Kolme syytä siihen, miksi turvallisuuspäätökset ovat EU:lle niin vaikeita

Ei-toivottuja drooneja lentää Tanskan ja Puolan taivailla, kyberhyökkäykset pysäyttävät kokonaisia autotehtaita (mm. Britanniassa) ja itärajalle ohjataan jälleen turvapaikanhakijoita häirintätarkoituksessa (Latvian rajalla).  
 
Ei ihme, että monien muiden tavoin Tanskan pääministeri Mette Fredriksen patisti vastikään Financial Times -lehden haastattelussa Natoa ja erityisesti eurooppalaisia valtioita ja päättäjiä heräämään siihen, että Venäjän hybridisodankäynti länttä vastaan on todennäköisesti vasta alkua. 
 
”Kaikkien eurooppalaisten tulisi ymmärtää, millaiset panokset ovat kyseessä ja mitä on meneillään. Droonien ja kyberhyökkäysten tavoitteena on repiä meitä erilleen”, Fredriksen sanoi haastattelussa. 
 
Fredrikssonin vetoomuksista huolimatta tiukkojen turvatoimien sävyttämä ja varsin laihoin tuloksin päättynyt EU-johtajien tapaaminen Kööpenhaminassa pakottaa, jälleen kerran, ihmettelemään, että miksi turvallisuuteen liittyvä päätöksenteko on Euroopassa kaikista näkyvissä olevista uhista huolimatta niin vaikeaa. Ei tullut lupauksia rahoituksesta itärajan maiden droonimuurille eikä yksimielisyyttä jäädytettyjen venäläisvarojen hyödyntämisestä. 
 
Tarjoan tässä kolme selitystä päätöksenteon vaikeudelle, joista kaksi on poimittu vastikään pidetyn Helsinki Security Forum -tapahtuman (HSF) keskusteluista ja yksi Sitran viime keväänä julkaisemasta media-analyysista turvallisuusaiheisesta julkisesta keskustelusta neljässä EU-maassa.

1. Eurooppalaisen tahdon puuttuminen

Helsinki Security Forumin keskustelussa ECFR-ajatuspajan Berliinin toimistoa johtava Jana Puglierin tiivisti ongelman niin, että Euroopassa keskittyminen on edelleen enemmän presidentti Trumpin ja Yhdysvaltojen sitoutumisen varmistamisessa kuin omassa tekemisessä. ”Sen sijaan emme yhtään keskity pohtimaan, mikä on meidän [eurooppalaisten] yhteinen agenda ja miten meidän mielestämme sodan Ukrainassa tulisi päättyä”, Puglierin sanoi.

2. Kapea-alainen turvallisuuskeskustelu.

Sitra julkaisi keväällä 2025 media-analyysin, jossa vertailtiin turvallisuuskeskustelua neljässä EU-maassa eli Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Italiassa. Analyysin mukaan turvallisuuskeskustelu oli kaikissa maissa enimmäkseen siiloutunutta ja siinä keskityttiin varautumiseen lyhyen aikavälin uhkien varalta. Kaiken kaikkiaan turvallisuutta tarkasteltiin analyysin perusteella julkisessa keskustelussa vahvasti kansallisista näkökulmista, mikä voi osaltaan selittää sitä, miksi eurooppalaisten turvallisuusratkaisujen saavuttaminen on niin vaikeaa.

Tämä on toki sikäli ymmärrettävää, että ”eurooppalaisille” turvallisuusratkaisuille ei ole varsinaisesti perinteitä: kovat kansallisen turvallisuuden kysymykset ovat olleet nimensä mukaisesti kansallisia tai sitten puolustusliitto Naton toiminta-aluetta. EU ei näyttäytynyt turvallisuustoimijana missään tutkituista maista, eikä turvallisuus ollut erityisen näkyvä teema vuoden 2024 europarlamenttivaaleissa. 
 
Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, että media-analyysin perusteella moninäkökulmaisuus, eli esimerkiksi turvallisuuden käsittely suhteessa talouteen, teknologiaan, ympäristökysymyksiin tai yhteiskunnalliseen luottamukseen, oli vähäistä. Samoin katveeseen jäivät nyt tehtävien päätösten pidemmän aikavälin vaikutukset. Media-analyysin tuloksista voi hakea myös selitystä paikallaan junnaavalle eurooppalaiselle turvallisuuskeskustelulle: on vaikea rakentaa strategista kokonaiskuvaa tai ajatella pitkäjänteisesti, jos julkinen keskustelu turvallisuusympäristön murroksesta ei anna siihen eväitä.

3. Oikeutus isoille päätöksille puuttuu

Pohjoismaisesta ja itäeurooppalaisesta näkökulmasta voi tuntua käsittämättömältä, että viime vuosina kiristynyt geopoliittinen tilanne ei olisi soittanut hälytyskelloja koko Euroopassa. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu kuitenkin huomautti Helsinki Security Forumin keskustelussa, että Venäjän aiheuttaman uhan tunne ei välttämättä ole jaettu kokemus.

Pesun mukaan erilaisiin puolustusratkaisuihin, kuten ”droonimuuriin” tarvittava rahoituskin on helpommin ratkaistava kysymys kuin päättäjien poliittisen legitimiteetin puute tehdä isoja, systeemisiä uudistuksia kuten satsauksia siviilipuolustukseen ja kokonaisturvallisuuteen tai asevelvollisuuden palauttaminen niissä maissa missä siitä on luovuttu. ”Ei oikein voi mobilisoida yhteiskuntaa, joka ei tunne olevansa vaarassa. Tunteeko enemmistö eurooppalaisista tosiaan olevansa vaarassa?” Pesu kysyi. 

Kohti yhteistä näkemystä Euroopan turvallisista tulevaisuuksista?

EU-päättäjien seuraava tilaisuus päätöksenteko- ja toimintakyvyn osoittamiseen on lokakuun lopussa pidettävässä huippukokouksessa. Toivottavasti silloin saadaan aikaan muutakin kuin erimielistä hyminää itärajan reunavaltioiden ja muiden välillä.  
 
Yksi keino yhteisen ymmärryksen ja luottamuksen rakentamiseen voisi olla rakentaa nykyistä jäsentyneempää yhteistä näkemystä siitä, miltä Euroopan turvalliset tulevaisuudet voisivat näyttää. Vastikään päivitetyssä ennakointikatsauksessamme turvallisuusympäristön murroksesta olemme esittäneet yhden mahdollisen tarkastelukehikon, jota tällaiseen ennakointityöhön voitaisiin hyödyntää.

Yhteistä tahtoa, pitkäjänteistä päätöksentekoa sekä yhteisiä, eurooppalaisia tulevaisuuskuvia tarvitaan, sillä suhteessa tulevaisuuteen olemme loppujen lopuksi kaikki etulinjan toimijoita.

Katso tekstissä viitattu HSF-keskustelun tallenne tästä: Bolstering the European Pillar: Towrads a New Bargain in Transatlantic Security and Defence. Sitran moderoima tapahtuman päätöskeskustelu taas löytyy täältä: The Future of European Security. 

Lue lisää: