuksen ajan humanismi puhui ihmisen vapaudesta ja yksilöllisistä päämääristä, uusi luonnontiede halusi tutkia pysyviä luonnonlakeja ja empiiristä tietoa. Samalla nämä kaksi moraalisen päättelyn elementtiä – (subjektiivinen) vapaus asettaa päämääriä ja (objektiivinen) tieto – etääntyivät toisistaan. Ihmisen mieli alettiin jakaa yhä voimakkaammin tahtovaan ja tietävään, vapaaseen yksilölliseen ja todellisuutta ymmärtävään puoleen. Samalla moraalista tuli yksilöllisen tahdon vanki.

Muutokset niin luonnossa kuin inhimillisessä kulttuurissakin nähdään siis moraalikeskustelun kannalta ulkoisina olosuhteina. Niiden ajatellaan kiinnostavan moraalista toimijaa vain tiedollisesti, jotta kukin voi järkevästi saavuttaa omat arvopäämääränsä. Monet ympäristöongelmat onkin osin selitettävissä tiedollisesti. Esimerkiksi ilmastonmuutos on päässyt kehittymään vakavaksi, koska toiminnan seurauksia omalle ja toisten hy­vinvoinnille ei ole kunnolla ymmärretty.

Mutta tiedon puute ei selitä kaikkea. Edes ympäristötietouden lisääntyminen ei nimittäin ole vaikuttanut sanottavasti ihmisten käyttäytymiseen. Kyse on tiedon lisäksi siis myös moraalisen rationaalisuuden ja päättelyn ongelmista.[iii]

Taustaoletuksilla on väliä

Ihmiskuvalla on etiikassa erityisen suuri merkitys. Ongelmia syntyy, kun moraalisen vastuun käsittely rajautuu kysymyksiin ihmisyksilöiden hyvinvoinnista, mutta ihminen ja hänen hyvinvointinsa määritellään kapeasti.

Jos ihminen nähdään sosiaalisesta ja materiaalisesta ympäristöstään riippumattomana yksilönä – kuten modernissa humanismissa usein on tapana – on perusteltua ajatella, että oman edun tavoittelua tulee tarkastella riippumatta siitä, mitä toiset tekevät. Järkevän yksilön ei tällöin kannata pidättäytyä esimerkiksi ylikulutuksesta, jos siitä on hänelle suhteellista etua. Jos seuraukset sitten ovat korvaamattoman haitallisia kaikille (myös toimijalle itselleen), se on vain traaginen seuraus sinänsä järkevästä toiminnasta.[iv]

Yhteiskunnallisissa ratkaisuissa kapea ihmiskuva merkitsee sitä, ettei yksilöiden vapautta pitäisi yhteisön taholta rajoittaa. Jokaisella on oikeus edistää materiaalisia tai taloudellisia arvojaan, ja yhteinen hyvä sekä esimerkiksi esteettiset, kokemukselliset tai kollektiiviset luontoarvot ovat niihin nähden toissijaisia.

Myös vastuusuhteen määrittely kaipaa uudistamista. Moderni etiikka puhuu yksilöiden välisestä vastuusta. Ympäristöasioissa on kuitenkin tärkeää, että vastuusta voidaan puhua myös silloin, kun vastuun kohde, vastuullinen toimija tai molemmat ovat esimerkiksi kollektiiveja tai verkostoja. Tällöin ajatus vastuuta vaativista päätöksistä saa uudenlaisia muotoja. Modernin etiikan käsitystä vastuusta on viime aikoina pyritty laajentamaan eri tavoin. Uudet teoriat kiinnittävät entistä enemmän huomiota myös moraalisen toimijan vastuuseen omista mahdollisuuksistaan toimia ja edistää hyvinvointiaan.[v]

Koska etiikka ja yhteiskuntafilosofia ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, eettisten teorioiden toimintakykyyn vaikuttaa myös se, ovatko käytetyt yhteiskunta- ja talousteoriat taustaoletuksiltaan uskottavia. Ympäristökeskustelua hankaloittaa esimerkiksi eräisiin yhteiskuntateorioihin sisältyvä oletus luonnonvarojen rajattomuudesta.[vi] Sekaannusta aiheuttaa myös julkisessa keskustelussa yleinen tapa käyttää alun perin 1700-luvun esiteolliseen paikallisyhteisöön sovitettuja talousteoreettisia huomautuksia (esimerkiksi ajatukset talouden omalakisuudesta ja taloudellisen itsekkyyden hyödyllisyydestä[vii]) nykyisessä globaalin talouden kontekstissa.

Useimmat niistä taustaoletuksista, jotka tekevät modernin etiikan teorioista kestävyyskysymyksissä hampaattomia, tunnustetaan nykyisin epäuskottaviksi. Niiden kitkeminen yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttavista filosofisista teorioista vaatii kuitenkin määrätietoista työtä. Kestävyyden tavoittelu edellyttää tieteellistä valppautta ja yhteiskunnallisten päätösten taustalla vaikuttavien näkemysten uskottavuutta.

Yksilön näkökulma

Toimivia moraaliteorioita tarvitaan paitsi yhteiskunnallisten päätösten oikeuttamiseksi, myös psykologisista syistä. Jos ympäristökysymyksiä ei käsitellä yhteiskunnassa moraalikysymyksinä, ihmiset eivät voi nähdä arvovalintojensa vaikuttavan niihin ja kokevat voimattomuutta. Elämän reunaehtojen käsitteleminen vain luonnontieteellisinä ja teknisinä kysymyksinä tekee moraalisesta toimijasta ulkopuolisen: kysymykset eivät kosketa hyvän pohtijaa, ympäristöteoista ei saa moraalista palkintoa ja motivaatio käytännön tekoihin on heikko.[viii]

Yksilön suhde ympäristökysymyksiin onkin usein epäsymmetrinen: hän tiedostaa vastuunsa, mutta hänellä ei ole moraalisia välineitä arvioida, millaista on onnistunut vastuun kantaminen. Arkitoimet, kuten syöminen, liikkuminen ja työn tekeminen vaikuttavat välillisesti lukemattomien ihmisten hyvinvointiin ja ekosysteemien rakenteisiin, mutta tekojen vaikutuksia on mahdoton seurata ja tiedostaa. Ihmisille on jäänyt epämääräinen tunne vastuusta, muttei keinoja sen kantamiseen.

Onko kestävyyden etiikka mahdollista?

Ongelmistaan huolimatta modernin etiikan teorioilla on vahvuutensa. Ne on muotoiltu selkeästi ja ne tavoittelevat riippumattomuutta ajasta ja kulttuurisista kontekstista. Modernin etiikan ansiosta on rakennettu monia sosiaalisesti kestäviä yhteiskuntia, kehitetty oikeudenmukaisuutta ja edistetty ihmisoikeuksia.

Pyrkimys teoreettiseen neutraalisuuteen on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Neutraaliuden tärkein etu – jos se voitaisiin saavuttaa – on jaettavuudessa. Teorian yksinkertaisuus ja neutraalisuus mahdollistavat periaatteessa universaalin moraalikeskustelun erilaisia arvoja kannattavien ja eri kulttuuritaustoista tulevien ihmisten välillä. Toisaalta kuitenkin yksinkertaisuus ja neutraalius voivat vähentää teorioiden sovellettavuutta tosielämään. Vakavin ongelma liittyy siihen, ettei ihminen moraalisena toimijana näytä vastaavan modernien teorioiden neutraalia ideaalia.

Onko etiikka sitten menettänyt mahdollisuutensa muuttuvan maailman ongelmien ratkaisemiseen? Ei, mutta etiikassakin välineillä on väliä. Näyttää siltä, että kyetäkseen ratkaisemaan monimuotoisia globaalin kestävyyskriisin asettamia haasteita, eettiset teoriat tarvitsevat irtikytkemistä tietyistä viime vuosisatojen ihmistä ja luontoa koskevista käsityksistä. Vaikka juuri nyt olisi tarve panostaa käytännöllisten ratkaisujen löytämiseen, on tutkimuksessa pureuduttava soveltavan etiikan rinnalla tähän irtikytkentään ja kestävyyden etiikan teoreettisen perustan vahvistamiseen.

Moraaliajattelu ja poliittiset normijärjestelmät muuttuvat ja kehittyvät, mutta nuo muutokset ovat erittäin hitaita. Elämäntavan ja yhteiskunnallisten instituutioiden on kuitenkin muututtava nopeasti vastatakseen akuutteihin haasteisiin. Toistaiseksi modernin etiikan heikko soveltuvuus ympäristökysymyksiin näkyy poliittisena saamattomuutena ja hitautena juuri ympäristötoimissa.

Poliittisten pelisääntöjen moraalinen perusteltavuus sekä yksilöiden sitouttaminen niihin edellyttävät, että käytössä on koeteltuja ja yksiselitteisiä filosofisia työkaluja. Viime vuosina vahvistunut kiinnostus ympäristöetiikan teorioihin ja kriittisyys modernismin ihmiskuvaa kohtaan herättävät toivoa paremmista välineistä kestävän hyvinvoinnin edistämiseen.

Mikäli toimivia välineitä kestävyyskriisin käsittelyyn ei löydy etiikasta, niitä ei ehkä löydy muualtakaan.

Merkintöjä eettisyydestä on syksyllä 2016 viikoittain ilmestyvä artikkelisarja, joka käsittelee kestävyyttä ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Aiheesta käydään myös keskustelua 11.10. Eettinen kartta Suomelle -tilaisuudessa, jossa julkaistaan myös Simo Kyllösen samanniminen katsaus aiheeseen. Tervetuloa mukaan!

Merkintöjä eettisyydestä -sarjan artikkelit löytyvät täältä.



Kirjallisuutta

Cripps, Elizabeth
2013 Climate Change and the Moral Agent: Individual Duties in an Interdependent World. Oxford: Oxford University Press.

Foster, John
2015  After Sustainability: Denial, Hope, Retrieval. London and New York: Routledge.

Gardiner, Stephen M.
2002 The real tragedy of the commons. – Philosophy & Public Affairs 30 (4): 387 – 416.
2011 A Perfect Moral Storm: The Ethical Tragedy of Climate Change. Oxford: Oxford University Press.

Hardin, Garrett
1968 The Tragedy of the Commons. Science 162(3859): 1243-1248.

Hyman, John
2015 Action, Knowledge, and Will. Oxford University Press.

Jamieson, Dale
2008 Ethics and the Environment: An Introduction. Cambridge University Press.
2012 Ethics, Public Policy and Global Warming. – Thompson, Allen & Jeremy Bendik-Keymer (eds.), Ethical Adaptation to Climate Change: Human Virtues of the Future. Cambridge, Mass.: MIT Press: 187 – 202.
2014 Reason in a Dark Time: Why the Struggle Against Climate Change Failed – and what it Means for our Future. Oxford: Oxford University Press.

Korsgaard, Christine
2012 The Normative Constitution of Agency. – Manuel Vargas and Gideon Yaffe (eds.), Rational and Social Agency: Essays on the Philosophy of Michael Bratman. New York: Oxford University Press.

Nurmi, Suvielise
2008 Ihmisluonto ja moraali. Ympäristöetiikan pyrkimyksiä kohti relationaalista moraaliagenttia. – Teologinen Aikakauskirja 5: 390 – 411.

Preston, Christopher
2003 Grounding Knowledge: Environmental Philosophy, Epistemology, and Place. Athens, London: The University of Georgia Press.


[i] Jamieson 2012, 194.

[ii] Gardiner 2011; Cripps 2013; Jamieson 2014; Foster 2015; Nurmi 2008.

[iii] Moraalifilosofian varhaisemmassa historiassa tietäminen ja moraalinen toiminta oli ymmärretty kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Esim. Tuomas Akvinolainen.

[iv] Gerret Hardinin 1960-luvun lopulla esittämän kuuluisan argumentin mukaan ympäristövastuuta voi verrata modernin etiikan klassiseen vangin dilemmaan. Sen johtopäätöksenä on, ettei yksilön ole rationaalista pidättäytyä omaehtoisesti ympäristöresurssien ylikulutuksesta, jos siitä on hänelle suhteellista etua, vaikka seurauksista on haittaa kaikille. Hardin 1968, Gardiner 2002.

[v] Nämä yhdistävät yleensä uusaristotelista hyve-etiikkaa joihinkin moderneihin teorioihin. Esim. Korsgaard 2012 ja Cripps 2013.

[vi] Liittyy erityisesti John Locken liberalismiin.

[vii] Liittyy Adam Smithin talousteoriaan, ja siihen sisältyvään ns. näkymättömän käden teoriaan kasvavan vaurauden koitumisesta myös köyhimpien parhaaksi.

[viii] Esim. Jamieson 2008, 26–29.