Arvioitu lukuaika 7 min

Amerikkalaisia ajatuksia ilmastoviestinnästä: kerro parempi tarina

Kuva: Andrew Mace / flickr.com

Julkaistu

”Sopeutumisen ja paikallisen näkökulman huomioiminen on onnistuneessa ilmastoviestinnässä tärkeämpää kuin aiemmin uskoimmekaan”, ajattelee Yalen yliopiston ilmastoviestintähankkeen johtaja Anthony Leiserowitz.

Osallistuin varapresidentti Al Goren Climate Leader -koulutukseen Chicagossa vuonna 2013. Matkan varrella kävin Yalen yliopistossa haastattelemassa yliopiston ilmastoviestintähankkeen johtaja Anthony Leiserowitzia. Kansainvälisen ilmastoliikkeen suunnatessa huomionsa Pariisin 21. osapuolikokoukseen, jossa päätetään seuraavasta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta, ovat hänen ajatuksensa jälleen erityisen ajankohtaisia.

New Haven, Connecticut. Vaikka kaupunkia saartaa harmaa valtatie 91, Yalen yliopiston kampus on kuvankaunis. Harpon viheraukion halki hieman huolissani aikataulusta. Kun lopulta löydän Metsätalous- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan Prospect Streetilla, huoleni hälvenee. Ilmastoviestinnän johtava tutkija Anthony Leiserowitz toivottaa minut iloisin mielin tervetulleeksi toimistoonsa naputellen läppäriään T-paidassa. Yalen-vierailijalle hän suosittelee erityisesti paikallista pizzaa.

Leiserowitz katsoo Yalen yliopiston ilmastoviestintähankkeen (YPCCC, Yale Project on Climate Change Communication) saaneen alkusysäyksensä vuoden 2005 Aspenin konferenssista, jossa kirjava joukko tieteen, politiikan, elinkeinoelämän ja järjestöjen johtajia puntaroi yksinkertaista kysymystä: Minkä vuoksi heidän yhteisönsä eivät olleet tarttuneet toimeen siitä huolimatta, että ilmastonmuutoksen uhasta vallitsi laaja tieteellinen konsensus?

Eräs Aspenin aloitteista oli organisaatio, joka toimisi siltana tieteen ja yleisön välillä. Niinpä Princetoniin perustettiin tiedotuskeskus Climate Central monine haarakonttoreineen. Ajallaan Leiserowitz toi pöytään omat tutkimusintressinsä. Häntä askarrutti, miksi toiset innostuvat ja lähtevät liikkeelle, mutta toiset taas eivät. Paikalliset, kansalliset ja ylikansalliset tutkimukset aihepiiristä johtivat lopulta YPCCC:n perustamiseen.

Yhdysvalloissa Leiserowitz tunnetaan julkaisustaan Ilmastonmuutoksen kuudesta Amerikasta. Lisäksi hän on toiminut Kolumbian yliopiston ilmastoviestintäoppaan toimituksessa. Molempien viesti on sama: vaikka esimerkiksi terveysnäkökulma vetoaa useimpiin, ei ole yhtä oikeaa tapaa viestiä ilmastosta. Viesti tulee aina sovittaa yleisön tarpeisiin.

Nyt Leiserowitzin johtama YPCCC pyrkii selvittämään Yhdysvalloissa, Kiinassa, Intiassa ja eri puolilla maailmaa, mitä ilmastonmuutos eri ihmisille merkitsee ja mitä he ovat valmiita tekemään ongelman ratkaisemiseksi. Tutkimuskohteita ovat esimerkiksi energiankulutus, kulutuskäyttäytyminen ja poliittinen osallistuminen. Leiserowitz vaikuttaa uskovan muutoksen mahdollisuuteen. Esimerkiksi tupakan polttamiseen liittyi Yhdysvalloissa vielä noin 15 vuotta sitten paljon glamouria – nykyisin taas päinvastoin vahva stigma.

”Kuitenkin vain noin 10% tarvittavista energiansäästöistä voidaan saavuttaa tavallisten kansalaisten päätöksillä. Loput 90% edellyttää suuria rakenteellisia muutoksia, tapahtuipa se sitten markkinoilla tai politiikassa.”

Ilmastonmuutos on globaali ongelma par excellence. Niinpä helposti päätyy ajattelemaan, että myös poliittisen ratkaisun täytyy tapahtua juuri maailmanlaajuisella tasolla. Kysyn siis Leiserowitzilta, ketkä hänestä ovat ilmastoviestinnän globaalit avainhenkilöt ja -toimijat. Leiserowitz kuitenkin mieluummin painottaa paikallista tasoa. Hänestä on ollut ylipäätään virhe aloittaa ilmastonviestintä globaalilta tasolta ja yrittää innostaa ihmisiä viestimällä ylhäältä alaspäin.

”Useimmat ihmiset ja heidän tärkeimmät huolenaiheensa ovat hyvinkin paikallisia. Ilmastoviestijät hyppäävät tähän todellisuuteen kuin avaruusoliot laskuvarjolla väittäen, että monimutkaisesta globaalista ongelmasta pitäisi yhtäkkiä tulla elämän suurin kiinnostuksen kohde. Ei ole mikään ihme, jos yleisö ei reagoi rakentavasti.”

Leiserowitzin mukaan ilmastonmuutos on monille sekä ajallisesti että paikallisesti kaukainen ongelma.

”Jos ilmastoviestijä puhuu vaikkapa jääkarhuista ja kehitysmaista, aivan parhaimmassa tapauksessa voi sillä herättää kuulijoissa toiveen, että Voi kunpa joku tekisi asialle jotakin! Miten siitä voisi kuitenkaan tulla oma prioriteettini, kun minulla on niin paljon muitakin huolenaiheita.

Leiserowitzin mukaan ilmastoviestijät ovat usein jo valmiiksi aiheeseen vahvasti sitoutuneita, globaalisti ajattelevia ja siksi oikeastaan varsin poikkeuksellisia.

”Ja sitten heistä paras toimintatapa on kertoa, mitä minä maailmasta ajattelen — vaikka suurin osa yleisöstä ajattelisi tismalleen päinvastoin.”

Leiserowitzin mukaan tulisikin tehdä strateginen täyskäännös eli aloittaa globaalin sijaan paikalliselta tasolta. Tulisi kysyä, ketkä ovat mielipidejohtajia paikallisella tasolla — ja rakentaa poliittista tahtoa tästä ylöspäin.

Suomalaisille tutuin paikka Yhdysvalloissa lienee New York. Moni muistaa meilläkin, miten Sandy-myrsky vuonna 2012 pyyhki kaupunkia, kuinka vesi tulvi metrotunneleihin. Leiserowitz muistuttaa, että mukana oli jo tuolloin ilmastonmuutoskomponentti: esimerkiksi kuluneen vuosisadan keskimääräisen vedenpinnan nousu. Leiserowitzin mielestä keskustelu adaptaatiosta, toimista ilmastonmuutoksen uusiin olosuhteisiin sopeutumiseksi, voisikin olla yksi ratkaisun avaimista. Sopeutumisesta on kuitenkin ollut aiemmin vaikea puhua.

”Puhe adaptaatiosta liitettiin aiemmin ajattelutapaan, jossa itse ongelmaa ei tarvitsisi ratkaista, sillä voisimme yksinkertaisesti sopeutua siihen. Tämä on ollut suuri strateginen virhe.”

Ilmastonmuutoksen hillinnän eli mitigaation kieli — gigatonnit, hiilidioksidipäästöt ja parts per million -luvut — on Leiserowitzin mukaan monille vieras. Paikallisyhteisöä ei saa puolelleen puhumalla ensin puolisen tuntia abstraktista, globaalista ongelmasta, ja kertomalla vasta sitten, miten se kuulijoihin liittyy. Sen sijaan keskustelu tulisi aloittaa yhdessä pohtimalla, miten yhteisö on haavoittuvainen esimerkiksi kuivuudelle, tulville, vedenpinnan nousulle tai lämpöaalloille. Leiserowtizin oma kokemus ja selvitykset eri puolilta Yhdysvaltoja valottavat asiaa.

”Sopeutuminen nykyistä yhtä astetta lämpimämpään maailmaan nähdään vaikeana ja kalliina tehtävänä. Onnistumiseen kuitenkin vielä uskotaan. Kaksi astetta sen sijaan vaikuttaa jo hyvinkin tyyriiltä ja merkitsee vaikeita päätöksiä. Kolme alkaa kuitenkin ylittää mahdollisuuksien rajat — neljästä kuuteen astetta taas näyttää tyystin mahdottomalta ratkoa pelkällä adaptaatiolla. Lopputuloksena ihmiset yhtäkkiä kiinnostuvat kovasti mitigaatiosta. Samalla ihmiset ymmärtävät, miten oma paikallinen taso liittyy globaaliin ongelmaan.”

Alhaalta ylös -lähestymistapaa ovat korostaneet muutkin kuin Leiserowitz. Englantilainen ympäristöaktivisti Tony Juniper esitti Oxford Climate Forumissa, että YK:n ilmastoneuvottelut lähinnä seurailevat maailmalla jo tapahtunutta edistystä. Ulkopoliittisen instituutin raportissa Oxfordin yliopiston tutkija Harro Van Asselt ja suomalainen Antto Vihma ehdottavat ilmastoneuvotteluiden tehtäväksi erilaisten hankkeiden orkestrointina, ja pitävät ympäristöjärjestöjen tavoitteita sitovista ylikansallisista sopimuksista utopistisina esimerkiksi siksi, että Yhdysvaltojen tulee ratifioida ne kahden kolmasosan enemmistöllä senaatissaan. Leiserowitz on jokseenkin samoilla linjoilla, vaikka hienostuneesti korostaakin, ettei ole alan asiantuntija.

”Joka vuosi ympäristöliike vaatii neuvotteluilta oikeudenmukaista, kunnianhimoista ja sitovaa sopimusta, joka sitten omaksuttaisiin kansallisella tasolla kaikkialla, ja tämä hetkessä ratkaisisi ongelman. Teoriassa erittäin järkevä, mutta poliittisesti naiivi lähestymistapa.”

Leiserowiz katsoo, että maat lähtevät neuvotteluihin hyvin sekalaisilla prioriteeteilla, jotka usein poikkeavat yhteisestä tavoitteesta vähentää hiilidioksidipäästöjä. Kaikkien valtioiden johtajat — ei pelkästään demokratioissa, vaan myös esimerkiksi Kiinassa — ovat hyvin herkkiä kansalaistensa mielenliikkeille, eivätkä halua antaa poliittisille vastustajilleen tilaisuutta syytöksille kansallisen edun unohtamisesta. Vahva kansainvälinen sopimus on mahdollinen vasta silloin, kun neuvottelevissa maissa on tähän riittävä poliittinen tahto.

”Ilmastonmuutos on ratkaistava, mutta se on vain yksi osa tämän vuosisadan suurta tarinaa, tarinaa kestävyydestä. Miten elämme kenties 10 miljardin ihmisen kanssa samalla planeetalla vuonna 2050 tuhoamatta elämää ylläpitäviä järjestelmiä mutta tarjoten arvokkuutta, mahdollisuuksia ja inhimillistä kehitystä sekä talouskasvun, joka luo tälle edellytykset?”

Koska hyppäyksessä fossiilisista polttoaineissa on kyse koko sivilisaation toimintamahdollisuuksista, ilmastonmuutosta ei Leiserowitzin mukaan voi erottaa inhimillisestä kehityksestä. Tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi Intialla ja Kiinalla on vaikeuksia hyväksyä vaatimuksia vähentää päästöjään: nehän nostavat parhaillaan miljardeja ihmisiä köyhyydestä.

Leiserowitzin mielestä kansainväliset ilmastoneuvottelut ovat kuitenkin edelleen elintärkeitä — eivätkä pelkkään informaation vaihtoon tai parhaiden käytäntöjen esittelemiseen. Hänen mukaansa tulisi edelleen löytää kehys, jolla maailma sopii yhteisestä ratkaisusta ongelmaan.

”Tämän ei kuitenkaan tule tapahtua tyhjiössä, jossa jätetään huomioimatta kriittinen tarve luoda sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen paine alhaalta ylöspäin — poliittinen ilmasto, jossa sopimus voidaan allekirjoittaa. En usko, että tämä ilmasto on vielä olemassa Yhdysvalloissa tai suuressa osassa maailman maita.”

Miten poliittista tahtoa sitten voisi rakentaa? Oma havaintoni YK:n ilmastopuitesopimuksen 17. osapuolikokouksessa Durbanissa oli, että ympäristöjärjestöt usein määrittävät jonkin vuoden, johon mennessä lopullinen ratkaisu tulee löytää. Muuten peli on lopullisesti menetetty. Leiserowitz ei tästä retorisesta keinosta innostu.

”Game over -retoriikka lannistaa. Sitä käytetään, kun halutaan viestiä asian kiireellisyydestä. Olemme kuitenkin nähneet näiden lukujen muuttuvan. Lisäksi siinä oletetaan, että olisi olemassa jokin täsmällinen hetki, minkä jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä. Vaikka aito riski tähän on olemassa, emme vielä osaa arvioida sen todennäköisyyttä.”

Leiserowitz kritisoi myös ajatusta kahdesta asteesta turvallisena rajana.

”Ihmisillä on käsitys, että heti kahden asteen ylitettyämme asiat muuttuvat kvalitatiivisesti huonommiksi. Itse asiassa asiat ovat kuitenkin huonosti jo nyt, ja ne muuttuvat [ilmaston lämmetessä] asteittain huonommiksi. Jos tai kun — Luoja paratkoon — sitten ylitämme tämän rajan, seurauksena lienee lannistuminen.”

Eikä tämä näkemys Leiserowitzin mukaan ole edes totta. Olemme nimittäin empineet ja tuhlanneet jo vuosikymmeniä: kaikki tarvittava oli tiedossa jo ainakin 30 vuotta sitten. Emme vain tarttuneet toimeen. Aktivistille Leiserowitz tarjoaakin erilaista metaforaa.

”Me ajamme autolla ylinopeutta. Lapsemme istuvat takapenkillä. Kukaan ei pidä turvavyötä. Keskitymme syömiseen, radion soittamiseen ja viestittelyyn: huomiomme on harhateillä. Ulkona on pimeää ja sumuista. Tiellä näkyy kuitenkin myös varoituskylttejä, joiden mukaan edessä on vuoritie. Järkäleitä ja maanvyöryjä. Vaikka fiksuinta olisi painaa jarrua, jalkamme on kaasupolkimella.”

Leiserowitzin mukaan joudumme vuoritielle joka tapauksessa.

”On kuitenkin valtava ero, ajammeko vuoritielle 15 vai 120 kilometriä tunnissa. Hiljaisellakin vauhdilla saattaa tulla loukkaantumisia, mutta jos ajaa vuoritielle 120 kilometriä tunnissa, menettää henkensä! Me valitsemme hetken, jolloin painamme jarrua. Ja mitä nopeammin teemme niin, sitä paremmin meille käy, kun aikanaan tuon vuoritien saavutamme.”

Leiserowitz muistuttaa myös, ettei ongelmaa edes voi ratkaista kertaheitolla, vaan joudumme kohtaamaan sen joka tapauksessa vielä vuosikymmeniä. Siksi hän pitää virheenä sitä, että Barack Obaman hallinto liki vaikeni ilmastonmuutoksesta ja pyrki vuoden 2008 jälkeisen talouskriisin kontekstissa edistämään ilmastolakia puhumalla lähes yksinomaan työn ja talouden käsittein. Niinpä asiasta ei puhuttu myöskään osavaltioissa, joissa valtaosa ilmastoa koskevista päätöksistä tehdään. Kun Sandy-myrsky sitten nosti ilmastonmuutoksen uudestaan esille, asia oli jo pitkälti päässyt unohtumaan. Kaikessa viestinnässä pitäisikin muistaa myös ilmastokriisin kova ydin, tulkittiinpa se sitten talouden, turvallisuuden, terveyden tai uskonnon kielille.

Vaikka Leiserowitz siis kaipaa retorikkaan tarkkaa harkintaa, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ilmastoviestinnässä pitäisi olla vahvasti mukana myös tunteet. Tähän mennessä ilmastosta on hänestä liiaksi viestitty vain faktojen ja tilastojen avulla.

”Kovin tehokasta se ei ole, sillä vetoamme ainoastaan aivojemme analyyttiseen prosessiin. Ihmisen tiedonkäsittelyssä on kuitenkin myös kokonaan toinen puoli: tunteellinen, intuitiivinen puoli, joka organisoi asioita loogisten ketjujen sijaan kuvien, assosiaatioiden ja tunteiden avulla. Meillä on molemmat kyvyt, eivätkä ne ole vastapooleja, kuten länsimainen kulttuurimme antaa ymmärtää, vaan kuin yhteisessä tanssissa. Itse asiassa neurotieteen mukaan emme edes voi tehdä päätöksiä ilman emotionaalista komponenttia.”

Harkitsen vielä viimeistä kysymystä, ennen kuin on aika pakata reppu ja matkustaa periamerikkalaisella greyhoundilla New Havenista Yhdysvaltojen itärannikkoa pitkin seuraavaan kaupunkiin. Kukapa ei pitäisi retkeilyn jännityksestä: voisiko ilmastonmuutoksenkin nähdä J.R.R. Tolkienin Hobitin veroisena seikkailuna? Ilokseni Leiserowitz innostuu ajatuksesta.

”Narratiivi on yksinkertaisesti tehokkaimpia viestintäkeinoja joita kulttuurimme ovat keksineet. Viestimme niillä oikeaa käyttäytymistä: miten toimia, mitä päätöksiä tehdä, kehen luottaa. On erittäin tärkeää, millaisia tarinoita kerromme ja mitä tunteita niillä aktivoimme.”

Leiserowitz kertoo, että narratiivien käytöstä ilmastoviestinnässä alkaa olla myös tuoretta tutkimuskirjallisuutta. Amerikkalaisia ilmastoviestijöitä kiinnostaa tällä hetkellä etenkin Joseph Campbellin Sankarin matka, jossa tavallinen ihminen kutsutaan seikkailuun: hän kohtaa eksoottisia tilanteita ja erikoisia ihmisiä, mutta hyvä onni saa hänet selviämään prosessista ja palaamaan yhteisöönsä jonkin vertauskuvallisen aarteen kanssa. Molemmat ovat lopullisesti muuttuneita. Narratiivin sanotaan toistuvan melko samanlaisena eri kulttuureissa, joten se ymmärretään laajasti. Ehkä ilmastoviestijä voisi kutsua ihmiset osaksi seikkailua.

”Ikävä kyllä tarina, jonka useimmat kuulevat, on kertomus ongelmasta, joka on paljon suurempi kuin sinä, ja se tulee olemaan katastrofaalinen. Harva haluaa olla osa tällaista tarinaa.”

Leiserowitz kertoo vaihtoehtoisen tarinan.

”Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia jännitystarinoita: kertomus valtavasta rohkeudesta ja sankaruudesta. Tieteilijät ovat matkustaneet maailman ääriin — Antarktikselle, mitä hulluimpiin paikkoihin — vain selvittääkseen, miten maailman ilmastojärjestelmä toimii. Samalla se on tarina toivosta: ratkaisuista, joita kehitetään ja toteutetaan kaikkialla maailmassa juuri nyt.”

”Ja me voimme kirjoittaa seuraavan kappaleen.”

Kirjoittanut Tom Henriksson. Kirjoittaja opiskelee maailmanpolitiikan tutkimusta Helsingin yliopistolla ja toimii Suomen nuorten Unesco-delegaattina. Henriksson on aiemmin toiminut Suomen nuorten edustajana Yhdistyneiden kansakuntien ilmastoneuvotteluissa, järjestänyt Helsinki Climate Forum -konferenssin yhteistyössä Oxford Climate Forumin kanssa ja kirjoittanut kirjan ekologisesta elämästä.

Aihe

Ilmastonmuutos

Ihmisen toiminta muuttaa ilmastoa vakavin seurauksin. Maapallon lämpenemisen hillitseminen vaatii voimakkaita päästöjen vähennyksiä nyt.

Julkaistu

Suosittelemme

Mistä on kyse?