Julkaistu 17.08.2018

Yhteinen tiedon tuotanto kaventaa kuilua tiedon ja päätöksenteon välillä

Uudet tietokäytännöt tuovat tiedon käyttäjät ja tuottajat saman pöydän ääreen oppimaan toisiltaan ja rakentamaan yhteistä tietopohjaa.
Kirjoittajat
Suomen ympäristökeskus
Heli Saarikoski toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hän tutkii osallistuvia integroivia arviointeja sekä tiedon ja ympäristöpäätöksenteon rajapintaa
Itä-Suomen yliopisto
Lasse Peltonen on ympäristökonfliktien ratkaisun professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän tutkii yhteistoiminnallista ympäristöhallintaa ja johtaa tähän teemaan keskittyvää CORE-hanketta.

Yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi on tarjolla alati kasvava määrä tutkimustietoa, selvityksiä ja asiantuntijoiden tekemiä perusteltuja kannanottoja. Tästä huolimatta—tai ehkä juuri sen takia—tietopohjainen päätöksenteko on osoittautunut ongelmalliseksi. Päätöksentekijöiden, suunnittelijoiden ja kansalaisten näkökulmasta moninaisten ja joskus ristiriitaisten tutkimustulosten tulkitseminen ja soveltaminen käytännön ongelmiin on usein vaikeaa. Tutkijat ja asiantuntijat taas kokevat, että tieteellistä tietoa ei hyödynnetä riittävästi ja tuloksia tulkitaan väärin tai jopa tarkoitushakuisesti.

Yhteiskunnallisesti kiistainalaisissa kysymyksissä on myös tyypillistä, että konfliktin osapuolet haastavat toistensa tiedolliset väittämät ja marssittavat omat asiantuntijansa kumoamaan vastapuolen ”faktat”. Viimeaikainen esimerkki on biotalouden laajentaminen , jota on sekä puolustettu että vastustettu ilmastovaikutuksiin vedoten.  Vastaavasti paikallistoimijoiden kokemusperäinen tieto saattaa poiketa tutkimustiedosta, kuten kalastuskiistoissa tai tuulivoimaloiden sijoitushankkeissa on todettu. Ongelmien moniulotteisuus ja niihin liittyvä tiedolliset kiistat ovat osaltaan syynä siihen, että ihmiset eivät pysty seuraamaan yhteiskunnallista keskustelua ja osallistumaan siihen; on helpompaa joko vetäytyä erillisiin sosiaalisiin todellisuuksiin, kupliin, tai seurata niitä, jotka tarjoavat yksinkertaisia selityksiä ja ratkaisumalleja.

Uusia käytäntöja tarvitaan

Tiedon ja päätöksenteon välisen kuilun kaventamiseksi tarvitaan uudenlaisia tietokäytäntöjä, jotka tuovat tiedon käyttäjät ja tuottajat saman pöydän ääreen oppimaan toisiltaan ja rakentamaan yhteistä tietopohjaa.  Lupaava malli vuoropuheluun perustuvista lähestymistavoista on yhteistoiminnallinen tiedontuotanto—englanninkielisessä kirjallisuudessa joint fact finding—jossa tiedollisen kiistan eri osapuolet sitoutuvat jakamaan osaamistaan ja käymään rakentavaa keskustelua siitä, miten käsiteltävä ongelma tulisi määritellä, mitä tietoa tulisi kerätä ja miten tuloksia tulisi tulkita.

Olennaista näille prosesseille on, että tietoa ei tuoteta ja käsitellä vain kirjallisessa muodossa vaan kasvokkaisessa dialogissa asiantuntijoiden, päätöksentekijöiden ja sidosryhmätahojen kesken. Mukana on usein fasilitaattori tai sovittelija, joka huolehtii prosessin etenemisestä ja rakentavan keskusteluilmapiirin säilymisestä. Prosesseissa voidaan hyödyntää sekä tutkimustietoa että paikallista ja kokemukseen perustuvaa tietoa kuten mökkiasukkaiden havaintoja vesien tilasta tai maanviljelijöiden ymmärrystä paikallisista olosuhteista. Sidosryhmätahojen läsnäolo on keskeistä myös tiedon poliittisen hyväksyttävyyden ja relevanssin näkökulmasta: täsmällinenkään tieteellinen tieto ei auta ratkaisemaan ongelmaa, jos se vastaa väärään kysymykseen. Lisäksi sidosryhmien läsnäolo edellyttää tutkijoiden viestinnältä selkeyttä ja ymmärrettävyyttä, jolloin tutkimustieto kääntyy paremmin päätöksenteon eväiksi.

Yhteistoiminnallinen tiedon tuotanto käynnistyy yleensä ”ongelman omistajan” kuten viranomaisen aloitteesta. Koolle kutsutaan ongelman kannalta keskeiset sidosryhmätahot ja asiantuntijat, jotka täsmentävät kysymyksen asettelun ja siihen liittyvät tiedolliset aukot. Prosessin tueksi rekrytoidaan yleensä monitieteinen asiantuntijapaneeli, joka vastaa tarvittavista selvityksistä. Asiantuntijapaneeli ja muut osallistujat tapaavat säännöllisesti keskustellakseen selvityksien etenemisestä, tuloksien tulkinnasta ja mahdollisesti uusista tarkastelua vaativista kysymyksistä.

Luotettava ja yhteisesti hyväksyttävä tietopohja tukee päätöksenteon läpinäkyvyyttä

Prosessin lopussa osallistujat laativat politiikka- tai toimenpidesuositukset nojaten yhdessä tuotettuun tietopohjaan sekä arvovalintoihin koskien esimerkiksi riskien hyväksyttävyyttä, mielekästä aikaperspektiiviä tai erilaisten vaikutusten (esim. ekologiset, taloudelliset, sosiaaliset) vaihtosuhteita. Paraskaan tieto ei voi ratkaista arvosidonnaisia kysymyksiä kuten hyötyjen ja haittojen oikeudenmukaista kohdistamista, mutta luotettavan ja yhteisesti hyväksyttävän tietopohjan muodostaminen tukee päätöksenteon läpinäkyvyyttä: mikäli päätösvaihtoehtojen seurauksista vallitsee suhteellisen laaja yksimielisyys, päätöksentekijät eivät voi piiloutua tiedollisten erimielisyyksien taakse vaan joutuvat tekemään avoimia arvovalintoja ja perustelemaan näitä julkisessa keskustelussa.

Yhteistoiminnallista tiedon tuotantoa on sovellettu etenkin Yhdysvalloissa ja Kanadassa osana tietointensiivisten ympäristöristiriitojen sovitteluprosesseja. Rohkaisevia kokemuksia on saatu esimerkiksi energiantuotantoon ja ilmastokysymyksiin liittyvissä suunnittelutilanteissa kuten merituulipuiston vaikutusten arvioinnissa, energiantuotantovaihtoehtoja koskevan kansalaiskeskustelun tukemisessa ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävän toimenpideohjelman luomisessa. Kiinnostavaa näissä hankkeissa on se, että sidosryhmätahojen lisäksi prosesseissa on ollut mukana laaja joukko tavallisia kansalaisia, joiden sitoutuminen on oleellista ilmastotoimenpiteiden vaikuttavuuden kannalta.

Yhteistoiminnallinen tiedon tuotanto ei aina johda konsensukseen, mutta usein sen avulla on onnistuttu kaventamaan erimielisyyksiä ja lisäämään luottamusta kiistelevien osapuolten ja asiantuntijoiden välillä. Siitä on hyötyä etenkin monimutkaisissa ja jäsentymättömissä ongelmatilanteissa, joissa eri tahot muotoilevat kysymyksen eri tavoin ja puhuvat toistensa ohi esittäessään kilpailevaa todistusaineistoa. Edellytyksenä on, että kaikki keskeiset toimijat sitoutuvat prosessiin ja ovat aidosti avoimia uudelle tiedolle, joka saattaa sotia omia lähtöoletuksia vastaan.

Kirjoitus on osa #tietohaaste-blogisarjaa, joka kokoaa yhteen näkökulmia liittyen kolmeen teemaan: 1) Tieto- ja ihmiskäsityksen monipuolistaminen, 2) Dialogi- ja digiloikka: Eri muotoisen tiedon koonnin ja yhteisen tulkinnan toimintamallit sekä 3) Tiedon ja päätöksenteon rajapintaan liittyvä osaaminen ja johtaminen.

Lähdekirjallisuutta

Hellström, E. & Ikäheimo, H-P. 2017. Tieto päätöksenteossa: Kartoitus tulevaisuuden vuorovaikutustarpeista. Yhteenveto tuloksista. Sitra 12.9.2017.

McCreary, S., Gamman, J. & Brooks, B. 2001. Refining and Testing Joint Fact-finding for Environmental Dispute Resolution: Ten Years of Success. Mediation Quarterly 18(4): 329-348.

Matsuura. M. & Schenk, T. 2017. Joint fact-finding in Urban Planning and Environmental Disputes. Routledge.

Raab, J. 2017. Energy and climate stakeholder processes in the United States. In Matsuura & Schenk (eds). Joint fact-finding in Urban Planning and Environmental Disputes. Routledge, London.

Blogisarja

Lue lisää.

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?