Kuva: Sari Gustafsson

Julkaistu 08.07.2015

Anna anteeksi, Jaska Jokunen

Me istuimme kahdestaan luokassa ja hän oli juuri painanut otsansa pulpettia vastaan ja sanonut itkuisella äänellä: ”Mää olen niin tyhmä.”
Kirjoittaja

Turkulainen luokanopettaja ja Herää koulu! -pamfletin (2014) kirjoittaja.

Hänen olemuksensa muistutti Jaska Jokusta: pieni poika, jonka pyöreissä kasvoissa oli ainaisen epäonnistumisen ilme. Me istuimme kahdestaan luokassa ja hän oli juuri painanut otsansa pulpettia vastaan ja sanonut itkuisella äänellä:

”Mää olen niin tyhmä.”

Olin osasyy hänen mielentilaansa. Olin koko syksyn kieltänyt häntä keinumasta tuolilla. Hän oli siinä mestari. Hän on edelleen ainoa oppilaistani, joka osaa keinua tuolilla niin, että vain yksi jalka on maassa.

Olin kieltänyt myös sinitarran leipomisen. Hän leipoi jostain saamaansa sinitarraa koko koulupäivän ajan ja minä kielsin muutaman minuutin välein.

Lisäksi hänellä oli jäätävä lukihäiriö eikä hänen kirjoituksestaan meinannut saada mitään selvää.

Olin estänyt häntä oppimasta kieltämällä häneltä liikkumisen ja käsillä tekemisen. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä ja reagoi moneen asiaan näyttämällä peukaloa alaspäin ja sanoen:

”Buu.”

Se oli niin tehokas, että käytän sitä vieläkin kotona tilanteissa, joissa en tule kuulluksi.

Onneksi Jaska oli vasta neljännellä ja onneksi luin joululomalla Barbara Prahsnigin kirjan Erilaisuuden voima. Silloin tutustuin ensimmäisen kerran erilaisten oppijoiden maailmaan.

Tulin joululomalta töihin ja sanoin Jaskalle, että luin lomalla kirjan ja voit aivan vapaasti keinua ja leipoa. Sen jälkeen olen alkanut ymmärtää, että joku oppii puhumalla, toinen liikkumalla, kolmas hiljaa istuen, neljäs käsillä tekien, viides piirtämällä jne.

Kun Jaska kertoi minulle olevansa tyhmä, luulin hänen tarkoittavan käsialaansa ja kirjoitusvirheitä ja luettelin hänelle kaikki tuntemani kuuluisuudet Harkimosta Kaarle Kustaahan, jotka ovat menestyneet elämässään lukihäiriöistä huolimatta.

Sanoin, että hänestä voi tulla vaikka presidentti, jos hän niin haluaisi. Hän nosti kasvonsa pulpetista ja naamalla oli jo pieni virne:

”No ei kai nyt sentään presidenttiä.”

Silloin tunsin, että sain pojan olon helpottumaan mutta tajusin vasta vuosia myöhemmin, että kyse oli muustakin kuin lukihäiriöstä. Hän ei ollut saanut opiskella itselleen luontevalla tavalla ja oli tuntenut varmasti koko ajan oppimisen olevan vaikeaa.

Vähän sama kuin jos minut, hiljaa paikallani istuvan, pakotettaisiin oppivan niin, että tuolini olisi keinuttava koko ajan ja samalla minun olisi leivottava sinitarraa. En oppisi mitään, koska keskittyisin muuhun.

Kieltojen vuoksi Jaska keskittyi olemaan keinumatta ja leipomatta ja mietti koko ajan:

”Älä keinu, älä leivo. Älä keinu, älä leivo.”

Noin vuoden kuluttua, taisi olla viidennellä, oli leipominen ja keinuminen lähes hävinnyt. Niin käy aina. Alimmilla luokilla nämä liikkumiset, puhumiset, käsillä tekemiset ovat voimakkaita viestejä lapsen tavasta oppia ja silloin niiden kuulusi antaa näkyä. Pikkuhiljaa ne vähentyvät ja muuttavat muotoaan.

Vaikka minulla on aina ollut fantastisia kollegoja, on joka opettajanhuoneesta silti löytynyt ainakin yksi, joka edelleen kutsuu oppilasta tyhmäksi, kun tämä ei opi.On myös oppilaiden vanhempia, jotka kertovat minulle, että heidän lapsensa on niin tyhmä, ettei opi.

Nyt voidaan Luojan kiitos jo julistaa, että tyhmä on enää se aikuinen, joka ei ymmärrä lapsen tapaa oppia.

Tervetuloa keskustelemaan aiheella Kun tyhmä ei ole oikeasti tyhmä SuomiAreenassa, perjantaina 17.7. Mukana keskustelemassa myös Maarit Korhonen. Tapahtuman tarkat tiedot löytyvät täältä.

Mistä on kyse?