Ihminen osana elonkirjoa

Ekologinen kestävyyskriisi uhkaa ihmiskunnan tulevaisuutta. Joudumme arvioimaan luontosuhteemme uudestaan, jos haluamme löytää pysyviä ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaisiin viheliäisiin ongelmiin. Luontosuhteet ja luontokäsitykset sekä niiden yhteydet sivistykseen ovat tärkeitä pohdinnan aiheita tässä ajassa, sillä perustavanlaatuisimmat muutokset lähtevät liikkeelle arvojen, ihanteiden, uskomusten ja ajattelumallien tasolta.

Tämä muistio tarkastelee luontosuhteiden ja luontokäsitysten sisältöä sekä sitä, mitä mahdollisia vaikutuksia näiden muutoksilla on länsimaisen sivistysihanteemme kannalta nyt kestävyyskriisin keskellä. Muistio kokoaa yhteen eri tieteenaloilla käytävää luontosuhteita, luontokäsityksiä ja sivistystä koskevaa ajankohtaista keskustelua. Eri tieteenalojen tutkijat ovat kirjoittaneet ja kertoneet näistä aiheista tätä muistiota varten näkemyksiään, joita tekstissä peilataan keskeiseen tutkimuskirjallisuuteen ja ajankohtaiseen keskusteluun.

Elämme murroskautta, jossa ekologinen kriisi haastaa luontosuhteitamme ja käsityksiämme luonnosta. Viime aikoina on vahvistunut ymmärrys siitä, että ihmisellä on moraalinen vastuu myös tulevista sukupolvista ja muusta elonkirjosta. Tutkijoiden puheenvuoroista nousee esiin eräänlainen hämmennys ja uuden etsiminen, sillä ekologisen kriisin keskellä emme enää voi suhtautua luontoon vain esimerkiksi hyödyntämisen tai varjelun kohteena.

Murros heijastuu myös sellaiseen perinteiseen sivistyskäsitykseen, jossa ihminen ja luonto on nähty toisistaan erillisinä. Kestävyyskriisi on kyseenalaistanut tämän ajatuksen. Ihmisen ja luonnon suhdetta onkin ryhdytty tarkastelemaan nyt tavalla, joka poikkeaa ihmisen ja luonnon erilleen jakavasta kaksinapaisesta ajattelusta. Samalla meillä on nyt mahdollisuus uusia puhetapojamme ja käyttämiämme sanoja, jotta ne kuvastaisivat nykyistä paremmin ja syvemmin ihmisen kietoutuneisuutta planeettamme elonkirjoon.

Nykyisen tutkimustiedon valossa voi todeta, että ihminen on osa luontoa ja riippuvainen sen järjestelmistä. Kuitenkin sekä yhteiskunnat että yksilöt toimivat usein jopa tietoisesti tavoilla, jotka aiheuttavat luonnossa hyvin negatiivisia muutoksia. On alettu puhua antroposeenin aikakaudesta: ihmisen toiminta on nykyajassa niin isoa, että se vaikuttaa ja jättää pysyvät jäljet koko planeettaan ja sen järjestelmiin.

Tiedon ja toiminnan välillä on ristiriita, ja kestävyyskriisin pahenemisen välttämiseksi tarvittava yhteiskunnallinen transformaatio edistyy liian hitaasti. Syytä voi etsiä yhteiskuntiemme toiminnallisista luontosuhteista, jotka tukevat usein luonnon rajatonta hyödyntämistä. Saatamme yksilötasolla ymmärtää olevamme osa luontoa ja arvostaa erilaisia luontokokemuksia, mutta kestävyyssiirtymä edellyttää laajempaa yhteiskunnallista ihanteiden ja järjestelmien puntarointia – tämä koskee myös sivistysihanteitamme. Muutos kohti kestävämpää luontosuhdetta edellyttää arvojemme ja koko maailmankuvamme uutta pohtimista.

Kasvava ymmärryksemme ihmisen vaikutuksista elonkirjoon muuttaa kokemustamme luonnosta ja luontosuhteitamme. Tämä ymmärrys velvoittaa meitä kunnioittamaan yhä enemmän erilaisia luonnonympäristöjä ja tukemaan luonnon monimuotoisuutta. Luonto on kaikkialla ja siihen voi jatkuvasti rakentaa suhdetta, hyvin erilaisista lähtökohdista ja erilaisin tavoin.

Nykyajassa sivistykseenkin olisi kuuluttava niin tiedollinen, yhteiskunnallinen, kokemuksellinen kuin moraalinenkin ymmärrys ihmisestä osana elonkirjoa. Hyvä tulevaisuus lepää ekologisen perustan varassa, jonka pohjalle sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävä talousjärjestelmä voivat rakentua. Meillä saattaa myös olla opittavaa niiltä alkuperäiskansoilta, joilla on holistinen näkemys ihmisestä osana suurempaa kokonaisuutta.