Julkaistu 17.12.2012

Aluekehittämisen ryhtiliike

Suomalaisen aluekehittämisen käytännöt kaipaavat tuuletusta ja ryhtiliikettä.
Kirjoittaja
 
Jari Kolehmainen

Mikä mättää?

Suomalaisen aluekehittämisen käytännöt kaipaavat tuuletusta ja ryhtiliikettä. Vaikka EU:n ja kansallisista strategioista johdetuilla alueellisilla kehittämisohjelmilla ja rahoitusinstrumenteilla on pystytty alueellisesti avaamaan merkittäviä uusia kehityspolkuja, on niitä koskeva jupina alati voimistumassa.

Aluekehittämisen ammattilaiset puhuvat yhä enemmän esimerkiksi ”pilalle menneestä rahasta”, eli siitä, kuinka sekä EU- että kansallisiin rahoitusinstrumentteihin liittyvät säädökset haittaavat järkevää kehittämistyötä. Osin kyse on myös sisällöistä: toimijoiden kohtaama ”reaalitodellisuus” ja ohjelmatekstien ”kehittämistodellisuus” tuntuvat erkanevan toisistaan yhä kauemmas. Kehittämishankkeita suunniteltaessa pitäisi jäykemmänkin aluekehittäjän taipua spagaattiin ohjelmatekstilinjausten ja esimerkiksi yritysten odotusten välillä. Ruohonjuurta ylemmilläkin tasoilla podetaan usein strategia- ja ohjelmaväsymystä. Usko ei tahdo enää riittää siihen, että alueen toimijoiden omin valinnoin voisi merkittävästi vaikuttaa kehityksen suuntaan. Sen pitäisi kuitenkin olla aluekehittämisen ydin.

Kolmen kohdan ohjelma

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kuinka usko omaan tekemiseen voisi vahvistua? Reseptini aluekehittämisen ryhtiliikkeelle on kolmiosainen: 1) ”Perusasiat kuntoon!”, 2) ”Kunnianpalautus ohjelmalliselle kehittämiselle!” ja 3) ”Puhumisesta tekemiseen!”.

Alueiden kehitys edellyttää toimijoita ja toiminnan perusrakenteita. Monilla alueilla käydään omista juoksuhaudoista käsin puolustustaistelua siitä, ettei menneinä vuosikymmeninä luotuja rakenteita hajotettaisi. Tämä siitäkin huolimatta, että näiden rakenteiden ongelmat nähtäisiin. Ideointi- ja edunvalvontapaukut kannattaisikin laittaa entisten rakenteiden luovaan modernisointiin tai uusien, heikostikin orastavien rakenteiden luomiseen. Tässä suhteessa laaja osallisuus ja toimijakentän laajentaminen ovat tärkeitä asioita. Kyse on toimijuudesta. Perusasiat on saatava kuntoon!

Edellä on hiukan roimittu ohjelmallisen kehittämisen käytäntöjä. Tarkoitus ei ole ollut vähätellä alueellisen ohjelma- ja strategiatyön merkitystä. Pikemminkin päinvastoin. Näiden prosessien arvo pitäisi palauttaa, mikä on mahdollista mm. niiden määrää vähentämällä. Priorisointia, priorisointia! Nykyään erilaisia strategiaprosesseja käynnistetään usein silloin, kun ei oikein tiedetä, mitä muutakaan tehtäisiin. Tällöin ne ovat lähinnä ”rauhoittavia rituaaleja”. Yhä nopeammat toimintaympäristön muutokset edellyttävät myös ohjelma- ja strategiatyöltä dynaamisuutta ja muutoskykyä: vanhentuneilla ja todellisuudelle vieraiksi muuttuneilla ohjelma-asiakirjoilla ei juuri ole arvoa, vaikka niiden virallinen ”viimeinen käyttöpäivä” ei vielä olisikaan tullut vastaan. Ohjelma- ja strategiarakenteisiin pitäisikin rakentaa itse itseään uudistavia elementtejä, kuten mahdollisuus tarvittaessa nopeaan päivittämiseen ja painopistemuutoksiin.

Alueellisen suunnittelun prosessit ovat siis tarpeellisia, mutta pelkällä suunnittelulla ei tulevaisuutta tehdä. Tarvitaan konkreettista tekemistä ja toimintaa. Suunniteltujakin toimenpiteitä pitäisi leimata konkreettisuus ja tavoitehakuisuus. Asioita pitää saada aikaan. Samalla alueellisten ohjelmien ja strategioiden määrittämiä toimenpiteitä pitää haastaa erilaisilla kokeiluilla ja piloteilla, joissa suunnittelu tapahtuu konkreettisen tekemisen kautta. Alueellisen kehittämisen painopistettä pitää pystyä siirtämään sen kaikilla tasoilla puhumisesta tekemiseen.

Aluekehittämiseen liittyvistä arvoista ja arvovalinnoista sen sijaan soisi puhuttavan nykyistä enemmänkin.

Kirjoitus perustuu ”Luovuuden virrasta innovaatioiksi” -seminaarissa (8.11.2012, Tampere) pidettyyn esitykseen.

Tutustu myös julkaisuun: Maaseutu kestävien ratkaisujen taloudessa

 

 

Mistä on kyse?