Julkaistu 08.08.2017

Onko meillä aikaa pysähtyä?

Ekologisesti kestävään yhteiskuntaan siirtyminen vaatii uudenlaista, pehmeitä taitoja edistävää koulutusta. Silti peruskoulun virittäminen kestävän kehityksen dynamoksi on paradoksaalista: se on sekä arvomuutoksen edellytys että auttamattoman hidas vastaus nopeasti etenevään ekokatastrofiin.
Kirjoittaja
Toimittaja, käsikirjoittaja ja tuottaja
Markus Palmén on verkkojournalismin ja liikkuvan kuvan parissa freelancerina työskentelevä toimittaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hän työskenteli viimeksi sivistysjärjestö Kansanvalistusseurassa elinikäistä oppimista käsittelevän Elm Magazinen päätoimittajana, osallistuen keväällä 2017 Sitran Kestävän koulutuksen kehittäjät -työryhmän toimintaan.

Näin hiljattain unen, jossa kävelin kotikulmilla pää maahan painettuna. Kuljin hyvän tovin ja kun viimein nostin katseeni, olinkin oudolla seudulla. Tuttu oli muuttunut vieraaksi.

Uni yhdistyy mielessäni kevään tapahtumiin. Olin tuolloin mukana Sitran Kestävän koulutuksen kehittäjät -ohjelmassa. Sitra kokosi koulutusalan asiantuntijoita pohtimaan, miten koulutus, erityisesti peruskoulu, voisi palvella ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan siirtymistä. Odotin tältä aivoriiheltä ekokriisin kiireellisyyden leimaamaa hengästyttävää ideointirykäystä maailman pelastamiseksi. Yllätyksekseni johtoaiheeksi useissa keskusteluissa nousikin pysähtyminen.

Aivoriihi ammensi inspiraatiota syksyllä ilmestyvästä kirjasta Sustainability, Human Well-being and The Future of Education, jonka suomenkielinen tiivistelmä Tulevaisuuden koulutuksen käsikirja julkaistiin jo kesällä. Kolmikymmenpäinen porukkamme jakautui noin viiden hengen tiimeihin, jotka toteuttivat käytännön kokeiluprojekteja kirjan esittelemistä kestävän koulutuksen innovaatioista.

Tiivistäisin kokeiluprojektien eetoksen ja oikeastaan koko kevään työskentelymme päätelmät seuraaviin väittämiin:

  • Kestävä yhteiskunta edellyttää uudenlaista koulua. Uudessa koulussa opitaan pehmeitä sosiaalisia taitoja ja tiedonhankinnan ja ongelmanratkaisun metataitoja, yhteisöllisessä hengessä.
  • Intuition hyödyntäminen on yhä tärkeämpää vaikeasti ennakoitavassa maailmassa.
  • Uusi koulu rakentaa uutta myönteistä narratiivia kestävästä elämäntavasta.
  • Opettajien yhteinen tahtotila ja työssä jaksaminen ovat uuden koulun syntymisen edellytys.

Oman tiimini kokeiluprojekti paneutui intuitioon tutkija Asta Raamin ajatusten innoittamana. Raami näkee intuition ei-tietoisen mielen alueella olevana kertyneen kokemuksen ja tiedon varantona. Raamin perusteesi on, että älykkään intuition hyödyntäminen on opittava taito, joka voi parhaimmillaan johtaa rajallisen päättelykykymme ylittäviin oivalluksiin. Ilmastonmuutoksen kaltaisten monimutkaisten, aikakriittisten ja viheliäisten ongelmien (wicked problems) pureskelussa intuitio voikin olla käänteentekevä työkalu.

Rauhoittuminen, mielen hiljentäminen ja meditatiivinen fokuksen kääntäminen omaan itseen on Raamin ajattelussa mahdollinen ensiaskel intuitiolle herkistymisessä. Kokeilussamme järjestimme viikon ajan hyvinkääläiskoulun vitosluokalla, opettajan avulla, lyhyitä viiden minuutin hiljentymistuokioita koulupäivän aluksi. Samanlaiset tuokiot järjestettiin myös Stadin ammattiopistossa, aikuisten työyhteisössä. Halusimme selvittää, vaikuttaisiko lyhyt hiljentymishetki luokan tai työpaikan ilmapiiriin ja koettuun hyvinvointiin.

Emme kuvitelleetkaan tekevämme vakavasti otettavaa tutkimusta. Halusimme ensisijaisesti antaa kokeilun osallistujille sytykettä keskustelulle intuitiosta ja konkreettisia työkaluja rauhoittumiseen.

Tekemämme kyselyn perusteella rauhoittumistuokiot lisäsivät myönteisiä tunteita sekä koululuokassa että aikuisten työyhteisössä. Tärkeimmäksi koettiin kuitenkin ylipäätään mahdollisuus irrottautua luvan perästä edes hetkeksi jatkuvasta tehokkuuden performanssista ja keskustella yhdessä työssä koetusta kiireestä.

Henkilökohtainen tuumaustauko laajeni siis herkästi organisaation tasolle.

Sama pysähtymisen tarve leimasi mielestäni koko työryhmämme työtä ja pulpahteli jatkuvasti esiin keskusteluissa ja muissakin kokeiluprojekteissa. Se kasvoi koko Kestävän koulutuksen kehittäjien taustateemaksi. Miltei kaikki porukkamme toteuttamat kokeilut sivusivat jollain tavalla vauhdin hidastamista, kiireen taltuttamista, suunnan ja arvojen tarkistamista ja kestävien tavoitteiden ja arjen toimenpiteiden kirkastamista niin koululuokassa, opettajanhuoneessa kuin koulutuksen asiantuntijaorganisaatioissakin.

Pysähtymistä tarvitaan, se on selvä. Pysähtymiseen on sisäänrakennettuna ajatus itsekritiikistä: keskeytän toimintani arvioidakseni sitä kuin ulkopuolelta.

Onko oma tai yhteisöni toiminta kestävällä arvopohjalla? Ovatko arvoni ylipäätään kestäviä?

Oma suhtautumiseni pysähtymisen teemaan jää kuitenkin ambivalentiksi. Uskon, että maapallon ekologinen tulevaisuus ratkaistaan sittenkin siellä, missä suuri valta ja raha pesivät, ja siellä monet hyötyvät nykymenon säilyttämisestä ja lyhyen aikavälin voitoista. Onko planeetalla lopulta aikaa odottaa sinapinsiemenen kasvua – jonkinlaista introspektion siivittämää kasvavan sukupolven ekologista vallankumousta?

Ei ole aikaa, ja silti pysähtyminen ja itsetutkiskelu ovat välttämättömiä. Arvomuutos ja priorisointi eivät ole mahdollisia ilman niitä, ja radikaali ekologinen arvomuutos on väistämätön, joko proaktiivisesti tai globaalin ekokatastrofin pakottamana. Tämä paradoksi on hyväksyttävä. Jos puskemme vanhaa kurssiamme kuin unessa, pää maahan painettuna, päädymme varmasti oudoille seuduille ja kaikki tuttu muuttuu pian vieraaksi.

Mistä on kyse?