Julkaistu 20.02.2018

Mitä liberaalille valtiolle tapahtuu?

Toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin maailmanjärjestyksen sanotaan elävän kriisivaihetta. Läntisessä maailmassa sitä haastavat nationalistiset, populistiset ja autoritaariset liikkeet. Entä jos nationalismissa ja populismissa onkin kyse valtion poliittisen suvereniteetin kriisistä?
Kirjoittaja
Filosofi ja Eurooppa-tutkija Timo Miettinen työskentelee Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hän johtaa tutkimusprojektia Between Law and Politics sekä toimii ryhmänjohtajana Suomen Akatemian rahoittamassa EuroStorie-huippuyksikössä.

Talouden ja politiikan megatrendeistä puhuttaessa valtion rooli näyttää usein jäävän pieneksi. Erityisesti viimeisten vuosikymmenten aikana globalisaation, vapaakaupan ja kaupungistumisen kaltaiset teemat ovat vieneet huomiota pois valtion asemasta.

Joillekin kansallisvaltio on lähinnä 1800-luvun romanttisen nationalismin jäänne, joka edelleen perustuu ajatukselle etnisesti tai kielellisesti yhdenmukaisesta yhteisöstä. Toisille se on talouden dynamiikkaa kahlitseva rautahäkki, jonka tuottamat normit ja säännöt estävät markkinoita saavuttamasta täyttä potentiaaliaan.

Turvallisuuden tuottamisen lisäksi valtion tehtävä nähdäänkin pitkälti redistributiivisena, markkinoiden tuottaman varallisuuden uudelleenjakamisena. Ajatus, jonka mukaan valtiolla olisi keskeinen rooli markkinoiden luomisessa tai avaamisessa, on monien mielestä joko vanhanaikainen tai vaarallinen. Suuret valtionyhtiöt tekevät tuotantorakenteesta yksipuolisen, ja valtiollisen sijoitustoiminnan riskit ovat olleet Suomessakin keskustelun kohteena.

Monelle ajatus valtion keskeisestä roolista markkinoiden luomisessa tai avaamisessa on vanhanaikainen tai vaarallinen.

Tämä ajattelutapa on kuitenkin yksipuolinen niin historiallisesti kuin suhteessa valtion rooliin nykypäivänä. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeisessä läntisessä maailmassa valtio on ollut kiinteä osa taloudellista liberalismia. Se on toiminut innovaatiotoiminnan moottorina, taloudellisten syklien tasoittajana ja kasvun hedelmien jakajana. Taloudellisen kasvun teorioissa valtion roolia on korostettu viimeistään 1980-luvulta lähtien, ja viime vuosina aihetta on pitänyt esillä muun muassa italialais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä Mariana Mazzucato.

Samalla liberalismin suhde valtiollisiin instituutioihin ja demokratiaan on jännitteinen. Liberalismin voittokulku toisen maailmansodan jälkeen ei ole merkinnyt yksinomaan valtiovallan vahvistumista vaan myös sen rajoittamista – monesti hyvin perustein. Liberaalit instituutiot ovat lisänneet merkittävästi yhteiskuntien resilienssiä eli selviytymis- ja sopeutumiskykyä, mutta samalla ne ovat kaventaneet poliittisen ja demokraattisen päätöksenteon alaa.

Valtion rooli on läntisten demokratioiden keskeisimpiä tulevaisuuden kysymyksiä

Kysymys valtion roolista on yksi läntisten demokratioiden keskeisimpiä tulevaisuuden kysymyksiä. Vaikka kaupunkien ja alueiden merkitys kasvaa ja kansainvälisen yhteistyön merkitys korostuu, kysymys valtiolle perinteisesti kuuluvien sääntely- ja ohjausmekanismien kohtalosta on entistä tärkeämpi. Väitän, että nationalististen ja populististen liikkeiden nousu heijastaa merkittävältä osin näiden sääntelymekanismien kriisiä. Tulevaisuuden politiikan suuntaviivat määrittyvätkin pitkälle sen mukaan, missä valtiollisen suvereniteetin rajat kulkevat.

Valtiot markkinatoimijoina

Valtiollisten instituutioiden epäpolitisoituminen on teema, johon tutkimuskirjallisuudessa on alettu kiinnittää kunnolla huomiota vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi perinteisessä demokratiateoriassa valtiollisten instituutioiden sisäinen työnjako on jäänyt perinteisten teemojen kuten äänestämisen tai poliittisen osallistumisen jalkoihin. Näihin vastauksia on puolestaan haettu deliberatiivisen eli keskustelevan demokratian tai paikallisen osallistumisen kaltaisista ilmiöistä.

Kirjassaan Buying Time – The Delayed Crisis of Democratic Capitalism saksalainen sosiologi Wolfgang Streeck kuvaa toisen maailmansodan jälkeisten länsieurooppalaisten yhteiskuntien kehitystä kolmen vaiheen kautta. Streeckin analyysin mukaan sodanjälkeiset täystyöllisyyspolitiikkaan perustuneet ”verovaltiot” korvaantuivat 1970-luvun aikana vähitellen julkiseen velkaan nojaavilla ”velkavaltioilla”. Taustalla oli ennen kaikkea stagflaationa tunnettu korkean inflaation ja työttömyyden yhdistelmä, jonka edessä perinteinen rahapolitiikka oli voimatonta. Kulutusta ryhdyttiin paikkaamaan velalla, ensin julkisella, sitten yksityisellä.

Streeckin mukaan viime vuosikymmenet ovatkin merkinneet uudenlaisten ”vakauttajavaltioiden” syntyä. Niiden keskeisenä tehtävänä on saavuttaa markkinoiden luottamus, jotta ne pystyvät rahoittamaan oman kulutuksensa mahdollisimman halvalla. Valtioista onkin tullut yritysten kaltaisia toimijoita, jotka eivät enää hallitse markkinoita vaan mukautuvat niihin.

Valtiot eivät enää hallitse markkinoita, vaan mukautuvat niihin

Tuloksena on uusi poliittinen vaihtoehdottomuus. Politiikan varsinaiset sisällöt ovat viihteellistyneet ja tilalle ovat tulleet välttämättömyyden nimissä tehtävät sopeuttamistoimet ja rakenteelliset uudistukset. Vastuullisuuden nimissä esiintyvät poliitikot kilpailevat siitä, kuka pystyy saavuttamaan parhaiten ”markkinaväen” luottamuksen. Populistiset voimat esiintyvät puolestaan usein markkinoiden vastavoimana ja kansallisvaltioiden puolustajana, kunnes valtaan päästyään ymmärtävät miten riskialtista yksipuolisten politiikkatoimenpiteiden suorittaminen on. Kaikki tämä on Streeckin analyysissa ”ostettua aikaa” seuraavan finanssikriisin edellä.

Analyysin heikkous on eittämättä siinä, ettei se tee eroa rahapoliittisesti suvereenien ja itsenäisestä rahapolitiikasta luopuneiden valtioiden välille. Japani näyttää tulevan toimeen paremmin julkisen velkansa (yli 200 % BKT:stä) kanssa kuin rahapolitiikkansa Euroopan keskuspankille ulkoistanut Kreikka (velka-aste noin 180 % BKT:sta). Luottomarkkinat kohtelevatkin valtioita eri tavoin riippuen niiden poliittisesta liikkumatilasta.

Kenties osuvimmin Streeckin käsitteitä voidaan soveltaa Euroopan unionin talous- ja rahaliiton analyysiin. Euromaat ovat luovuttaneet rahapolitiikkansa poliittisesta päätöksenteosta riippumattomalle Euroopan keskuspankille, jonka mandaatti on määritelty Saksan keskuspankkitradition mukaisesti ensi sijassa hintavakauden varmistamiseen. Lisäksi euromaita sitovat kasvu-ja vakaussopimuksen mukaiset budjetti- ja velkarajoitteet.

Euro on – EKP:n entistä johtokunnan jäsen Otmar Issingiä mukaillen – kirjaimellisesti valuutta ilman valtiota.

Taustalla liberalismin muutokset

Streeckin analyysin taustalla voidaan nähdä keskeinen muutos itse liberalismin filosofiassa.

Historiallisesti liberalismi syntyi 1700-luvun Euroopassa absoluuttisen monarkian olosuhteisiin. Omistusoikeuden kaltaiset liberaalit periaatteet olivat ymmärrettäviä pyrkimyksiä kaventaa poliittisen suvereenin valtaa suhteessa talouteen. Sen keskeiseksi iskulauseeksi ei muodostunut ”Antakaa meille lisää valtaa!” vaan ”Jättäkää meidät rauhaan!” (Laissez-nous faire!). Talous oli käsitettävä pohjimmiltaan omalakisena alueena, johon valtion tuli puuttua mahdollisimman vähän.

Ajatus osoittautui kuitenkin nopeasti yksipuoliseksi. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa vapaiden markkinoiden puolestapuhujat ajautuivat puolustuskannalle 1800-luvun teollistumisen myötä. Laissez-faire -oppia haastoivat yhtäältä teollistumisen yhteiskunnallisista seurauksista huolestuneet sosiaaliliberaalit, toisaalta monopolitaloutta kritisoineet markkinateoreetikot. Valtion oli puututtava markkinoiden toimintaan rajoittamalla kartellien muodostumista. Ensimmäiset kilpailulait tulivatkin Yhdysvalloissa voimaan 1890-luvun alussa.

Euroopassa keskustelu liberalismin uudistamisesta otti tuulta alleen maailmansotien välisenä aikana. Erityisesti Saksassa joukko talous- ja oikeustieteilijöitä pyrki muotoilemaan liberalismin periaatteet tavalla, joka pystyisi vastaamaan sekä fasismin että reaalisosialismin haasteisiin. Tätä liikettä kutsuttiin ordoliberalismiksi, sillä se ymmärsi markkinatalouden luonnollisen prosessin sijaan rakennettuna ”järjestyksenä” (Lat. ordo). He argumentoivat, että ilman poliittisten instituutioiden tukea markkinatalous on jatkuvasti vaarassa ajautua yksittäisten intressiryhmien tai kartellien kaappaamaksi. Siksi markkinat tarvitsevat rinnalleen vahvan valtion.

Taustalla oli kuitenkin varsin kyyninen näkemys politiikasta. Ordoliberaalien ajatteluun vaikutti vahvasti Saksan 1900-luvun teollisuuspolitiikka, jossa suuret teollisuuskartellit nauttivat valtiojohdon erityistä suojelua. Politiikka oli suurelta osin eturyhmäpolitiikkaa, jota tehtiin yksittäisten teollisuusyritysten tai intressiryhmien ehdoilla. Kansallissosialismin nousu vain vahvisti tätä kehitystä ja tarjosi konkreettisen esimerkin keskusjohtoisen talouden vaaroista.

Ordoliberaalien ajatus valtiosta oli kuitenkin varsin rajoittunut. Sen tehtävänä oli ennen kaikkea markkinoille keskeisen hintavakauden ja kilpailuperiaatteen varmistaminen. Valtiosta oli tehtävä markkinapoliisi, joka luo talouden pelisäännöt mutta joka itse puuttuu mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaan. Valtion oli oltava vahva, mutta samalla epäpoliittinen. Kuten liikkeen keskeisin edustaja Walter Eucken kirjoitti vuonna 1952: ”Talouden muotoja koskeva suunnittelu: kyllä! Talouden prosessien kontrolli valtion taholta: ei!”

Ordoliberaalien ajatukset vaikuttivat vahvasti niin sanotun ”sosiaalisen markkinatalouden” ja Länsi-Saksan talousihmeen syntyyn toisen maailmansodan jälkeen. Erityisen suuri vaikutus näillä ajatuksilla oli Euroopan talous- ja rahaliiton muotoutumiseen 1990-luvun alussa. Saksan johdolla eurooppalaiset valtiot päätyivät tekemään talouspolitiikkaa EU-tasolla ensi sijassa velka- ja budjettirajoitteiden kautta. Finanssipoliittisten instrumenttien kuten yhteisen budjetin merkitys jäi vähäiseksi.

Kriisi vahvisti saksalaista kertomusta

Ordoliberalismin jäljet tulivat kouriintuntuviksi erityisesti eurokriisin puhkeamisen myötä vuosina 2009–2010. Kilpailukykyerot olivat kasvaneet euroalueella jo pitkään, mikä oli johtanut merkittäviin vaihtotaseiden epätasapainoihin euromaiden välillä. Erityisesti eteläisessä Euroopassa kulutusta jouduttiin rahoittamaan velalla – sekä yksityisellä että julkisella.

Kuplan puhkeamisen seuraukset olivat kahtalaisia. Yhtäältä ongelmamaat joutuivat kaventamaan demokraattisen päätöksenteon alaa erilaisten tukipakettien ehtona. Erityisesti Kreikka ajautui EKP:n, EU-komission ja kansainvälisen valuuttarahaston talutusnuoraan. Toisaalta euromaat päättivät budjettisääntöjen uudistamisen sijaan vahvistaa niiden toimeenpanoa antamalla EU-komissiolle uusia valtuuksia niiden valvomiseen.

Ylipäänsä saksalainen kertomus, jonka mukaan eurokriisissä oli kyse yksittäisten maiden kyvyttömyydestä noudattaa sääntöjä, on näyttänyt voittavan – ainakin pohjoisessa Euroopassa.

Euromaat ovat nostaneet esiin talous- ja rahaliiton rakenteiden uudistamisen

Oikeastaan vasta viime aikoina euromaat – yhdessä EU-komission kanssa – ovat nostaneet esille tarpeen uudistaa talous- ja rahaliiton rakenteina. Pöydällä ovat olleet ainakin yhteisen eurobudjetin luominen tai toisaalta suuremman kansallisen liikkumatilan salliminen budjettipolitiikassa. Ranska ja Italia ovat kannattaneet ensimmäistä vaihtoehtoa, Suomi ja Saksa jälkimmäistä.

Joka tapauksessa EU-politiikkaan halutaan vihdoin lisää politiikkaa, joko EU-instituutioiden tai kansallisvaltioiden tasolla.

Tulevaisuuden politiikan näyttämö?

Euroopan unionin kuuluisa demokratiavaje on liitetty perinteisesti kansalaisten olemattomaan kiinnostukseen EU-asioita kohtaan. On viitattu yhteisen kielen puuttumiseen, median kansalliseen näkökulmaan, eurooppalaisen kansallistunteen poissaoloon.

Entä jos ongelma onkin institutionaalinen ja koskee valtion suhdetta demokraattiseen politiikkaan? Entä jos nousevissa nationalistisissa, populistisissa ja autoritaarisissa liikkeissä onkin kyse ylipäänsä valtion ja politiikan roolien hämärtymisestä, kyvyttömyydestä reagoida talouden kehitykseen? Entä jos liberalismin kriisin lähde on liberalismi itse?

Valtion roolin pohtiminen ei tarkoita, että demokratian ongelmiin tulisi reagoida sulkeutuneen nationalismin keinoin. Poliittisen mielikuvituksen ei tarvitse rajoittua yksinomaan kansallisvaltioon. Pitää muistaa myös valtion muut ulottuvuudet. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että valtio on yhä edelleen keskeisin toimija mitä tulee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen tai vaikkapa ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Valtiolla on edelleen väliä.

Kansainväliset sopimukset nojaavat edelleen valtioiden kykyyn toteuttaa ja valvoa niitä. Keskeiset tasa-arvoon, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ympäristön kantokykyyn liittyvät ratkaisut ovat edelleen valtiollisia. Vuonna 2014 julkaistun Economist-lehden selvityksen mukaan maailman 20 eniten ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista 15 liittyi joko suoraan valtiollisiin interventioihin tai valtioiden välisiin sopimuksiin.

Keskeinen haaste on, millä tavoin liberaalit demokratiat pystyvät vastaamaan poliittisen järjestelmän kasvavaan eroosioon. Äänestämisen ja poliittisen osallistumisen painottaminen on tärkeää, mutta vieläkin tärkeämpää on pohtia, missä poliittinen valta viime kädessä sijaitsee.

Mistä on kyse?