Valokuva © Sitra, kuvankäsittely Mikko Vierikko, Mediaosakeyhtiö Frantic

Julkaistu 24.10.2017

Opit Yhdysvalloista tuovat pääomasijoittamisen Suomeen

Sitra tuo pääomasijoitustoiminnan Suomeen ja yhdistelmä- DNA-projekti käynnistää suomalaisen geenitutkimuksen. Suomen talous 2010 -raportti ennakoi muun muassa osin sähköllä kulkevia autoja ja herättää tulevaisuuskeskustelun Suomessa. Keravalle kohoaa aurinkokylä.
Kirjoittaja
Toimittaja
Ann-Mari Huhtanen on helsinkiläistynyt vapaa toimittaja. Vuonna 2017 Huhtanen on päätoimittanut Nuori Voima -kulttuurilehteä yhdessä Noora Mattilan kanssa. Aiemmin hän on työskennellyt kirjoittavana toimittajana ja toimitussihteerinä Helsingin Sanomissa, Imagessa ja Ylioppilaslehdessä. Huhtanen on erikoistunut feature-journalismiin, kuten pitkiin reportaaseihin ja henkilöjuttuihin. Huhtasen ja valokuvaaja Kaisa Rautaheimon nuorten syrjäytymistä käsittelevä teos Pojat ilmestyi vuonna 2016.

Aamulla odotti yllätys. Asiamies Bertil Roslinin ja Sitrassa energiahankkeista sekä rakentamisesta vastanneen Risto Mäkisen oli ollut määrä haastatella samana päivänä rautatiehallituksen hankintapäällikköä. Mutta nyt lehdet kertoivat, että poliisi oli pidättänyt samaisen miehen. Kaksikko teki paraikaa selvitystä julkisista hankinnoista. Nyt he saivat kuitenkin lukea, että haastateltavaa epäiltiinkin lahjonnasta – ja nimenomaan julkisissa hankinnoissa.

Pidätys liittyi surullisenkuuluisaan metro-skandaaliin, jossa Helsingin entistä ja silloista kaupunginjohtajaa Teuvo Auraa ja Raimo Ilaskiveä, rahoitusjohtaja Erkki Linturia, metrontoimiston johtaja Unto Valtasta sekä useita metrotoimituskunnan ja kaupunginhallituksen jäseniä syytettiin toimivaltansa ylittämisestä ja virkavirheestä liittyen metron rakentamiseen. Lisäksi Valtasta epäiltiin lahjusten vaatimisesta Siemensiltä, minkä seurauksena hänet oli pidätetty virasta.

Ja juuri kun kiitetty metro oli alkanut liikennöidä.

Pitkään jatkuneen tutkinnan ja oikeudenkäyntien päätteeksi Valtanen tuomittiin lahjusten ottamisesta. Lahjonta liittyi uuden metron laitetilauksiin. Kävi ilmi, että laitetoimittaja Siemens oli rahoittanut metrojohtajan elämää anteliaasti, autokuormallisella kodinkoneita ja puhtaalla rahalla. Muiden osalta syytteet olivat vanhentuneet.

Touhuja tutkittaessa myös valtion rautateiden hankinnoista oli paljastunut hämäryyksiä. Samassa jupakassa lahjonnasta tuomittiin rautatiehallituksen ja postin johtajia. Kaikesta hälystä huolimatta rautatiehallituksen haastattelut toteutettiin tuona päivänä.

”Menimme sovitusti paikalle ja sieltä tuli muistaakseni johtokunnan kakkosmies, joka sanoi, että tämä ei muuta tilannetta – haastattelette minua sitten”, Mäkinen kertoo.

Sisäasianministeriön rakennusteknisestä toimistosta virkavapaalla ollut Mäkinen oli tullut rahastoon ensimmäisen kerran 1970-luvun puolivälin tienoilla johtamaan rakennusten lämpötaloustutkimuksia. Hän oli palannut ministeriöön ”siirtämään tuloksia lainsäädäntöön”, mutta se oli ollut niin ”tuskaista”, että oli palannut kysyttäessä ilomielin Sitraan, tällä kertaa tuotekehityksen ja tutkimuksen rahoituksen pariin.

Julkiset hankinnat innovatiivisuuden edistäjinä julkaistiin vuonna 1982. Julkaisun esipuheeseen kiusallinen tilanne ei päätynyt, vaikka liittyikin aiheeseen. Mäkisen mukaan julkaisu keskittyi osoittamaan ongelman, jonka Sitra oli tuotekehityksen puolella havainnut: Rahoitettavista yrityksistä kantautuneiden tietojen mukaan näytti jokseenkin siltä, ettei suomalainen yrittäjä tahtonut saada hankintoja kunnilta ja valtioilta, vaan sopimukset tuppasivat valua usein suurten ulkomaisten yritysten maahantuojille ja perinteisiin tuotteisiin.

Paitsi kotimaan-kuvioita, julkaisua varten tutkittiin vertailtavuuden vuoksi viiden johtavan teollisuusmaan julkisia hankintoja.

”Selvisi esimerkiksi, miten Saksa pelasi monet julkiset hankinnat kotimaan yrityksille”, Mäkinen sanoo.

Hänen mukaansa johtopäätökset esiteltiin erikseen kauppa- ja teollisuusministeriölle. Lopputulos: työryhmä pystyyn, lainsäädäntö kuntoon ja julkisista hankinnoista uudet ohjeet, joissa painotettiin kotimaisia hankintoja.

Rahoituksen myöntämisen villit vuodet

Vielä vuosikymmenen alussa ei tiedetty, että 1980-luvusta tulisi vauhdikas kulutusjuhlan aikakausi, jonka aikana öljyn reaalihinta alenisi, yritykset alkaisivat vähitellen kansainvälistyä ja ulkomainen luotonhakeminen sekä pääomavirrat vapautuisivat. Käsitteitä ”valtion tukema seksiloma” tai ”kasinotalous” ei vielä ollut; nopeaa taloudellista nousukautta seuraava vauhtisokeus ja ylikuumeneminen olivat vielä kaukana.

Sitran vuosikymmen oli tosin lähtenyt vauhdilla liikkeelle. 1980-luvun alkupuoli oli Sitrassa reippaan riskinoton ja suurten panostusten aikaa.

Rahasto eli riskillä, sillä se myönsi vuosittain enemmän rahaa kuin mihin saman vuoden tuotot riittivät.

Ylimyöntölinjalle ajoivat useat syyt. Ensinnäkin 1970-luvun julkinen keskustelu tuotekehityksen tärkeydestä. Toiseksi Sitran yhteiskunnallista vaikuttavuutta haluttiin lisätä. Kolmanneksi hyvistä rahoituskohteista oli runsauden pulaa.

Suurin selitys lienee silti se, että voitiin. Vuonna 1980 tilinpäätöksestä oli huomattu, että rahaston ylijäämä ylitti yhden vuoden aikana myönnetyn rahamäärän. Ylijäämää oli kertynyt lähes 56 miljoonan markan edestä, mikä ei tietenkään sopinut organisaatiolle, jonka ei kuulunut tehdä voittoa. Samana vuonna rahaston peruspääomaa oli myös korotettu 400 miljoonaan markkaan, joka vastasi reaaliarvoltaan vuoden 1967 tasoa.

Koska varavuorta oli saatava sulamaan, Sitra myönsi vuonna 1982 rahoitusta enemmän kuin koskaan ennen: koko vuonna yhteensä 46,6 miljoonaa markkaa. Seuraavana vuonna rahoituskohteille jaettiin vielä enemmän, kaikkiaan 56 miljoonaa markkaa. Tästäkin huolimatta tulos oli muutamien alijäämäisten vuosien jälkeen yli 12 miljoonaa markkaa ylijäämäinen.

Näinä muutamina villeinä vuosina tuotekehityshankkeiden lukumäärä pysyi ennallaan, mutta rahamääräisesti niiden keskikoko kasvoi yli puoleen miljoonaan markkaan. Toimistossa nollien ja pilkkujen paikoista oli pidettävä entistä tarkemmin huolta.

”Muistan, kun laitoin Hollantiin erääseen yritykseen ensimmäistä maksua – se oli yli 5 miljoonaa markkaa – ja laskin hyvin tarkkaan, että kaikki oli paikallaan”, 1980-luvulla käsittelijöiden sihteerinä työskennellyt Sirpa Hotti muistelee.

Välillä myönnettiin runsaammin suuryrityksille, välillä pk-yrityksille.

Aivan kuten ennenkin, hakemukset ratkaisivat, milloin eniten sai konepajateollisuus ja milloin taas elektroniikkateollisuus. Tosin uusia painotuksiakin haettiin. Yritysrahoituksen osuus oli ollut 1970-luvulla parhaimmillaan 82 prosenttia, mutta vuonna 1982 yrityksille myönnetty rahoitus pieneni samalla kun yliopistoille, korkeakouluille ja tutkimuslaitoksille annetun tuen määrä nousi.

Vuonna 1972 tehdyn Sitran rahoittamien perustutkimusten tuloksia suomineen ulkopuolisen arviointiraportin kitkerä katku tuntui haihtuneen ja yliopistoissa tehtävä tutkimus nousi takaisin arvoonsa. Uutta toimeksiantotutkimuksen konseptia voi selittää myös se, että tutkimustiedon kysyntä yrityksissä oli kasvussa (kuten Oulu-ilmiön synty myöhemmin osoitti), eikä se ollut jäänyt Sitrassa huomaamatta.

Rahasto katsoi, että nyt tuli vahvistaa aloja, joilta syntyisi uutta teollista toimintaa. Se päätti laajentaa yleishyödyllistä tutkimusta perustutkimuksen suuntaan ja pyrki näin täyttämään aukkoa toimeksianto- ja yritysprojektien välillä. Pääpaino oli yritysten ja yliopistojen yhteisissä teknis-luonnontieteellisissä hankkeissa, joista useat liittyivät geeni- ja biotekniikkaan, energiaan sekä lääketieteisiin.

Tulevaisuus ei aina mene ennustusten mukaan

Sitra nousi heti vuosikymmenen alussa otsikoihin, mutta valokeilaan eivät nousseet teknis-luonnontieteelliset hankkeet, vaan tulevaisuudentutkimus.

Keväällä 1981 julkaistu tulevaisuutta luotaava ja laajasti esitelty Suomen talous 2010 -raportti sai ilmestyessään paljon mediahuomiota ja aikaan vilkkaan keskustelun Suomen tulevaisuudennäkymistä. Julkaisu huomattiin myös Suomen ulkopuolella, ja ulkomaiset tiedotusvälineet innostuivat tekemään sen perusteella tv-ohjelmia Suomesta.

Suomen talous 2010 oli kuvaus maamme taloudesta kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Se oli harvinaista herkkua, sillä pitkän aikavälin tapahtumia käsitteleviä julkaisuja ei pahemmin meiltä löytynyt.

Pyrkimyksestä futurologian eturintamaan ei ollut kyse, vaan syyt raportille olivat pikemminkin päivänpoliittiset. Sitra pyrki raportillaan luomaan pohjaa pitkän aikavälin päätöksenteolle sekä vähentämään taloudellista tulevaisuutta varjostavaa epävarmuutta.

Sitran johdossa uskottiin (teknologisen menestyksen aikakaudelle siirtymisen sijaan), että Suomen talous oli ajautumassa aiempaakin suurempaan epävarmuuden aikaan. ”Epävarmuuden aika” oli Sitran ensimmäisen yliasiamiehen Klaus Wariksen kynästä, mutta sitä viljeli myös silloinen johto puheenvuoroissaan.

”[Roslin ja Carlson] muistuttivat, ettei teknologia muuttanut yhteiskuntaa ja taloutta automaattisesti ja nopeasti, vaan että tutkimus- ja kehitysrahoituksen vaikutukset tulivat näkyviin vasta vuosien ja jopa vuosikymmenten viiveellä. Pohdittavana oli myös kysymys, kuinka pitkälle Suomen talous voisi tulevaisuudessa nojata perusluonnonvaraansa, metsään”, historioitsija Tuomo Särkikoski kirjoittaa rahaston 40-vuotisvuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan Sitra – Tulevaisuus tehtävänä.

1970-luvun loppua leimannut pessimismi ei ollut vielä muuttunut yltiöoptimismiksi, jota uusi kuuma vuosikymmen synnyttäisi.

Vaikka Suomi oli reippaasti kasvava kansantalous, olimme edelleen jatkuvissa maksutasevaikeuksissa, kun tuonti pyrki kasvamaan vientiä suuremmaksi. Inflaatiosta oli tullut pysyvä ilmiö, mikä edisti ehkä talouskasvua, mutta samalla suomalaiset yritykset ja yksityiset ihmiset velkaantuivat rajusti. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli epäluottavainen ja alistunut, mikä värjäsi myös talouskeskustelun pessimismillä, suopeammalta näyttävästä taloustilanteesta huolimatta.

Oli luonnollista, että rahasto, jonka tehtäviin kuului Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja talouskasvun edistäminen, oli tarttunut apeaan haasteeseen. Raporttia varten Sitra oli tilannut useita erillisselvityksiä asiantuntijoilta, jotka analysoivat oman alansa tilaa ja arvioivat sen kehitystä menneisyyden pohjalta. Jo se, ketä kutsuttiin kirjoittajiksi ja mitä teollisuusaloja tarkasteltiin, osoitti näkemystä tulevaisuuden suunnasta. Oli metsäteollisuutta, kaivannaisteollisuutta ja tekstiiliteollisuutta, varsin konservatiivisia valintoja siis.

Tulokset julkaistiin kahtena kirjana, joista toisessa oli asiantuntijatekstit, toisessa yhteenveto, jonka yliasiamies C. E. Carlson oli kirjoittanut koti- ja ulkomaisiin tutkimusaineistoihin ja asiantuntijanäkemyksiin perustuvien selvitysten pohjalta. Yhteenvedossa Carlson loi Suomen taloudesta kokonaiskuvan sekä tarjosi kaksi vaihtoehtoista tulevaisuusskenaariota.

Ensimmäinen niistä oli saanut nimen Vanhalla vauhdilla. Sen rinnalle Carlson loi vaihtoehtoisen kuvan Suomen taloudellisesta kehityksestä ja nimitti sen Vastamäkeen. Optimistiseksi ei kumpaakaan voinut kutsua; alamäestä suotuisampaa talouskehitystä oli kai vaikea nähdä.

Ensimmäisen, sen hieman valoisamman vaihtoehdon mukaan vuoteen 2010 mennessä Suomi oli säilynyt vientivetoisena, kauppa suuntautui Eurooppaan ja teollisuuden tuottavuus oli kasvanut edelleen. Öljyä ei enää tarvinnut tuoda maahan, sillä ydinvoimaan liittyneet ongelmat oli ratkaistu.

Nuorilla pyyhki työmarkkinoilla ja muutenkin hyvin, sillä heillä oli koulutusta ja heitä oli vähän. Siksi osa oli jopa luopunut työnteosta – vapaaehtoisesti. Yli 50-vuotiaat sen sijaan kärsivät töiden puutteesta. Se, että moni oli samassa sopassa, oli muuttanut kuitenkin asenteita, eikä työttömyys enää leimannut epäonnistujaksi.

Koulutustason nousu sekä tietoliikenteen parantuminen oli johtanut siihen, että muuttoliike oli pysähtynyt ja maalla asuminen olikin nyt suosittua. Moni teki töitä kotoaan eli etänä.

Kaiken kaikkiaan yhteiskunta oli yleisesti hidastunut tahdiltaan.

Synkän vaihtoehdon mukaan oltiin sen sijaan hyvin pahoissa ongelmissa, jotka johtuivat energianhinnan noususta, maailmankaupan näivettymisestä ja siitä, että talouskasvu oli tullut tiensä päähän. Jostain syystä Suomi oli kuitenkin onnistunut säilyttämään ”kansantuotteen entisenlaisen tason”.

Talous ei perustanut enää vientiin, vaan pelattiin kotimarkkinoilla. Ylipäänsä oltiin aiempaa omavaraisempia. Tämä näkyi myös siinä, että maatilojen määrä oli säilynyt suunnilleen entisellään.

Moni oli kotona. Perheistä ainoastaan toinen aikuinen oli onnistunut löytämään töitä. Mitä luultavimmin palvelualalta, joka ainoana alana oli kasvanut. Osa-aikaisia oli paljon, minkä lisäksi moni suomalainen oli lähtenyt etsimään parempaa elämää ja elintasoa ulkomailta.

Toimeentulon pienennyttyä moni oli vähentänyt kulutustaan – vapaaehtoisesti – eikä ulkomaanmatkoja tehnyt liiemmin kukaan. Toisin kuin voisi kuvitella, ympäristö ei ollut hyötynyt mitään tästä. Kotimaisia energianlähteitä kun kulutettiin sen mitä lähti.

Tämän päivän kannalta mielenkiintoisia ovat ennen kaikkea yksittäiset irralliset arviot siitä, millainen maailma ja Suomi vuonna 2010 olisi. Kuvaavaa on, kuinka hurjimpiakin tulevaisuudennäkymiä mietittäessä ollaan niin kovin sidoksissa omaan aikaan. Julkaisussa käsiteltiin paljon esimerkiksi ruoantuotantoa – agraari-Suomen jäänteiden vaikutusta. Siirtolaisuudesta puhuttiin oikeastaan pelkästään yhdensuuntaisena ilmiönä, minkä ymmärtää hyvin Ruotsiin suuntautuneen massamuuton valossa. Energia nähtiin ratkaisevana kehitystekijänä, mutta senkään suhteen ei kyetty visioimaan kovin pitkälle. Energian hintojen arveltiin pitkällä aikavälillä johtavan säästötoimiin ja kysynnän rakennemuutoksiin, povattiin siirtymistä kotimaisiin energianlähteisiin öljyn sijaan. Siirtymistä suoraan uusiutuviin ei silti pidetty teknisesti, saati taloudellisesti mahdollisena.

Vanhan maailman kaiku kuului myös siinä, että tekstiili- ja vaateteollisuuden ajateltiin säilyttävän ”etevän tekstiilimaan” kuvan Suomi-tuotteiden, kuten talvivaatteiden, käsityötekstiilien ja sisustustekstiilien, avulla. Arveltiin, että kysyntä ei lakkaisi, vaikka kehitysmaiden oli jo havaittu alkaneen kilpailla tuotannosta. Ensimmäiset teollisuuden kuolonkorahdukset oli kuultu, mutta vääjäämätöntä kehitystä ei vielä haluttu myöntää.

Mitä rakentamiseen ja asuntotuotantoon tulee, arveltiin, että vuonna 2010 asuntojen tarve olisi pienentynyt muuttoliikkeestä ja väestökehityksestä johtuen. Koska huomattava osa vanhasta asuntokannasta olisi osoittautunut vaikeasti korjattavaksi (mikä puolestaan olisi lisännyt saneerausliikkeiden tarvetta), uudistuotanto olisi silti nousussa. Yhdyskuntarakentamisen osalta nähtiin siirtyminen kaupunkirakenteen tiivistämiseen.

Terveydenhuollon osalta oli kaksi skenaariota, joissa toisen mukaan oltaisiin siirrytty toteuttamaan ”liukuhihnaideologiaa”. Sen mukaan erikoistuminen oli jatkunut ja palvelujen keskittäminen ja hajauttaminen yhä enemmän riippuvaista ”panos-tuotos-suhteesta”, mistä syystä käytössä olisi erikoispalvelujärjestelmä. Toisen skenaarion mukaan voimavarojen ja hoitotarpeen epäsuhta oli johtanut toiminnan vaikuttavuuden lisäämiseen ja sisällön kehittämiseen ja oltiin siirrytty peruspalvelujärjestelmään.

Niin tai näin, tulevaisuuden ihmisten arveltiin parantavan elämänlaatuaan kilpaa ja vähentäneen riskejä sairastua.

Terapian tarpeen ja terapian hoitomuotona ennustettiin lisääntyneen.

Toisaalta terveydenhuollossa saatettaisiin ”edellyttää palveluja sellaisiin vaivoihin ja sairaudenkaltaisiin ilmiöihin, joita aiemmin on pidetty normaalina elämänä toisaalta entistä enemmän voimavaroja suurten kansantautien hoitoon”, todettiin.

Raportin ehkä kiinnostavin anti liittyy kuitenkin arkipäiväisiin asioihin. Vaikka internetiä ei pystytty edes ajattelemaan, jotain silti.

”Puolijohdetekniikan sovellukset tulevat lisäämään ja laajentamaan tietoliikennettä”, julkaisussa kerrotaan.

”Koteihin voidaan välittää paitsi puhelinkuvaa, myös osa lehtien uutis- ja ilmoitusaineistosta. Toimistojen tietojen talletus ja välitys siirtyvät tietokoneiden ohjaamalle ja näyttöpäätteiden tulostamalle järjestelmälle. Myös toimistojen välinen tietoliikenne tapahtuu lisääntyvässä määrin ilman kirjoitettuja asiakirjoja ja postin palveluja.”

Ajateltiin myös, että vapaa-aika lisääntyisi. Tämän vuoksi kodin arvostus nousisi ja tarve yksityisyyteen perheen sisällä kasvaisi. Vuonna 2010 olohuoneet olisi tyypillisessä perheasuinnoissa jaettu tämän vuoksi ”seurustelusalongiksi ja audiovisuaaliset laitteet sisältäväksi TV-musiikkihuoneeksi.” Ennustettiin, että perheenjäsenet saisivat puuhailla rauhassa ja ”ottaa vastaan vieraita muita häiritsemättä”.

Raportista ei tosin tarkoituksella haluttu puhua ennusteena, sillä tiedettiin hyvin, ettei 30 vuoden päähän pystynyt näkemään. ”Lähdettäessä etsimään vastausta kysymykseen, millaiselta Suomen talous näyttää vuonna 2010, on paras katsoa tosiasioita silmiin ja myöntää, että tehtävä on mahdoton”, alkusanatkin kuuluvat.

Vuonna 2010 julkaistiin Roslinin johdolla valmistunut jälkikirjoitus Ennustuksesta jälkiviisauteen, jossa tarkasteltiin kyseisiä menneisyyden ajatelmia. Mukana oli myös vuonna 1985 Sitraan tullut Jorma Routti, josta tuli myöhemmin yliasiamies. Routin mukaan he totesivat, että 30 vuotta aiemmin tehdyt ennusteet osuivat kaikki naulankantaan. Paitsi seuraavat asiat:

”Kukaan ei puhunut Neuvostoliiton sortumisesta, Euroopan unionista eikä rahaliitosta. Kukaan ei puhunut internetistä. Ei puhuttu Intian ja Kiinan noususta tai digitalisaatiotekniikasta lääketieteessä ja vastaavista ilmiöistä.”

Toisin sanoen ei nähty, että maailmanpolitiikka voisi muuttua merkittävästi.

Eikä liioin nähty ilmastonmuutosta.

”Eli meni naulan kantaan mutta maailma muuttui täysin erilaiseksi”, Routti jatkaa vakavin kasvoin, kunnes virnistää vitsin merkiksi.

”Se on hyvä oppi siitä, kuinka ei ole niinkään tärkeää ennustaa tarkkaan. Sen sijaan tärkeää olisi varautua erilaisiin tulevaisuuksiin, kehityskulkuihin, skenaarioihin.”

Vaihdetaan tuulienergia aurinkoenergiaan!

Vuosi 1983 oli Sitran osalta tapahtumia täynnä. Niistä merkittävimmät tulivat Tekesin, erään menneisyyden haamun sekä edellisvuosikymmeneltä jatkettujen energiahankkeiden eittämättömän voimannäytön – kokeilun, tokikin –  muodossa.

Vuoden alussa Keravan Saviolle nousi 14 melko tavalliselta näyttävää rakennusta, joissa oli yhteensä 44 (pääosin) kaksikerroksista rivitaloasuntoa. Ne eivät olleet mitä tahansa asuntoja, vaan Suomen ensimmäisiä aurinkoenergialla lämpeneviä koteja, joiden katot laskivat optimaalisessa kallistuksessa suhteessa aurinkoon.

Keravan aurinkokyläksi ristitylle alueelle oli rakennettu aurinkolämpöpumppujärjestelmä, joka perustui lämmön kausivarastointiin. Katoille oli asennettu aurinkokeräimiä.

Edellisvuosikymmenen energiakriisi ja lukuisat arviot jatkuvasta öljyn hinnan noususta olivat nostattaneet aurinkoenergiatalobuumin, joka oli rantautunut – toki pienimuotoisempana – Pohjoismaihin ja nyt Suomeenkin. Ruotsin Linköpingiin oli rakennettu kokonainen aurinkokylä, ja Naantaliin oli noussut ensimmäinen aurinkotalo, energiahankkeista vastannut Risto Mäkinen kertoo.

Kaiken kaikkiaan elettiin siinä uskossa, että tulevaisuuden kannalta oli välttämätöntä kehittää vaihtoehtoisia energiamuotoja.

”Se aurinkohomma oli siihen aikaan niin reipasta, että perustimme ”salaseuran” nimeltä Solos – aurinkomestarit, joka kokoontui joka vuosi kaamosaikaan tammikuun toisella viikolla Luostolla, jottei aurinko häirinnyt asioiden käsittelyä”, Mäkinen sanoo ja naurahtaa.

”Se oli Jimmy Carterin presidentinkautta, sitä aikaa, kun Yhdysvallat yritti kääntää energiapolitiikkaa. Muistan, kuinka Carlson tilasi Yhdysvaltojen lähetystöstä kaikki energiaa käsittelevät paperit meille toimistoon.”

1970-luvun lopulta lähtien Sitraan oli tullut roppakaupalla tuotekehitysrahahakemuksia aurinkopaneeleihin yhdistyvien lämpöpumppujen kehittämiseen. Jotta kehitelmiä olisi osattu arvioida kunnolla, Sitra teetti ulkopuolisen selvityksen uuteen tekniikkaan soveltuvista mittareista. Lopulta rahasto kuitenkin päätti lämpöpumppuihin investoimisen ja useiden pienten kokeilujen sijaan satsata kunnolla aurinkoon ja rakentaa yhden ison aluekohteen.

”Jätetään tuuli ja heitetään paukut aurinkoon, olin todennut. Ajattelimme, että heitämme isot rahat peliin, hoitakoon joku ne pienemmät kohteet. Että jos buumi lähtee kunnolla, olemme tutkineet kunnolla lähes 50 asunnon osalta”, Mäkinen kertoo.

Paperilla Keravan aurinkokylä näyttikin hyvältä. Talot myös lämpenivät, vaan eivät ongelmitta. Keravan aurinkokylästä tulisikin vielä kohtalokas kotimaisen aurinkotekniikan kehitykselle.

Keravan aurinkokylään haetaan oppeja Yhdysvalloista asti

Ei mennä siihen kuitenkaan ihan vielä. Jos ulkomailla tehtiin jotain kiinnostavaa, sitä mentiin aina katsomaan, jonka jälkeen rahastossa mietittiin, olisiko kyseistä asiaa syytä kokeilla Suomessa. Näin tehtiin aurinkoenergiajärjestelmienkin kanssa.

Ennen Keravan kylää käsittelijä Risto Mäkinen oli kiertänyt kolme viikkoa Yhdysvalloissa tanskalaisten järjestämällä matkalla tutustumassa aurinkoenergiaa hyödyntäviin kohteisiin Coloradossa, Utahissa ja Uudessa Meksikossa. Utahista Mäkinen oppi, että aurinkokeräinpeltien paksuus oli tarkka juttu, sillä ohuet pellit ruostuivat helposti. Uuden Meksikon Los Alamoksessa puolestaan nähtiin aurinkoenergiataloja Hollywood-tähtien tyyliin:

Siellä vuorten etelärinteeseen oli upotettu passiivisia aurinkotaloja, joissa oli isot ikkunat ja takat, eivätkä ne tarvinneet lainkaan muuta lämmitystä.

”Eräs naisurakoitsija teki 4-5 taloa vuodessa, minkä jälkeen hän paineli aina välivuodeksi Eurooppaan. Niitä taloja ostivat Hollywoodin filmitähdet, ohjaajat ja kuvaajat”, Mäkinen kertoo.

Keravan aurinkokylän suunnittelijat kävivät myös Ruotsissa Linköpingin aurinkokylässä tutkimassa, mitkä ratkaisut toimivat, mitä taas olisi syytä välttää. Oli laskettu, että Suomessa auringon säteilyn vuosittainen energiamäärä neliömetrille oli keskimäärin 1000 kWh, mikä oli noin 40 prosenttia Päiväntasaajan kirkkaiden ja kuivien alueiden vuosisäteilystä. Energiamäärän katsottiin silti riittävän, ja energian hintakehityksen valossa aurinkoenergialämmityksen tutkimus ja tuotekehitys olivat perusteltuja meilläkin.

Vuonna 1979 valmistui Sitran teettämä esiselvitys aurinkoenergian käytöstä pientalojen lämmityksestä. Siinä tarkasteltiin erilaisia säteilyn keräämistekniikoita, lämmön varastointia sekä seuranta- ja mittaustekniikkaa. Kiinnostavimpana ja kehityskelpoisimpana pidettiin ratkaisua, jossa auringon säteilyllä katettaisiin 70-80 prosenttia pientalon vuotuisesta lämmöntarpeesta. Tällöin kustannukset olisivat 1,6–1,8-kertaiset perustasoon verrattuna, tutkimuksesta ilmeni.

Tämän pohjalta ryhdyttiin töihin. Esiselvitys lähetettiin rakennuttajille, joista mukaan lähtivät Keskus-Sato ja Etelä-Suomen Haka. Kun mukaan saatiin vielä myös Keravan kaupunki, kyse oli enää siitä, mihin asuntojen hinta nousisi ja saataisiinko tarpeeksi rahaa kasaa.

Saatiin. Kustannusarvio oli noin 19 miljoonaa, mutta koko potti jäi Mäkisen mukaan lopulta 17 miljoonaan. Sitra rahoitti aurinkokylän suunnittelun ja koordinoinnin, kauppa- ja teollisuusministeriön energiaosaston tutkimusvaroista taas saatiin rahaa mittaus- ja seurantakulujen kattamiseen. Mukaan tulivat myös asuntohallitus, sisäasiainministeriö, rahalaitoksia sekä Imatran Voima.

”Imatran Voiman kanssa oli kova kolmen päivän neuvottelu. Lopulta se halusi mukaan pr-syistä. He maksoivat automatiikan.”

Mäkisen mukaan asuntojen hinta jäi lopulta likipitäen samaksi kuin Keravalla keskimäärin. Hänen mukaansa neliöhinta oli 4755 markkaa.

”Hinnan piti olla kohdillaan, sillä ei Suomessa ollut vielä niin paljon idealisteja.”

Onnistuneena alkanut Keravan projekti oli lopulta Sitralle suuri pettymys. Tekniikan kanssa oli haasteita, joita ratkottiin, mutta energia ei tahtonut riittää talven yli. Lopulta asukkaat luovuttivat, ja alue liitettiin heidän aloitteestaan kaukolämpöverkkoon.

Vaikka Saviolla kävi kuten kävi, tarina ei päättynyt siitä vastanneen Risto Mäkisen osalta. Sitrassa lopetettuaan hän päätyi monen mutkan kautta 1990-luvulla ympäristöministeriöön töihin. Satu Hassin ministerikaudella aurinkokylä käveli uudestaan sattumalta vastaan, Mäkinen kertoo.

”Kävi sillä tavalla, että taloyhtiöiden hallituksen jäsenet marssivat Hassin luo ja sanoivat, että aurinkokylässä läpiviennit tuppaavat vuotamaan ja että yläkerran huoneisiin oli tullut kosteusvaurioita. Siellä pelättiin hometta, ja ihan aiheellisesti. Koska valtio oli ollut siinä mukana, piti valtion heidän mielestään myös hoitaa aurinkokeräinten purku. He sanoivat myös, että jos valtio ei hoida, he tekevät siitä ison lehtijutun.”

Pian tämän jälkeen Hassin erityisavustaja soitti Mäkisen mukaan hänelle ja kysyi, tiesikö tämä mitään aurinkokylästä. Mäkinen johti tuolloin uusien energiamääräysten tekemistä ministeriössä.

”Minä hölmö sanoin, että tiedän, koska olen ollut ajamassa sitä pystyyn.”

”Avustaja oli, että hah, Mäkinen hoitaa! Joten purku tuli minulle virkatyönä. Ja ajattelin, että pitäähän se hoitaa loppuun, kun kerta oli aloitettukin.”

Lopulta Mäkisen mukaan saatiin aikaan sopimus, jonka mukaisesti ministeriö rahoitti korjaussuunnittelun sekä projektin johtamisen, ja yhtiöt vastasivat pääosin itse korjaustyön kustannuksista.

Aurinkokeräimet poistettiin talojen katoilta, ja vuotavat katot saatiin kuntoon.

Kaappari tulee taas

Samana vuonna 1984, kun juhlittiin aurinkokylän valmistumista, sitralaisten arkeen palasi haamu menneisyydestä. Ensin vihapostin muodossa, sitten todellisena lihaa ja verta olevana ihmisenä.

Keksintösäätiön kaappari oli vapautunut vankilasta, ja samaan aikaan toimistoon alkoi saapua yliasiamiehelle osoitettuja uhkauskirjeitä, joissa luvattiin Sitran tuhoa.

”Ne olivat aika hurjaa luettavaa”, C.E. Carlsonin sihteeri Kirsti Uotila, joka avasi kirjeet tämän ollessa matkoilla, muistelee. ”Ne vietiin aina Roban poliisille. Lopulta tunnistin jo käsialasta, mitä tuleman piti.”

Tuohon aikaan Uudenmaankadun toimiston ovet olivat auki ja kuka tahansa saattoi kävellä sisään, joten poliisi kehotti turvallisuussyistä hankkimaan aulaan vartijan, jolla oli aseenkantolupa. Niin tehtiin, ja vartija päivysti toimistossa kolmisen viikkoa.

Aluksi tilanne jännitti, ehkä pelottikin.

Vaikka ei siinä, ettei häiriköihin olisi totuttu. Toimiston väen mukaan aika ajoin sisään paukkasi innokkaita keksijöitä, jotka Liisa Lehikoisen sanoin vaikuttivat ”omaan alaan ehkä liiankin kiinnittyneiltä ihmisiltä”, jotka olivat käyttäneet vuosia ideansa kimpussa, eivätkä näin ollen tuntuneet hyväksyvän kieltävää vastausta. Tilanteista oli aina kuitenkin selvitty puhumalla.

”Kyllä heidän kanssa pärjäsi, kun kuunteli ja oli myötätuntoinen. Joskus ei saanut suunvuoroa, mutta aina tilanteista selvittiin ohjaamalla heidät tarvittaessa käsittelijän puheille. Joskus kävi niinkin, että joku vihainen tai pettynyt soittaja tilasi puhelunsa lopussa jonkun Sitran julkaiseman kirjan”, tuolloinen toimistopäällikkö Vilma Eskelinen kertoo.

Soittelijaksi ryhtyi kaapparikin.

”Ensin pelotti, kun siihen aikaan sihteeri otti kaikki esimiehen puhelut vastaan – ja taas se hullu soittaa”, Uotila kertoo. Vähitellen Uotila kyllästyi.

”Kerran ajattelin, että nyt en kyllä jaksa. Sanoin, että juttele sinä siellä linjan toisessa päässä, minä avaan tässä samalla kirjeitä. Sen jälkeen hän ei enää soittanut.”

Sen sijaan kaappari tuli käymään, pariinkin otteeseen. Uotila muistaa, että kerran mies yritti yliasiamiehen huoneeseen. Kun hän asettui oven eteen, mies sanoi tulevansa uudestaan. Toisella kertaa hän seisoi toimiston keskuksessa, jolloin yliasiamies Carlson meni ohitse ja tervehti.

”Hei, hän sanoi vain takaisin.”

Vähitellen kaappari oli alkanut käydä kaikkia sääliksi. Miehellä vaikutti olevan mielenterveysongelmia, entiset sitralaiset sanovat.

”Hän oli huonossa kunnossa. Onneton ressukka”, Eskelinen sanoo.

Lopulta tilanne laukesi sillä, että Sitran johto kutsui miehen juttelemaan. Niin psykologi oli yliasiamiestä neuvonut, Roslin kertoo.

”Katsoimme, että se oli psykologisesti oikein häntä kohtaan. Keskustelimme rauhassa.” Myöhemmin mies nähtiin silloin tällöin kävelemässä Uudenmaankadulla toimiston tienoilla.

Lopulta hän katosi.

Työntekijöilleen yliasiamies Carlson kertoi, että tämä oli muuttanut Keski-Suomeen. Tapauksen jälkeen ulko-oveen asennettiin ovisummeri. Käyttöön tuli myös vieraskirja, johon kaikki toimistossa vierailevat kirjoittivat nimensä. Johtuiko se yksin kaapparista vai siitä, että toimistosta katosi aika ajoin tavaraa, sitä kukaan ei enää muista.

Ikuinen teekkari Routti ajaa läpi vikkeliä muutoksia

Vuonna 1986 eläkkeelle jäävän yliamies C.E. Carlsonin seuraajana aloitti Teknillisen korkeakoulun fysiikan osaston johtajana työskennellyt professori Jorma Routti.

Routti ja Carlson olivat vanhoja tuttuja. He olivat tavanneet 1960-luvulla Otaniemen Dipolin rakentamisen aikaan, jolloin Routti toimi ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana ja Carlson sen seniori-puheenjohtajana.

Sittemmin Routti oli väitellyt UC Berkeleystä, viettänyt useita vuosia Yhdysvalloissa sekä työskennellyt Euroopan ydintutkimuskeskus Cernissä. Palattuaan Suomeen hän astui samoihin saappaisiin kuin Sitrassa alkuaikoina piipahtanut Eino Tunkelo. Professorin viran ohessa energiakysymyksiin erikoistunut ydinfyysikko oli valvonut Sitran rahoittamaa aurinkosimulaattoria. Suomessa ei nimittäin vielä ollut ollut aurinkoenergian hyödyntämiseen ja erityisesti lämpöpumppujen tutkimiseen tarvittavaa ”tekoaurinkoa”, jonka aallonpituus ja teho vastasivat todellista energianlähdettä, joten sellainen haluttiin rakentaa Turun yliopistoon.

Routilla oli oikeastaan kaikkea, mitä Sitran johtajalta voitiin vaatia: toivottavaa yritystaustaa suvun Jyväs-Hyvä-keksitehtaan ja R. Ruth -konsernin kautta, aivot, ajatuksia, yhteyksiä päättäjiin kuten Jaakko Ihamuotilaan, kielitaitoa ja useiden vuosien kansainvälinen tausta. Hän myös istui useiden tahojen, kuten Suomen Kulttuurirahaston ja Liikkeenjohdon instituutin hallituksessa.

Routti kertoo, että häntä oli kosiskeltu myös Tekesin pääjohtajaksi, mutta siinä vaiheessa hän oli jo sitoutunut juhlarahastoon.

Vaikka paperilla Routti oli nappivalinta uuden suunnan näyttäjäksi ja vastavuoroisesti vanhan hylkääjäksi, alku oli joidenkin entisten sitralaisten mukaan tahmea.

”Routti muutti kaiken”, sanoo hänen sihteerinsä Kirsti Uotila.

”Hän ja edeltäjänsä olivat aivan erilaisia. Routti oli impulsiivinen, hänen kanssaan sai varautua äkkinäisiin muutoksiin. Kun hän kuuli uuden idean, hän oli kuin tuulispää. Jos Routti esimerkiksi tapasi jonkun hänestä tärkeän ihmisen sattumalta, hän saattoi viettää loppupäivän tämän kanssa ja kaikki muu jäi”, Uotila naurahtaa.

Äkkinäisistä muutoksista ja käännöksistä kertovat monet muutkin Routin aikana Sitrassa työskennelleet. Routtia pidettiin niin vikkelänä, että organisaation oli vaikea pysyä mukana.

Edellinen ja uusi yliasiamies erosivat myös luonteeltaan. Osa entisistä alaisista kuvailee Routtia särmikkääksi ihmiseksi, joka puuttui heidän mielestään liikaa pikkuseikkoihin – ainakin aluksi.

”Jos kemiat eivät kohdanneet, Routti näytti sen”, Liisa Lehikoinen toteaa.

Sihteeri Uotilalla ja Routilla ne eivät kohdanneet. Aluksi.

”Se oli henkien taisto”, Uotila sanoo ja nauraa.

”Hänet piti saada ymmärtämään ihan perus käytännön asioita, kuten että jos menet jonnekin, soita ja kerro kuinka kauan siellä menee, jotta osaan kertoa tiedustelijoille. Olin tulla hulluksi, kun kaikki soittelivat hänen peräänsä, mutten osannut vastata, kun hän ei kertonut minulle menoistaan!”

Lopulta tilanne eskaloitui. Uotila muistelee, kuinka kerran joidenkin yritysjohtajien kanssa oli sovittu palaveri, mutta Routti puuttui. Uotila kiikutti kahvia neuvotteluhuoneeseen, mutta yliasiamiestä ei vain kuulunut. Lopulta vieraat lähtivät.

Kun Routti myöhemmin sitten kuuli tapahtuneesta, piru oli irti.

”Hän syytti minua. Suutuin siitä niin paljon, että otin kalenterin ja sanoin, että katso, ei yhtäkään merkintää! Jos et kerro, minä en voi tietää, missä sinä menet. Ajattelin, että nyt tuli potkut, mutta eihän sellaista voinut sietää. Mutta potkujen sijaan käytäntö menikin perille, älykäs mies kun oli.”

Uotilan mukaan tämän jälkeen Routti muuttui, ja hänkin oppi arvostamaan esimiestään omalaatuisine tapoineenkin. Myös tämän omalaatuisia tapoja. Routti pelasi ja pelaa edelleen tennistä, ja joka viikko Uotilan tuli soittaa Ihamuotiloille sekä ajoittain vaihtuvalle nuoremman polven tekniikan asiantuntijalle ja sopia treffit keskiviikko- sekä lauantaiaamuiksi Talin-kentälle. Siitä, että nelinpelin järjestäminen oli Uotilan tärkein tehtävä, tuli iätön vitsi.

Paljon tietenkin selittänee se, että Routti tuli tilanteeseen, jossa Sitran oli uudistuttava ja muututtava, mutta suuntaa ei vielä ollut. Muutosjohtaminen tuskin oli helppoa, toteaa muun muassa Eskelinen: ”Sellaisissa oloissa syntyy helposti kuppikuntaisuutta ja selän takana puhumista, eikä niiltä Sitrassakaan täysin vältytty. Varmasti taustalla oli yleinen ahdistus Sitran ja toimintaympäristön muutoksista. Olisi yliasiamiehenä ollut kuka tahansa, niin muutosta olisi ollut tulossa joka tapauksessa. Ei se varmaan Routillekaan helppoa ollut”, hän toteaa.

Jorma Routti myöntää, että alku oli vauhdikas.

”Tehtävä oli sen luonteinen, ettei sitä voinut toteuttaa toimistossa istumalla. Oli liikuttava, oltava monessa mukana”, hän kertoo ja jatkaa:

”Silloin tulee yliarvioitua, mihin voi osallistua ja aliarvioitua puolestaan se, mihin ehtii. Professorina olin myös tottunut akateemiseen vapaaherran elämään. Ennen Kirstiä – joka siis oli paljon enemmän kuin vain sihteeri – minulla oli ollut Teknillisessä sihteeri, joka suhtautui asiaan huumorilla. Kyselijöille hän kertoi aina, että ”en tiiä, missä tuo pyöriskellöö, tullee jos tullee, mutta minä en siitä tiedä.”

Hankalan alun jälkeen asiat alkoivat asettua kohdilleen. Routin kaudella myöhemmin taloon tulleet ainakin muistavat uuden yliasiamiehen ”huippututkijana, joka antoi muille vapauksia tehdä, eikä nipottanut mistään”. Jopa niin, että osa olisi toivonut häneltä joskus jopa syvempää paneutumista.

”Hän oli suurpiirteinen, hauska veikko. Hän ei jaksanut olla kauaa yhden asian kanssa tekemisissä, joten tuulispää kyllä”, kertoo Kari Tolvanen, joka Routin kaudella palkattiin vetämään talouspolitiikan johtamiskursseja.

Tolvasen mukaan Routin vahvuus oli persoona.

Tärkeiksi kokemillaan areenoilla Routti otti tilan, mutta muuten antoi muille liikkumatilaa.

”Hän oli ikuinen teekkari. Kaikessa piti olla pientä velmuilua, hauskaakin piti välillä olla. Kun olimme esimerkiksi strategiapäivillä Levillä, Routti keksi, että mennään portin ali maksamatta. Hänen johtamistyyliään leimasi kujeilu.”

Routin teekkarihuumori on jäänyt mieleen monelle muullekin.

”Talouspolitiikan johtamiskurssin illallisilla hänellä oli tapana kertoa vitsejä. Ne olivat aina samoja, mutta hänellä oli taito kertoa aina eri tavalla, joten jutut jaksoivat silti naurattaa”, Liisa Lehikoinen muistelee.

Jos jotain, niin Sitra oli hauska työpaikka, Routti sanoo.

”Sen avantgardistiset pioneerihankkeet kuten myös epävarmaan tulevaisuuteen varautuminen kiinnostivat minua. Mielenkiintoisimpia hommia Suomessa.”

Aloittaessaan Routti katsoi, että Sitran tehtävänä oli lähentää korkeakouluja ja elinkeinoelämää edelleen toisiinsa. Ennen kaikkea Sitran oli kuitenkin kansainvälistyttävä.

Mutta miten?

Sitran pelikenttä muuttuu

Uusien toimintalinjojen ja kansainvälisten yhteyksien kartoittamiseksi Sitra laati selvityksen eri maissa toimivien tutkimus- ja innovaatiorahoittajien profiileista, jotka jakautuivat neljään klusteriin. Perustutkimuksen rahoittajiin kuuluivat tiederahoittajat, kuten Suomessa Suomen Akatemia, Euroopan Unionissa tutkimuksen puiteohjelmat, Yhdysvalloissa National Science Foundation ja lukuisat säätiöt meillä ja muualla. Niiden rahoitus oli avustusluonteista ilman pääoman tai tuottojen takaisinmaksua.

Toiseen klusteriin kuuluivat teknologiarahoittajat kuten Suomessa sittemmin Teknologian kehittämiskeskus Tekes, EU:ssa laajat teknologiaohjelmat esimerkiksi avaruusteknologiassa ja lentokoneteollisuudessa ja Koreassa Teknologian kehittämispankki. Niiden rahoitusinstrumentteihin kuuluivat myös riskilainat ja mahdollisista tuotoista maksettavat rojaltit, vaikka rahoitustuottojen asemasta talouden ja teollisuuden uusiutuminen olivat kyllä merkittävämpiä hyötyjä, Routti sanoo.

Kolmas klusteri eli teknologian lisensiointi tähtäsi tutkimustulosten taloudelliseen hyödyntämiseen. Se oli onnistunut hyvin muutamissa johtavissa yliopistoissa, kuten Stanfordissa ja MIT:ssa mutta huonommin pienissä maissa, joissa ideavirta jäi vaatimattomaksi. Niissä tehokkain teknologian siirto tapahtui hyvin koulutettujen opiskelijoiden ja tutkijoiden siirtyessä tutkimusmaailmasta yrityksiin ja muualle yhteiskuntaan.

Neljäs klusteri rakentui tutkimuksen ja rahoituksen sillanrakennukseen eli uuden yritystoiminnan käynnistämiseen ja kasvuun. Usein vielä syntymättömät yritykset ovatkin tavallaan tärkeämpiä kuin vanhat yritykset uudistumisen vauhdin vuoksi. Riskisijoitusten eli Venture Capitalin vauhdittamat uudet yritykset ovatkin usein kasvaneet autotalleista maailman johtaviksi hyvin nopeasti, jopa muutamassa vuodessa.

Suomessa näistä neljästä klusterista tiede- ja teknologiarahoittajat toimivat jo tuolloin suhteellisen hyvin, mutta teknologin siirto ja riskisijoitustoiminta oleellisesti puuttuivat. Niinpä Sitra päätti pureutua näihin mahdollisuuksiin.

Samalla toteutuivat myös kansainvälistymisen tavoitteet. Uudet alat olivat luonteeltaan hyvin kansainvälisiä, mikä tarkoitti parhaiden yhteistyökumppanien etsimistä ympäri maailmaa. Tätä helpotti Sitran liittyminen tutkimus- ja innovaatiorahoittajien yhteisöön National Research and Development Organisation NRDO, jossa olivat mukana mm. British Technology Group, American Reseach Corporation ja USA:n National Science Foundation ja myöhemmin myös European Venture Capital Association.

Sitran pelikenttä muuttui siis täysin ja ensimmäisenä tehtävänä oli ensin oppia itse uudet toimialat ja toiseksi kouluttaa uudet henkilöt näille aloille ja myöhemmin etsiä näille toiminnoille parhaat puitteet.

Vipuvoimaksi pääomasijoitustoiminta

Uuden suunnan vakiintumiseen tarvittiin vielä yksi henkilövaihdos. Vuonna 1986, vuosi sen jälkeen kun Jorma Routti oli aloittanut, Sitra sai uuden asiamiehen Bertil Roslinin lähdettyä Alkon talousjohtajaksi. Hänen tilalleen nimitettiin Finnfundin varatoimitusjohtajana työskennellyt Matts Andersson. Kauppatieteilijä Andersson täydensi tiedehallinnon tuntevaa tieteentekijä Routtia monella tavalla, kuten 15 vuoden kokemuksellaan kehitysmaista, sekä ruotsinkielen taidolla. He olivat maailmankansalaisia molemmat, Andersson kuvaa.

Hänen mukaansa työtarjous tuli kuin ”salama kirkkaalta taivaalta” juuri oikeaan aikaan. Sitä, kuka häntä oli suositellut, uusi asiamies ei saanut koskaan tietää.

Tarjoukseen tarttumiseen vaikutti myös Sitran maine, Andersson kertoo.

”Rahastolla oli hyvä julkisuuskuva ja maine, mikä oli osasyy, sillä Calle oli ollut siitä tarkka.”

Jos Carlsonin linja oli ollut, että rahasto tiedottaa silloin kun tiedotettavaa on, uuden johdon myötä rahaston toiminnan avaaminen julkisuuteen väheni entisestään. Anderssonin mukaan tämä oli puoliksi tiedostamaton päätös.

”Meillä oli semmoinen juttu, että kun kyseessä on julkisrahoitteinen organisaatio, jonka tärkein pääoma on maine, matala profiili ja suppea näkyvyys ulospäin olivat eduksi. Emme halunneet julkisuutta, jopa välttelimme sitä. Turha tiedottaminen ei ole kenellekään hyväksi.”

Niukka tiedotuslinja saattoi välillä kostautua, Andersson myöntää. Erityisesti silloin, kun tuloksia oli tullut ja niistä olisi ollut syytä kertoa. Esimerkiksi julkaisujen osalta.

”Sitä informaation levittämistä emme varmasti osanneet tarpeeksi hyvin. Esimerkiksi jonkin Sosiaalipolitiikka 2017 -raportin osalta oli ehkä 10 seminaaria alan ihmisille, mutta ei oikein mitään muuta.”

Carlsonin jäljiltä Sitra oli Anderssonin mukaan hyvässä kunnossa ja uudella johdolla ”hyvä perintö vaalittavana”. Muutaman kuukauden perehtymisen jälkeen oli silti selvää, että Sitra oli murrosvaiheessa, Andersson kertoo.

”Se oli jonkin verran vanhentunut ja pysähtynyt. Silmiinpistävää oli se, että Sitra kutsui itseään luovaksi, mutta nyt kun rahaston rahoitusinstrumentit olivat muilla jo hallussa ja sen olisi pitänyt uudistua, tuo vaihe oli mennyt umpeen, eikä uutta roolia ollut löytynyt.”

Kyseessä oli selkeä sukupolvenvaihdos, jollaiset aiheuttavat lähes aina tunteita.

”Uudet aina sanovat, etteivät edeltäjät ole seuranneet aikaansa. Pois jääneet katsovat niin ikään tulokkaita kriittisesti”, Andersson naurahtaa ja jatkaa:

”Roslin esimerkiksi näki, ettemme saaneet paljoa aikaan. Mutta kun tulin samaan tilanteeseen, huomasin toimivani samoin: itse katsoin Prihtiä ja Ahoa samalla tavalla.”

Voisi kuvitella, että luotsiksi tuleminen identiteettikriisissä painiskelevaan organisaatioon olisi aiheuttanut paineita.

Itsetutkiskelun välineenä uutta suuntaa etsiessään Sitra käytti vuosien varrella kassaan kertynyttä ylijäämää. Lopulta rahasto loi uudelleen nahkansa, Anderssonin mielestä melko tyylikkäällä tavalla.

Tähän asti Sitra oli ollut kätilönä useissa ympäristö- energia- ja teknologiakysymyksissä, mutta nyt vuorossa oli rahoitusmarkkinoiden uudistus. Nousukausi ei ainakaan vähentänyt sen mahdollisuuksia. Oli päätetty ryhtyä ”oikean” riskisijoituksen käynnistämisessä sanoista tekoihin: tuoda venture capital -sijoitustoiminta Suomeen ja herättää yksityisten ja julkisten organisaatioiden kiinnostus pääomasijoittamiseen.

Pääomasijoitustoiminta Suomeen?

Vuonna 1986 Matts Andersson osallistui pienen suomalaisen asiantuntijanryhmän opintomatkalle Yhdysvaltoihin, jossa hän tutustui pääomasijoitustoimintaan. Teknillisen korkeakoulun teollisuustalouden professori Martti M. Kailan järjestämä matka kesti useita viikkoja. Sinä aikana Andersson vieraili Piilaaksossa majailevissa sijoitusyhtiöissä ja haki tuntumaa siihen, miten asiat oli hoidettu suuressa maailmassa.

Venture capital -sijoitustoiminta ei ollut rantautunut vielä Pohjoismaihin – saati sitten Suomeen. Olihan meillä valtion Teollistamisrahasto, Sponsor sekä Spontel, jotka sijoittivat osakepääomaa ei-julkisesti noteerattuihin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, mutta ne eivät täyttäneet venture capital -toiminnalle ominaisia elementtejä. Yhdysvalloissakin venture capital oli vielä kohtalaisen nuorta, ja rahastot kooltaan vain murto-osa siitä, mitä tänä päivänä.

Andersson ei toki ollut ensimmäinen, joka tähysi venture capitalin suuntaan. Käsite ei ollut rahastossa uusi, sillä edeltävä asiamies Bertil Roslin oli tutustunut pääomasijoitustoimintaan jo vuonna 1982 ollessaan Yhdysvalloissa Eisenhofer-stipendiaattina ja esitellyt sitä Sitrassakin. Yliasiamies C.E. Carlson oli itse asiassa ehdottanut sisäisen kehitysyhtiön perustamista jo 10 vuotta aiemmin.

Tällä kertaa matkalla oli selkeä tavoite:

Sitran uusi johto oli heti aloitettuaan alkanut pohtia keinoja riskirahan saamiseksi yrityksille ja käynnistellä venture capitalin tuomista Suomeen.

Routti ja Andersson tunnistivat rahamarkkinoilla olevat muutokset ja ajattelivat, että pääomasijoitustoiminnasta saataisiin Suomen tarvitsemaa vipuvoimaa. Samalla Sitra ratkaisisi näköalattomuuskriisinsä.

Pääomasijoitustoiminnan käynnistämistä olikin esitetty epävirallisesti Sitran tehtäväksi ainakin Kehitysaluerahaston taholta. Anderssonin mukaan ajateltiin, että Sitra sopi markkinoiden avaajaksi monesta syystä.

”Yritysrahoitus oli siihen aikaan suurin osa Sitran toiminnasta. Sitran käyttämät rahoitusinstrumentit olivat edistyksellisiä ja hyviä mutta kuitenkin jo vähän vanhentuneita, joten niitä oli nykyaikaistettava. Harva ala on yhtä innovatiivinen kuin rahoitusala – siinähän tapahtuu koko ajan muutoksia”, hän sanoo.

Hänen mukaansa yksi tekijä oli myös Sitran taloustilanne, joka oli tuolloin rahaston historian heikoin. Ylimyöntölinjan tie oli kuljettu loppuun jo vuonna 1984, ja rahaston peruspääoman reaaliarvo oli vuonna 1987 enää 67 prosenttia perustamisvuoden tasosta. Toisaalta nyt kun Sitran peruspääoma oli erotettu Suomen Pankin arvopaperisalkusta, rahasto oli entistä selvemmin olemassa.

Peruspääoma oli siirretty talletukseksi luotolliselle sekkitilille, jolla alettiin maksaa johtokunnan esittämää ja pankkivaltuusmiesten vahvistamaa vuotuista korkoa. Suomen Pankki oli lunastanut Sitran joukkovelkakirjalainat niiden nimellisarvosta ja rahastoinut ne pankkiin. Myynnistä ja niiden koroista oli karttunut tilille noin yhdeksän miljoonaa markkaa.

Sitran säännöt eivät määrittele, mihin rahasto sijoittaa pääomansa, joten nyt haluttiin lähteä kokeilemaan yritysrahoitusmuotoa, jossa rahoittaja voisi odottaa tuottoa, jolloin myös oma rahoituspohja pysyisi vakaampana. Tähän mennessä rahastolla, jonka piti elää tuotoillaan, oli ollut pienet mahdollisuudet saada rahaa takaisin.

Venture capitaliin veti myös sen aidosti kansainvälinen ulottuvuus sekä rahaston luonne, jonka mukaisesti oli etsittävä uutta, oltava innovatiivinen ja rohkea, tehtävä avauksia ja annettava herätteitä. Rahastohan saattoi käynnistää hankkeita ennakkoluulottomasti ja nopeastikin. Tämän lisäksi pääomasijoitustoimintaa voitiin ajatella sekä rahoitustoimintana että yleishyödyllisenä toimintana.

”Ajattelimme, että jos saamme tarpeeksi todisteita siitä, että venture capital sopii meille, niin kokeillaan edes. Koska kukaan muu Suomessa ei tiedostanut tätä riskisijoitusalaa, päätimme ottaa tehtäväksi näyttää, miten se toimii.”

Johdon aatteet osuivat oikeaan.

Tuomo Särkikoski kirjoittaa kirjassaan Sitra – Tulevaisuus tehtävänä, että riskirahoituksen kysyntä oli kasvussa ja tutkimustarve esimerkiksi joustavan tuotannon ja biotekniikan osalta lisääntymässä. Sitä eivät tarvinneet enää vain pienet ja keskisuuret yritykset, vaan myös uudistuvat suuryritykset, kuten elektroniikkateollisuutta kehittävä Nokia. Uudet tarpeet oli huomattu eduskuntaa myöten: kesällä 1986 eduskunta oli käsitellyt sijoitusrahastoja koskevaa lakiehdotusta.

Riskisijoitusala oli siis kypsä tuotavaksi Suomeen. Pankkivaltuusmiehet ja hallitus antoivat tukensa Sitralle, olivat jopa innostuneita, Andersson muistelee. Suomessa oli pitkään pelätty monikansallisia yrityksiä, mutta ei enää, tai ainakaan Sitrassa ja sen liepeillä. Rahoitusmarkkinoiden vapautumiseen, kuten pankkien korkosäännöstelyn purkamiseen ja pitkäaikaisen ulkomaisen luotonsaannin helpottumiseen suhtauduttiin pikemminkin innostava haasteena.

”Olisi se tullut tänne ilman Sitraakin, mutta näin vähän nopeammin. Julkisen organisaation tehtävänä ei tietenkään voinut olla muuta kuin ottaa tiennäyttäjän rooli ja vauhdittaa kehitystä, vaan tarvittiin yksityistä pääomaa. Eikä sitten mennytkään kuin muutamia vuosia, kun Kera perusti oman pääomasijoitusyhtiön ja pankit, sijoitusyhtiöt sekä eläkeyhtiöt kiinnostuivat.”

”Minusta se kertoi menestyksestä, siitä että olimme olleet oikeilla jäljillä.”

Mutta ennen kuin riskisijoitusalaa lähdettiin käynnistämään, selviteltiin vielä lisää, kuten tapana oli. Keväällä 1987 valmistui esitutkimus markkinalähtöisestä tuotekehitystoiminnasta, jossa yritysten kansainvälistyminen ja riskirahoitus yhdistettiin ajatukseen kokonaisvaltaisesta innovaatioketjusta ja asiakaslähtöisestä tuotekehityksestä. Siinä todettiin, että tuotekehitysrahoitus oli lisääntynyt voimakkaasti, mutta kansainvälisen markkinoinnin riskirahoitusta pidettiin yhä kehittymättömänä.

Lisäksi venture capitalista teetettiin selvitys kasvualoilla toimivien pienten ja keskisuurten yritysten riskirahoituksesta. Siinä esiteltiin termi venture capital eli riskipääoma sekä avattiin toimintamallia.

Mallissa, jota Sitra oli tuomassa Suomeen, oli erillinen hallinnointiyhtiö ja hallinnointisopimus, joka reguloi yritystoimintaa. Sopivaa yritysmuotoa mietittäessä päädyttiin kommandiittiyhtiöön.

Ideana oli, että vähemmistösijoituksia tekevä hallinnointiyhtiö toisi kohdeyrityksille lisäarvoa. Toisin sanoen sijoittaja ymmärtäisi teknologiaa, yritystaloutta sekä markkinoita niin syvällisesti, että siitä olisi yritykselle hyötyä. Samalla se toisi yritykseen corporate governancea eli oikeaa hallintotapaa ja vaikuttavuusanalyysiä esimerkiksi eettisten, sosiaalisten ja ympäristökriteerien täyttämiseksi.

Tämä on tosin toteutunut vasta 2000-luvulla, jos vieläkään, Andersson myöntää.

Laki jarruttaa riskisijoitustoimintaa

”Yhtenä viikonloppuna luimme Hesarista, että ’Sitran rahoitus uusiksi’. Maanantaina kaikki olivat ihan äimistyneitä, että mitä, loppuuko meiltä työt. Se pääomasijoittaminen tuli vaivihkaa, eikä se ollut organisoitua niin että olisi julistettu uusi strategia hienolla logolla. Alettiin vain tehdä.”

Näin muistelee informaatikko Liisa Korpi-Tassi vuotta 1987, kun rahasto alkoi tehdä ensimmäisiä sijoituksia koeluonteisesti ja kehittää uusia rahoitusmuotoja markkinoinnin riskirahoitus -projektissa. Sitra aikoi sijoittamalla alkaa avata ovia suomalaisille yrityksille kansainvälisille markkinoilla, mutta kovaa hälyä siitä ei muutamaa otsikkoa lukuun ottamatta pidetty, ei talon sisällä kuin ulkopuolellakaan.

”Ei ollut yhtään strategiakokousta tai piirretty organisaatiokaaviota uusiksi. Se sopi luonteelleni, ettei ulkopuolisia yrityskonsultteja tarvita, vaan tehdään itse. Niitä laatikoita alettiin piirrellä vasta Aatto Prihtin aikana”, selittää Andersson.

Sitra oli tarkistanut yleistavoitteitaan, jotka nähtiin pääpiirteittäin ajanmukaisiksi. Rahoitushankkeisiin sovelletut valintakriteerit, kuten tuotteiden ja menetelmien tekninen uutuusarvo ja liiketaloudellinen potentiaali, katsottiin edelleen käyttökelpoisiksi. Yritysrahoitus puolestaan suunnattiin teknologian kaupallistamiseen ja kotimaisten ja kansainvälisten yhteistyöverkostojen rakentamiseen.

Sitran uusi toimintastrategia rakentui 1980-luvun lopulta alkaen pitkälti venture capital -toiminnan varaan. Rahasto alkoi edistää pääomasijoitusmarkkinoiden tuloa Suomeen riskisijoituksen pelisääntöjä kehittämällä. Vuonna 1988 Sitra kutsui koolle kehitysyhtiöiden toimintaa käsittelevän kokouksen, johon osallistuivat kauppa- ja teollisuusministeriö, Kehitysaluerahasto, Tekes sekä Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin Skopin omistukseen siirtynyt Teollistamisrahasto. Rahasto alkoi myös julkaista Venture-tiedotteita, jotka kertoivat alan kansainvälisistä käytännöistä.

Syynä siihen, ettei riskisijoitustoimintaan hypätty rytinällä oli Suomen laki. Sitra saattoi myöntää lainaa, mutta rahasto ei saanut tehdä oman pääoman ehtoisia sijoituksia. Siksi aluksi oli turvauduttava takaporttiin.

”Kiersimme lakia sitä rikkomatta”, Matts Andersson kertoo.

Ensimmäinen tällainen kiekautus oli Otaniemen teknologiakylässä toiminut Tekinnova-niminen yhtiö, jonka Sitra perusti Teknillisen korkeakoulun kanssa. Tekinnovalle myönnettiin lainaa, jota yhtiö sitten käytti sijoittaakseen sopiviin teknologiayrityksiin. Tekinnovaan palkattiin toimitusjohtaja, mutta Sitra istui hallituksessa ja käytännössä päätti, mihin rahaa ohjattiin. Anderssonin mukaan ICT:hen.

”Uutta tuotanto- ja materiaaliteknologiaa, sensoreita, laidasta laitaan.”

Samanmoisia kehitysyhtiöitä ja rahastoja perustettiin tämän jälkeen muiden teknologiakylien ja rahoituslaitosten kanssa yliopistojen yhteyteen. Ne eivät kuitenkaan olleet vain välineitä pääomasijoittamisen kokeilemiseen, vaan niiden avulla rahasto saattoi tukea yliopistojen ja korkeakoulujen yhteydessä toimivia teknologiakeskuksia apuyhtiöiden kautta rahoittamalla. Sitra oli nimittäin löytänyt uuden tehtäväalueen tiedeklusterista.

Eurooppalaista tutkimuksen ja rahoituksen kenttää selvittäessään se oli pannut merkille, että tutkimuslöydöksiä hyödyntävät aloittelevat yritykset tarvitsivat riskirahoitusta.

Tuottoisia nuo ensimmäisten apuyhtiöiden kautta tehdyt sijoitukset eivät kuitenkaan olleet. Anderssonin mukaan syynä oli se, ettei Suomessa ollut vielä tarpeeksi osaavia ihmisiä, ei sopimusjuridiikkaa, kansainvälisiä verkostoja tai kanavia. Tuottoja alettiin saada vasta 1990-luvun loppupuolella.

”Se oli vähän kuin pikkulapsi, joka opettelee kävelemään. Ensin täytyy ryömiä vähän aikaa.”

Sitran puute, se ettei rahasto voinut tehdä omarahoitteisia sijoituksia kansainvälisiin pääomarahoitusyhtiöihin ja rahastoihin ja ryhtyä suoraan yritysten omistajaksi, alkoi vähitellen kuitenkin painaa. Olisi luotava parempia edellytyksiä riskipääomarahan tarjoamisen lisäämiseksi, mutta miten, kun Sitran kädet olivat sidotut. Carlsonin vuonna 1974 esittämä ajatus organisaatiomuutoksesta ja ”Sitra Oy:stä”, nousi jälleen esille, entistä vahvemmin. Ratkaisu asiaan saataisiin kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1991.

Johtamiskoulutus jatkuu

Toki muutakin tapahtui. 1980-luvulla Sitran rooli yhteiskunnallisten päättäjien kouluttajana nousi yhä tärkeämmäksi. Jorma Routti jatkoi talouspolitiikan johtamiskursseja C. E. Carlsonin jalan jäljissä, mutta organisoi niiden järjestelyn puhtaasti yliasiamiesvetoisesta mallista uudelleen.

Valtiovarainministeriön maksamien kurssien ”pääekonomistiksi” palkattiin erikoistutkijana työskennellyt Kari Tolvanen (josta tuli myöhemmin asiamies). Tolvaselle konsepti oli tuttu, sillä hän oli aiemmin ollut avustamassa kurssien järjestämistä.

Vielä tuossa vaiheessa kursseilla oli vahva side valtiovarainministeriöön. Tolvasen työtä ohjasi neuvottelukunta, jonka kanssa päätettiin painotuksista sekä osallistujista. Neuvottelukunnan tapaamisiin ei ollut puutetta tulijoista.

”Puolueet, eturyhmät ja tutkimuksen ja koulutuksen sekä median johtajat olivat aina paikalla. Lähinnä kaikki puhuivat omista asioistaan, jotka halusivat saattaa valtiovarainministeriön tietoon”, Tolvanen sanoo ja naurahtaa.

Myöhemmin kurssit siirtyivät kokonaan Sitran vastuulle ja maksettavaksi.

Carlsonin jälkeen kurssien ohjelma rakentui entistä tiiviimmin puhujien varaan. Tolvasen mukaan luennoitsijavalinnoissa tärkeintä oli olla tasapuolinen ja puolueeton sekä huomioida useita näkökulmia. Välillä käytettiin tarkoituksella ”taistelupareja”, jotka edustivat vastakkaisia näkökantoja.

”Puhujilla luotiin haluttavuuden statusta. On nimittäin tärkeää tietää, keitä muita on tulossa, olenko oikeassa joukossa. Siksi meidän täytyi saada kovia puhujia. Heidät arvosteltiin, ei osanottajia. Se ei ollut kaikille puhujille helppo pala purtavaksi”, Jorma Routti kertoo.

Hänen mukaansa 1980-luvun loppuun mennessä lähes kaikki kansanedustajat olivat käyneet kurssilla.

Johtamiskurssi oli harvinainen tilaisuus monellakin tavalla.

”Oli hienoa saada virkamiehet ja eri puolueiden kansanedustajat yhteen niin, että voitiin puhua Suomi-strategioista ilman, että kenenkään tarvitsi olla äänestäjiensä marionetti mielipiteissään”, Routti sanoo.

”Sitralle se taas loi yhteiskunnallisen kaikupohjan. Se oli arvokas yhteiskunnallinen tehtävä, joka toi laajemman sosiaali- ja koulutuspolitiikan sekä vastuukentän rahoituksen rinnalle. Sen lisäksi että palvelimme eduskunnan intressejä, tehtävä auttoi itsenäistymisessä Suomen Pankista. Siitä saattoi olla ylpeä niin kauan, kun Suomella meni hyvin.”

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Sitra järjesti myös ekonomistien täydennyskoulutuksia. Yksi usein pyydetyistä puhujista oli Bengt Holmström. Kari Tolvasen mukaan kurssit loppuivat, kun huomattiin, että se joukko joka oli ollut tarkoitus kouluttaa, oli saatu koulutettua.

1990-luvun alussa myös suunniteltiin ja käynnistettiin HAUSin ja LIFIMin kanssa yhteistyönä Strategisen muutoksen johtamisohjelma, jonka tavoitteena oli tuoda julkisen sektorin ylimmän johdon käyttöön yritysten konsernijohdon menetelmiä.

”Yksi järjestettiin, mutta laman painettua päälle jo ensimmäinen kurssi otti tehtäväkseen etsiä ja löytää teitä ulos lamasta. Seuraavan kurssin sisältö ja nimikin muutettiin tätä vastaavasti ”Kansallisen strategian kehitysohjelmaksi”. Laman lisäksi tähän oli syynä se, että osoittautui vaikeaksi tuoda yritysjohdon menetelmiä julkisen sektorin johtamiseen. Valtio ja julkinen sektori kun ei ole mikään yritys, joka voi ulkoistaa väärien valintojensa seuraukset”, Tolvanen sanoo.

Teknologiahankkeiden tukemisesta lääkekehityksen rahoittamiseen

1980-luvulla Sitrassa oli käynnissä myös useita suuria yleishyödyllisiä teknologiahankkeita. Tietotekniikka teki vähitellen tuloaan tavallisten ihmistenkin elämään, ja automatisaatio ja joustava tuotanto olivat päivän sanoja.

Kielikone-projektissa esimerkiksi kehitettiin automaattista kielenkääntämisohjelmaa.

Kielikoneesta alkunsa saaneet kielityökalut ovat edelleen laajasti käytössä MOT-online-tuotteena.

Opetusministeriön kanssa puolestaan hankittiin kouluihin PC-tietokoneita ja opetettiin käyttämään niitä. Kansallisessa TES-projektissa (Technology-Economy-Society -projekti) selvitettiin uuden teknologian kehitysmekanismeja, taloudellisia ehtoja ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tuotekehityspuolella rahoitettiin vaikkapa Neuromag-aivokartoitinta, videoneuvotteluihin soveltuvaa ”kuvapuhelinta” ja Sampower-vapaamäntämööttoria.

Sitra lähti rahoittajaksi myös useisiin lääkefirmojen hankkeisiin. Orion-yhtymän lääketeollisuusryhmän sekä Oulun yliopiston tutkijoiden yhteishankkessa etsittiin keinoja syövän toteamiseen ja hoitoon. Suomalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat olivat havainneet, että syöpäsolut saivat aikaan kollageenia hajottavaa entsyymiä, kollagenaasia. Ajateltiin, että jos entsyymin olemassaolo ihmiskehossa voitaisiin luotettavasti mitata, saataisiin todiste syövän esiintymisestä.

Löydöstä seuranneessa Sitran rahoittamassa hankkeessa etsittiin menetelmää kollagenaasin mittaamiseksi. Tarkoituksena oli kehittää syöpälääke saman periaatteen pohjalta.

Tutkijat testasivat työhypoteesia hiirikokeilla, mutta kollagenaasin puhdistamisessa ja vasta-aineiden valmistuksessa ilmeni ongelmia. Lisäksi Yhdysvalloista saatiin tutkimustuloksia, joiden mukaan kollagenaasi ei olisikaan spesifinen syövän osoittaja, koska sitä erittyi runsaasti myös verisuonten ja istukan muodostumisen sekä tulehdussairauksien ja haavan paranemisen aikana.

Koska perushypoteesi ei osoittautunut oikeaksi, Orion-yhtymän johto piti tutkimusten jatkamista turhana. Hankkeen päätyttyä Orion siirsi jo Englannissa ja Yhdysvalloissa hyväksytyn patentin omistusoikeuden takaisin keksijöille. Nämä uskoivat vielä löytävänsä ideasta kaupallisia mahdollisuuksia ja alkoivat etsiä kansainvälistä kumppania.

Lääkekehityksen lisäksi rahasto operoi myös sairaaloiden tutkimus- ja hoitokäytäntöjen kehittämisen saralla. Sitra rahoitti muun muassa vanhuusväestön suurimmaksi ongelmaksi ennustettuun dementiaan, diabetekseen sekä vanhuusiän masennukseen liittyviä tutkimuksia.

Vuosikymmenen lopussa ja 1990-luvun alussa Sitra rahoitti sosiaali- ja terveysministeriön hanketta, jossa professori Jorma Palon ja dosentti Raimo Sulkavan johdolla kehitettiin dementian tutkimus- ja hoito-ohjelma. Muistisairaita ei kutsuttu vielä muistisairaiksi, mutta jo tuolloin arveltiin, että heidän määränsä lisääntyisi tulevaisuudessa jyrkästi.

Tuloksena oli perusterveydenhuollon lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan käyttöön tarkoitettu kirja Dementia – Tutkimus ja hoito (1989), jossa selostettiin muun muassa dementian yleisyyttä, syitä, diagnostiikkaa sekä tutkimus- ja hoitoperiaatteita. Tavoitteena oli parantaa erityisesti dementian varhaisdiagnostiikkaa hoidettavissa olevien dementiamuotojen löytämiseksi ja tukitoimien suunnittelemiseksi, lisätä potilaan ja hänen läheistensä tietoja sekä toteuttaa tutkimukset ja hoito parhaalla mahdollisella tavalla.

Oppaassa hahmoteltu hoito-ohjelma otettiin innostuneesti vastaan, ja se sai runsaasti myönteistä julkisuutta.

Toinen uraauurtava hoitomenetelmiin ja -suosituksiin liittynyt tutkimus koski diabetesta. Tämän Roslin muistaa hyvin.

”Siinä kiinnitettiin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, että liikunnalla ja ruokavaliolla voidaan korvata medikliinistä hoitoa.”

Suomen Diabetesliiton toteuttamaa tutkimushanketta johti professori Esko Nikkilä.

Oli havaittu, että Suomessa diabeteksen hoitoon käytettiin melkein kaksinkertainen määrä lääkkeitä verrattuna muihin Pohjoismaihin. Lisäksi eräillä lääkkeillä oli haitallisia sivuvaikutuksia. Koska oikea ruokavalio vähensi diabeetikoiden lääkitystä, katsottiin, että hoidon painopiste pitäisi siirtää lääkehoidosta ravitsemusterapiaan.

Vuonna 1980 Sitra julkaisi liiton ja lääkintöhallituksen yhdessä laatiman suosituksen ruokavaliohoidosta, joka sai erittäin hyvän vastaanoton. Tämän pohjalta liitto laati Sitran rahoituksella vielä kaksi käytännön opasta, toisen diabeetikoille, toisen diabeteshoitajille.

Vuosikymmenen vaihteessa rahoitettiin Psykiatrian tutkimussäätiön tutkimusta, joka koski vanhusten tahdosta riippumatonta sairaalahoitoa ja vanhuusiän masennustiloja. Useiden kirjoittajien yhteishankkeen toteutti Psykiatrian tutkimussäätiö ja sen tuloksena julkaistiin opas, joka antoi tietoa masennuksen tunnistamisesta, minkä lisäksi se esitteli hoitomahdollisuuksia ja opasti niiden käyttöön.

Tavoitteena oli tukea ja rohkaista perusterveydenhuollon työntekijöitä havaitsemaan masennus ja hoitamaan siitä kärsivää vanhusta. Kirjoituksia yhdisti ajatus yksilöllisestä, kunkin vanhuksen elämäntilanteesta lähtevästä hoidosta.

Tässä artikkelissa käytetyt lähteet.

Mistä on kyse?