sisällön esikatselussa tai sisältösivulla. Esko Ahon kolumni Tekniikka ja talous -lehdessä 30.11.2006
Globalisaatio mullisti teollisen valmistuksen voimasuhteet. Parissa vuosikymmenessä tavaratuotannon painopiste siirtyi perinteisistä teollisuusmaista Aasiaan. Kiinasta tuli globaalin talouden tehdas.
Parhaillaan samankaltainen mullistus käy osaamisen markkinoilla. Koulutuksen sekä tutkimus- ja kehitystyön maailmanlaajuinen uusjako on jo käynnissä.
Pelkästään kansainvälisten koulutusmarkkinoiden arvioidaan olevan jo nyt noin 30 miljardia dollaria, ja ne kasvavat nopeasti. Valtiovarainministeri Gordon Brown arvioi, että koulutus on tällä hetkellä Britannian nopeimmin kasvava vientitulojen lähde.
Yhdysvaltain vahvasta asemasta huolimatta tässäkin suurimmiksi voittajiksi saattavat nousta Aasian jättiläiset Kiina ja Intia. Ne ovat tiedostaneet valtavan väestönsä tarjoamat mahdollisuudet ja investoivat järjestelmällisesti koulutukseen ja tutkimukseen. Jos Eurooppa ei pysty korjaamaan kurssiaan, vuonna 2010 Kiina investoi tutkimukseen ja kehitykseen suuremman osan kansantuotteestaan kuin Euroopan unioni.
Osaamisen globalisaatio saattaa muodostua Suomen kaltaiselle tietoon ja osaamiseen perustuvalle kansakunnalle paljon kiperämmäksi haasteeksi kuin jo koettu teollisuuden murros. Mikä pahinta, muutoksen tuloon ja sen vaatimuksiin ei ole vielä kunnolla edes havahduttu.
Suurin osa yhteiskunnan päättäjistä ja yleinen mielipide elävät siinä uskossa, että asiat ovat kunnossa eikä suuria muutospaineita ole näköpiirissä. Kansainvälisten kilpailukykyvertailujen mairittelevat tulokset vain vahvistavat tätä vaarallista hyvänolon tunnetta.
Yliopistot ovat globaalin osaamiskilpailun etulinjassa. Niiden opetuksen ja tutkimuksen laadun parantaminen on suomalaisen yhteiskunnan menestystarinan jatkon kannalta kohtalonkysymys. Siksi Suomen täytyy tehdä sama perusvalinta kuin muillakin aloilla: lähdettävä rohkeasti mukaan avautuville markkinoille luottaen siihen, että emme jää toisten jalkoihin.
Yliopistojen on kansainvälistyttävä, kyettävä houkuttelemaan yhä enemmän ulkomaisia opiskelijoita, tutkijoita ja opettajia. Siihen pääsemiseksi tarvitaan samaa kuin kotimaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden pitämiseksi: huippulaatua.
Maailmanluokan suorituksiin vaaditaan taloudellisia panostuksia mutta myös uudenlaisia rakenteita, jotka antavat suomalaisille yliopistoille tasavertaiset mahdollisuudet kansainvälisten kilpailijoiden kanssa.
Toistaiseksi uudistukset ovat edenneet tuskallisen hitaasti. Niinkin pieni asia kuin Euroopan ulkopuolisten opiskelijoiden opiskelun maksullisuus on jäänyt puhumisen ja kiistelyn asteelle. Muutosten tarve on kyllä tunnustettu, mutta puuttuu yhteinen näkemys siitä, mihin suuntaan pitäisi edetä.
Sumaa kannattaisi mielestäni lähteä purkamaan omistuksesta käsin.
Yliopistojen yksityinen omistus ei ole realistinen eikä tavoiteltava suomalaisessa mallissa. Sen sijaan pitäisi ainakin kokeilla vaihtoehtoista julkista omistusta. Sitä kautta yliopistot voitaisiin irrottaa valtion tiukasta ohjauksesta ja antaa niille riittävästi itsenäisyyttä ja liikkumavapautta vastata kansainvälisen kilpailun haasteeseen.
Vaihtoehtoinen julkinen omistus mahdollistaisi ammattijohtamiseen perustuvien ulkopuolisten hallitusten asettamisen, ja näin syntyisivät paremmat mahdollisuudet yliopistojen koko johtamisjärjestelmän modernisointiin.
Mistä näitä uusia omistajatahoja pitäisi ryhtyä etsimään?
Vaihtoehtoja on runsaasti. Jos esimerkiksi Sitralta kysyttäisiin, olemmeko valmiit sijoittamaan suomalaisen yliopiston omistamiseen, vastauksemme olisi mitä todennäköisimmin myönteinen. Juuri tällaista kehitystyötä varten olemme kohta 40 vuotta toimineet.
Monet pelkäävät avautumista ja näkevät yliopistojen rohkean uudistamisen uhkana omille saavutuksillemme, erityisesti tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteille.
Huoli tasa-arvosta on sinänsä aiheellinen. Kohtalokas virhe on asettaa se kansainvälisen huipun tavoittelun vastakohdaksi.