Julkaistu 22.09.2017

Miltä sosiaalinen kestävyys näyttää?

Mihin sosiaalinen kestävyys visuaalisesti tiivistyy? Mikä sosiaalista kestävyyttä parhaiten kuvaa ja symboloi?
Kirjoittaja

Anne Birgitta Pessi toimii kirkkososiologian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on erityisesti altruismiin, myötätuntoon, vapaaehtoistoimintaan ja pyhyyden kokemuksiin erikoistunut asiantuntija. Tällä hetkellä hän johtaa poikkialaisia tutkimushankkeita CoCare ja CoPassion ja on Kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen.

Käsi kädessä. Kuvaaja Thomas Hawk (Flickr, Creative Commons 2.0)

Kun pistää hakukoneen kuvahakuun sanat ”sosiaalinen kestävyys” tai ”social sustainability”, saa tulokseksi valtaisan määrän värikkäitä hahmotelmia. Jos jättää käppyrät ja graafit pois, yksi kuvista nousee ylitse muiden: käsikkäin. Minun kätesi sinun kädessäsi. Piiri hymyileviä ihmisiä, käsikkäin. Muutama peukutus ja kädet yhdessä ilmaan -villittelykin löytyy.

Sosiaalinen kestävyys on visuaalisesti siis myötäelämistä, yhteisyyttä, lämpöä, kohtaamista. Mutta arjen temmellyksessä, uuvuttavien uutisten keskellä ja kiireen kuristaessa emme aina todellakaan ole myötätuntoisia. Kuitenkin juuri myötätunto – toisia ihmisiä, ihmisyyttä, luontoa ja maailmaamme kohtaan – on kaiken kestävyyden ytimessä.

Mikä myötätuntoa arjessa sitten estää? Tunnistan viisi erityistä kompastuskiveä. Kun kansalaisjärjestön feissari lähestyy ihmisiä kadulla, minkä luulet olevan tyypillisin syy, minkä hän kuulee sille, ettei ihminen pysähdy ja auta? Niinpä. ”En ehdi.” Myötätunto on toisen hädän ja kivun huomaamista, siihen reagoimista tunteilla ja konkreettisia tekoja, ei vain empatiaa. Kiireisyys estää myötätuntoa monella tapaa: ihmiset ovat helposti arjen selviytymismoodissa eikä toisen ahdinkoa ehditä edes huomata saatikka siihen reagoida.

Kiireisyyteen liittyy haaste siitä, olemmeko henkisesti läsnä, tavoitettavissa, avoimia? Kuinka montaa meistä median kotiin tuomat terrorismihirveydet ahdistavat ja toisaalta latistavat – ”näitä tulee koko ajan” – niin että myötätuntouupumus on aito kokemus? Kuinka monelle luonnonkatastrofit menevät jo koriin ”tämä nyt on vain tätä, en voi sille mitään”? Toki on tervettä olla kantamatta maailmantuskaa joka hetki harteillaan, mutta ihmisten kohtaaminen arjessa ja pysyminen herkkänä asioille on ennakkoedellytys hädän huomaamiselle ja avun antamiselle.

Toiseksi, kykenenkö vierailemaan toisen näkökulmassa? Kyky ottaa toisen perspektiivi, erityisesti ristiriitatilanteessa, on valtavan vaativaa. Jos toinen on mielestäni aivan väärää mieltä, osaanko olla hänelle silti myötätuntoinen? Jos vaikkapa toisen käytös vaikuttaa moukkamaiselta ja loukkaavalta, ryhdynkö puolestani sättimään häntä tai vetäydyn kauas vai voisinko edes hetkiseksi pysähtyä pohtimaan, mitä kaikkea hänen näkökulmastaan ja tilanteestaan – töissä ja kotona – en tiedä. En tunne hänen kuormiaan ja kuormituksiaan.

Perspektiiviä ja läsnäolon kykyä syö myös kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Jos ihmistä ei kohdella reilusta tai hänet pistetään tiukille, oma näkökulma kapeutuu ja myötätunto voi käydä täysin mahdottomaksi – ja osin aivan syystä.

Edelleen, keitä on ympärillä avun tarpeen tilanteessa? Mitä enemmän voimme sälyttää vastuun hädästä toiselle, sitä helpommin näin teemme. Joku toinen varmaan jo… Joku toinen varmaan paremmin…

Neljänneksi, tunnenko avun tarvitsijaa, ja kuinka laaja on ylipäätään sosiaalinen piirini? Tuttuja ja turvallisia on aina helpompi auttaa. Esimerkiksi työpaikkojen pitäisi nykyistä paremmin tukea ihmisten inhimillisiä kohtaamisia. Samalla juuri suurta hätää, maailman toisellakin laidalla, on syytä pysähtyä pohtimaan – vaikka se välillä kovin raskasta onkin.

Olenko riittävän rohkea ryhtymään myötätunnon tekoihin, vaikka hämmentäisi tai jännittäisi?

Lopuksi, vaikka nämä kaikki muut esteet voitettaisiin, jää vielä yksi kompastuskivi: Olenko riittävän rohkea ryhtymään myötätunnon tekoihin, vaikka hämmentäisi tai jännittäisi? Vaikka melkein jo tekisi mieli uuvuttaa ilmastomuutoksen ja kaiken muun äärellä ja alla.

Kaikki ei kuitenkaan ole kiinni yksilöistä. Millaiseksi muodostuu kulttuuri ja yhteispelimme? Hyvään on helppo vastata hyvällä – mutta hyvää on enemmän, jos me kaikki pyrimme siihen. Hyvä tuo kyllä sitten hyvää. Sinulle, minulle, meille. Jokainen meistä voi tehdä niitä peukutuksia ja henkisiä käteen tarttumisia toistemme ja luonnon puolesta. Kehollisiksi kestävyyden kuviksi arkeemme.

Lue lisää myötätunnon mahdollisuuksista, etenkin työelämässä, PS-kustannuksen 10.10.2017 ilmestyvästä kirjasta Myötätunnon mullistava voima (toim. Pessi & Martla & Paakkanen).

Kuule lisää suuressa CoPassion-seminaarissa 9.-10.10. Helsingin yliopistolla.

Katso aamu-tv:n haastattelu 18.9.2017.

Mistä on kyse?