Kuva: Sitra

Julkaistu 05.12.2014

Sitran trendit: Eriarvoisuus kasvaa

Tarvitaanko nuorten syrjäytymisestä enemmän keskustelua, tutkimusta vai käytännön toimia?
Kirjoittaja
Ohjelmapäällikkö, Lasten ja nuorten hyvinvointi ja terveys (SKIDI-KIDS) -akatemiaohjelma

Jukka Reivinen oli Suomen Akatemiasta työvaihdossa Sitrassa alkuvuodesta 2014.

Sitran trendit -artikkelisarjassa käydään läpi lokakuussa 2014 julkaistun Sitran trendilistan trendit yksitellen erilaisista näkökulmista. Tämä artikkeli on sarjan neljäs.

Keskustelu yhteiskunnan eriarvoistumisesta on jälleen pinnalla. Nuorten syrjäytyminen on tutkitusti yksi suomalaisten suurimmista huolenaiheista. Tarvitaanko nuorten syrjäytymisestä enemmän keskustelua, tutkimusta vai käytännön toimia?

Poliittiset päättäjät, lasten ja nuorten kanssa työtä tekevät käytännön toimijat, tutkijat sekä kansalaiset ovat viime aikoina keskustelleet paljon lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Aihepiiri on noussut vahvana politiikan tekijöiden agendoille ja ongelmalle on vaadittu nopeita ratkaisuja.  Tutkimusmaailmassa taas on herännyt epäilyjä politiikan toimijoiden kapea-alaisuudesta, poliittisten irtopisteiden kalastelusta sekä monimutkaisten ilmiöiden liiallisesta yksinkertaistamisesta ja mekanisoimisesta. Julkisen talouden ongelmat ja tarve sosiaalikulujen alentamiseen on saattanut myös ruokkia keskustelutapaa, jossa sosiaalisista ongelmista puhuttaessa painotetaan ennen kaikkea niiden taloudellisia seuraamuksia. Tällöin korostuu yksilön näkeminen taloudellisena yksikkönä, jota mitataan ja arvotetaan hänen aiheuttamiensa sosiaalikulujen, työpanoksen tai menetetyn työpanoksen kautta.

Keskustelun intensiivisyyteen ovat saattaneet vaikuttaa myös yksittäiset ”moraaliset paniikit” kuten perhesurmat, kouluampumiset ja nuorisotyöttömyyden nousu. Julkista keskustelua ei ole hallinnut ajatus hyvän ja arvokkaan elämän mahdollistamisesta kaikille tai myönteisyyden periaate, vaan kriisiytymisen ja uhkakuvien sävyt. Lapsen tai nuoren näkymättömämmät kokemukset, kuten koulukiusaamiset, yksinäisyys, näköalattomuus tai yhteenkuuluvuuden tunteen puute ovat saattaneet hukkua näkyvämpien mediatapahtumien alle.

Keskustelu nuorten hyvinvoinnin tilasta on törmännyt selkeisiin määritelmäongelmiin. Millä kriteereillä nuorta tulisi pitää syrjäytyneenä tai lasta syrjäytymisvaarassa olevana ja missä määrin tällaiset kriteerit ovat suhteellisia ja kulttuuri- tai kontekstisidonnaisia? Edelleen voidaan esittää kysymys kriteeristön neutraaliudesta ja taustavaikuttimista. Kuinka paljon syrjäytymisen määrittely nojaa yksilön omaan kokemukseen asemastaan tai omista vaikutusmahdollisuuksistaan, johon hän on päätynyt joko omien tietoisten tai pakon edessä tehtyjen valintojen ja ajautumisen seurauksena? Vai onko tärkeämpää se, mitä yhteiskunta odottaa ja pitää väljienkin normien mukaisena tapana elää, tai minkä mahdollisen välinearvon tai ”velallisen” yhteiskunta näkee yksilössä?

Nuorista, nuorten elinoloista sekä asenteista ja tulevaisuudennäkymistä on paljon tilasto- ja tutkimustietoa.  Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta (Nuora) on jo vuodesta 1994 lähtien ja myöhemmin yhdessä Nuorisotutkimusverkoston kanssa julkaissut Nuorisobarometria. Nuora, Nuorisotutkimusverkosto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ovat yhdessä vuodesta 2001 lähtien julkaisseet Nuorten elinolot -vuosikirjaa. Syrjäytymisteemaa on käsitelty edellä mainittujen kirjasarjojen useissa osissa. Sami Myllyniemi ja Mika Gissler toteavat vuoden 2012 Nuorten elinolot -vuosikirjassa, että syrjäytymistä tai syrjäytymisvaaraa ei voi mitata sellaisenaan, vaan se on aina ensin operationalisoitava mitattaviksi suureiksi. Valitut suureet voivat vuorostaan antaa hyvin erilaiset kuvat ilmiön laadusta ja laajuudesta.

Tilastoinnin kategoriat, rajoitukset ja tilastojen instituutiosidonnaisuus voivat luoda myös ”tilastoista syrjäytymistä”. Pekka Myrskylä kirjoittaa katsauksessaan ”Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret?”, että vuonna 2010 tilastoista oli löydettävissä 51 341 syrjäytynyttä 15–29-vuotiaiasta nuorta (noin 5 % ikäluokasta). Heillä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eivätkä he opiskele tai ole työelämässä. Tästä ryhmästä 32 511 nuorta (noin 3 % ikäluokasta) ei ole ilmoittautunut työttömiksi työnhakijoiksi, joten heistä ei tiedetä mitään. Tätä ryhmää Myrskylä kutsuu syrjäytymisen kovaksi ytimeksi. Vähättelemättä tähän ryhmään kuuluvien nuorten mahdollisia ja todennäköisiäkin ongelmia, voi silti kysyä missä laajuudessa kyseessä on todellinen yhteiskunnallinen ongelma ja missä määrin tilastotekninen rajoite tai tilastojen luoma ilmiö?

Niin tai näin, syrjäytymisen määrittelyyn liittyvästä problematiikasta ja valittuun kriteeristöön sisältyvästä ennakkoasetelmasta huolimatta, julkisessa keskustelussa on puhuttu lähinnä koulutuksellisesta ja työmarkkinoilta syrjäytymisestä, tyypillisistä ja selkeimmin ilmenevistä ja mitattavista institutionaalisista kiinnittymispinnoista yhteiskuntaan. Syrjäytyminen ei tietenkään ole binäärinen joko/tai -ilmiö, vaan jatkumo, monisyinen prosessi, jossa yksilö vähitellen ajautuu näiden instituutioiden ulkopuolelle. Ulkopuolisuuden, riittämättömyyden ja yhteiskuntaan kiinnittymisen puute voi johtaa työnsaantiongelmiin ja edelleen muihin sosioekonomisiin vaikutuksiin, kuten terveydelliseen eriarvoistumiseen. Prosessit voivat olla kehämäisiä, itseään ruokkivia ja voimistavia. Hyvän ja tyydyttävän elämän voi elää varmasti useammalla kuin yhdellä tavalla, mutta vastentahtoinen marginaaliin ajautuminen ei ole yksilön eikä yhteiskunnan edun mukaista.

Yhteiskunnan reaktiot

Viime vuoden aikana (2013) ilmestyi kolme kokoavaa ja laajempaa katsausta lasten ja nuorten syrjäytymiseen liittyvästä aihepiiristä (Ristolainen ym. 2013; Sipilä ja Österbacka 2013; Notkola ym. 2013). Lisäksi STM:n Lasten ja nuorten terveyden ja hyvinvoinnin neuvottelukunta julkaisi toimikautensa lopussa katsauksen lasten, nuorten ja perheiden palvelujen tilasta sekä suosituksensa palvelujen kehittämiseksi (Pelkonen ym. 2013). Viime vuonna työnsä sai päätökseen myös Toimiva lastensuojelu -työryhmä (Kananen ym. 2013).

On huomionarvoista, että kaikki edellä mainitut katsaukset ovat syntyneet valtion politiikkatoimijoiden tilauksesta (Valtioneuvoston kanslia, Valtiovarainministeriö, Eduskunnan tarkastusvaliokunta, Sosiaali- ja terveysministeriö). Suomalaiset eturivin tutkijat ja asiantuntijat ovat vastanneet katsauksien tekemisestä, joten asiantuntemus on varmasti ollut riittävää. Toimeksiantajat ovat todennäköisesti ainakin karkeasti asemoineet katsauksien rajaukset, mikä tietysti määrittelee katsauksien tulokulmat. Koska kyseessä ovat olleet nimenomaan tilannekartoitukset Suomessa, kansainvälisiä vertailuja eri käytännöistä muissa maissa on sisällytetty katsauksiin vain rajoitetusti. Tämä voi olla perusteltua, koska käytäntöjen kulttuuri- ja järjestelmäsidonnaisuus vaatisi yksittäisten esimerkkien huomattavasti laajempaa ja syvällisempää tarkastelua sekä kulttuurista vertailua.

Lähes kaikissa katsauksissa nostetaan esiin samantyyppisiä kehittämisehdotuksia, joissain yleisemmällä tasolla, joissain yksityiskohtaisemmin: lasten, nuorten ja perheiden palvelujen paremman koordinaation ja yhden palveluluukun periaatteen vaatimus, räätälöityjen palvelujen tarve, toimijoiden moniammatillisuuden lisääminen, hallinnon siiloutumisen purkaminen ja poikkihallinnollisuuden lisääminen, kuntien vastuun korostaminen (tosin tällä hetkellä varsin ongelmallisessa taloudellisessa tilanteessa), ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen panostaminen korjaavien toimenpiteiden sijasta, sekä eri käytäntöjen (kustannus)vaikuttavuuden tutkimuksen lisääminen.

Tilanteen paradoksaalisuutta korostaa se, että yleisesti tunnutaan tietävän mitä pitäisi tehdä, mutta joko rakenteiden perusteelliseen muuttamiseen ei löydy poliittista tahtoa, muutokset ovat poliittisesti vaikeasti toteutettavissa tai yksittäiset toimivatkin käytännöt eivät keskustele toistensa kanssa tai saattavat jopa törmätä toisiinsa.

Kokonaisvaltainen näkemys ja ohjaus puuttuvat. Hallinto on hajautettu tulosohjauksen epistolaa järjestelmällisesti noudattaen sirpaleisiksi tulosyksiköiksi. Näin ollen kansalaisasiakas-palveluntuottaja -asetelma on johtanut osaoptimointiin ja lyhytnäköisyyteen. Jos on ollut mahdollista siirtää ihminen pois hallintosektorin omalta luukulta toiselle, niin näin on saattanut olla tarkoituksenmukaisempaa menetellä kokonaishyödyn koordinaation puuttuessa.

Äärimmäisen tiukasti ja lyhytjänteisesti resursoitu järjestelmä on saattanut luoda myös täysin epätarkoituksenmukaisia asetelmia. Kuten Matti Rimpelä on todennut, nuori kohtaa yhteiskunnan negatiivisen asiakkuuden kautta. Kuntien kehysbudjetointi ja säästöt suosivat vain välittömästi pakollista, korjaavaa ja ongelmalähtöistä toimintaa ennaltaehkäisyn sijasta. Kunnat tuottavat resurssipulassa vain pakolliset palvelut. Ennaltaehkäisevän toiminnan kustannusvaikuttavuus ei mahdu kehysbudjetoinnin algoritmeihin. Tuotetaanko siis hyvinvointi- vai syrjäytymispalveluja ja mitataanko vain palvelujärjestelmän käyttöä ja sen hintaa, eikä sen varsinaista vaikuttavuutta?

Niin muuttuu maailma

Lasten ja nuorten syrjäytymistä ei voi käsitellä erillisenä ilmiönä ilman kytkentää muuhun yhteiskuntaan, sen tapahtumiin ja trendeihin. Yhteiskunta eriarvoistuu, mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu koko väestön osalta ja sosioekonomiset vaikutukset, kuten terveys- ja hyvinvointierot, jopa erot elinajanodotteessa, ovat kasvaneet (Aittomäki ym. 2014). Suomi on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ja kansainvälisesti verraten monet asiat ovat meillä hyvin. Trendi on silti huolestuttava.

Samaan aikaan, kun suurimmalla osalla väestöstä on ainakin aineellisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin, osa väestöstä sinnittelee hyvin pienillä tuloilla. Köyhissä perheissä elävien lasten määrä on lisääntynyt 1990-luvun laman jälkeisistä vuosista – vuodesta 1995 vuoteen 2007 lähes kolminkertaiseksi – ja lapsiperheiden köyhyyden on osoitettu olevan merkittävä riski lapsen tai nuoren myöhemmälle elämänhallinnalle (Salmi ym. 2009). Huono-osaisuuden on osoitettu olevan myös vahvasti ylisukupolvisesti periytyvää. Peruskoulun jälkeiseen opiskeluun ja työelämään liittyvät arvostukset ja kunnianhimon taso kulkevat suvussa ja koulutustaso tai oikeastaan koulutuksen puute on merkittävin pudokkuutta ennustava tekijä. Sosioekonomiset erot eivät ole ainoa riskitekijä syrjäytymiselle, mutta tuloeroillakin on merkitystä.

Maailmaan ja yhteiskuntaan ei synnytä työikäisinä, eikä täältä ainakaan vielä toistaiseksi ole tarkoitus poistua työikäisenä. Nuoretkaan eivät ole siis pelkästään tulevia työikäisiä aikuisia. Lapset, nuoret, työikäiset aikuiset ja vanhemmat ihmiset tulisikin nähdä ensisijaisesti yhteisön täysivaltaisina jäseninä, eikä bruttokansantuotantoon asemoituina tuottavina tai kuluttavina asiakaskansalaisina. Eihän yhteiskuntakaan ole pelkästään ekonomisesti optimoitu systeemi.

Onkin siis mielenkiintoista pohtia, miksi nuorten syrjäytymiskeskustelua värittää edelleen pelastava ja ruotuun palauttava ”kampanjakeskeisyys”. Yksittäiset, vaikka ehkä vaikuttavatkin pienimuotoiset projektit ja hankkeet saattavat hallita ja lunastaa hetkellisellä näkyvyydellään paikkansa, mutta onnistuneetkaan kokeilut eivät välttämättä päädy laajaan käyttöön tai ovat luonteeltaan kapea-alaisia. Toimivampi koordinaatio odottaa edelleen tulemistaan.

Nykyiset nuoret ovat syntyneet entistä monimutkaisempaan maailmaan, joka  muuttuu nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Elämme globalisoitumisen aktiivista vaihetta, joka muuttaa muun muassa työelämää ja työelämän vaatimuksia radikaalisti. Suorittavan työn määrä vähenee samanaikaisesti kun korostetaan erikoisosaamisen ja moniosaajuuden tarvetta. Yleinen epävarmuus lisääntyy, elämä pirstaloituu ja sen ennustettavuus heikkenee.

Samanaikaisesti korostetaan kilpailun välttämättömyyttä ja  kulttuuri palvoo menestyjiä. Tavallisuus ja keskinkertaisuus eivät enää riitä olemassaolon oikeutukseksi ja yhteisön hyväksynnän perusteiksi. Koheesiota ja kollektiivista vastuuta korostava kulttuuri ei ole muodissa. Tämä johtaa helposti riittämättömyyden tuntemuksiin. Yksilöllisyyden nousu kulttuuriseksi ideaaliksi, valinnan vapaus itsetarkoituksellisena normina ja liian varhainen ja kohtuuttoman suuri vastuu omista valinnoista voi asettaa nuoren turhan suurien haasteiden eteen.

Vapaus ja vastuu valinnoista ja valintojen seurauksista voi kuitenkin johtaa myönteisempään lopputulokseen, jos nuorella on valintojen tekemiseen riittävät työkalut ja elämän tukirakenteet ovat kunnossa. Vapauden eetoksen ambivalentti luonne (vapaus jostakin vai vapaus johonkin) yhdistettynä yhteiskunnan normien samanaikaiseen kiristymiseen herättää silti perustavaa laatua olevan kysymyksen: Syrjäytyykö yksilö vai syrjäyttääkö järjestelmä?

Entä sitten – yhteiskunnan ja tutkimuksen haasteet

Kun halutaan tukea lapsia ja nuoria, on ensisijaisesti tuettava perheitä, koteja ja lasten muita kasvuympäristöjä pelkän syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tunnistamisen sijaan. Luokittelu syrjäytyneeksi tai syrjäytymisvaarassa olevaksi voi sisältää riskin stigmatisaatiosta, joka saattaa pahimmillaan edelleen heikentää nuoren mahdollisuuksia päästä omille jaloilleen. Tunnistaminen edellyttää siten aina myös rakentavia jatkotoimenpiteitä.

Onnistuneimmin kohdistunut tukeminen edellyttäisi myös laajempaa ymmärrystä siitä, ketkä ovat oikeasti tärkeitä aikuisia lapsen elämässä. Käytännössä äidin tukeminen on ensisijaista. Jos vanhemmilla tai läheisillä aikuisilla ei ole voimia arjessa jaksamiseen, ei kasvavalla lapsella tai nuorellakaan välttämättä ole tukea tai suojaavia tekijöitä kasvun nivelkohdissa tai elämän vastoinkäymisissä.

Metafora happimaskista, joka lentokoneiden turvallisuusohjeissa käsketään mahdollisessa hätätilassa asettamaan ensin itselle ja vasta sitten vieressä istuvalle lapselle, sopii hyvin tähän yhteyteen. On jaksettava välittää. Tarvitaan vähemmän diagnooseja ja enemmän tukea, selkeä diskurssin muutos patologioista myönteisyyteen. Ympäristön ”Ilmoitamme kaikki myymälävarkaudet poliisille” -tyyppinen jyrkkä asenne ei ole kestävä.

Ennaltaehkäisy käsittää universaalipalvelujen tarjoamista kaikille, mutta erityisesti räätälöityä tukea niille vanhemmille ja nuorille, joiden elämän eväät ovat heikommat. Viime aikoina keskustelussa olleen vastikkeellisen sosiaaliturvankin – uudelta ristimänimeltään ”osallistava sosiaaliturva” – vaikuttavuus täytyy osoittaa potentiaalisen kohderyhmänsä elämänhallinnan paranemisena. Vastikkeellisuuden ajamisen motiivina eivät saisi olla kiristyneet asenteet tai kategorisoivan ”vapaamatkustajuuden” moralistinen paheksunta.

Sosiaalietujen kiristäminen tai ehdollistaminen ei edistä sellaisten ihmisten pärjäämistä, joilla on muutenkin vaikeuksia ja huonot edellytykset elämässä selviytymiseen. Vertaisryhmätoiminta yksilön sosiaalistamisen välineenä ja oman elämän suunnittelun tukena on tuloksellisempaa kuin ylhäältä ohjatut risusavotat. Yhteiskunnan interventioiden ja tuen sekä yksilön vastuun välinen rajapinta tulee perustua valistuneeseen näkemykseen kummankin osapuolen kantokyvystä. Kyse ei ole vastuista ja oikeuksista saavutettuina etuina. Poliittinen keskustelu tästä aiheesta on tällä hetkellä hyvin aktiivista.

Mikä on tutkimustoiminnan merkitys tässä kokonaisuudessa? Aiemmin mainituissa kolmessa laajassa katsauksessa on kartoitettu syrjäytymisen ehkäisyyn kohdistettuja toimenpiteitä ja käytäntöjä (Ristolainen ym. 2013; Sipilä ja Österbacka 2013; Notkola ym. 2013). Kaikissa kolmessa katsauksessa todetaan, että syrjäytymiskehitystä ehkäisemään pyrkivän toiminnan vaikuttavuudesta on käytössä vain hyvin vähän tai ei ollenkaan tutkimustietoa. Vaikka lukuisat pienimuotoisemmat tai valtakunnalliset kokeilevat käytännöt saattavatkin olla vaikuttavia, niin varsinaista järjestelmällistä vaikuttavuustutkimusta ei ole olemassa. Syynä saattaa olla tietysti se vaikuttavuustutkimuksen dilemma, että ei ole itsestään selvää mitä ja miten vaikuttavuutta mitataan. Käsitykset toimenpiteiden mahdollisesta vaikuttavuudesta saattavat perustua pelkästään yksittäisiin subjektiivisiin asiantuntijanäkemyksiin. Tämä on iso haaste tutkimukselle tulevaisuudessa. Vähintään yhtä suuri haaste poliittiselle järjestelmälle on, kuinka tätä tutkimustietoa joko halutaan tai pystytään käyttämään päätöksenteossa.

Maailma globalisoituu, tahdoimmepa sitä tai emme. Sen ei tarvitse kuitenkaan näyttäytyä fatalismina. Suomea ei ehkä vaivaa ”henkinen kestävyysvaje”, vaan liiallinen kohtalonusko jatkuvaan ja kiihtyvään sopeutumisen vaatimukseen – vaatimukseen ulkopuolelta annettuihin ja ihan itse liian kapeiksi kuviteltuihin raameihin. Tämä ei johda uusiin proaktiivisiin rakentaviin käytäntöihin, vaan reaktiiviseen typistymiseen ja kuihtumiseen.

Kestävä, vakaa ja hyvinvoiva yhteiskunta perustuu kaikkien sen jäsenten merkityksellisyyden ja yhteisöllisyyden kokemuksiin, nuorista vanhuksiin. ”Ihan pieniä ja tavallisia asioita” on siten myös hyväksymisen kulttuuri, joka ei vaadi vanhemmilta tai nuorelta enempää kuin oma kantokyky mahdollistaa. Tämä koskee niin opiskelua, työelämää, kuin muutakin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä toimimista ja elämistä. Sosiaalisen epäluottamuksen lisääntyminen olisi huolestuttava trendi, koska vain yhteiskunnan riittävä sosiaalinen koheesio ylläpitää yhteiskuntarauhaa.

Lue lisää:

Autio Minna, Eräranta Kirsi ja Myllyniemi Sami (toim.): Polarisoituva nuoruus?, Nuorten elinolot -vuosikirja 2008, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 84; Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 38; Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes), Helsinki 2008

Kananoja Aulikki, Oranen Mikko ja Lavikainen Marjo: Toimiva lastensuojelu. Selvitysryhmän loppuraportti, Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:19

Myllyniemi Sami (toim.): Perusarvot puntarissa, Nuorisobarometri 2007, Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 37; Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 79, Helsinki 2007

Myllyniemi Sami (toim.): Monipolvinen hyvinvointi, Nuorisobarometri 2012, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 127; Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 46, Helsinki 2012

Myllyniemi Sami ja Gissler Mika s. 68-69, teoksessa Pekkarinen Elina, Vehkalahti Kaisa ja Myllyniemi Sami (toim.): Lapset ja nuoret instituutioiden kehyksissä, Nuorten elinolot -vuosikirja 2012, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 131, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta, Helsinki 2012

Myrskylä Pekka: Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19, Elinkeinoelämän valtuuskunta 2012

Notkola Veijo, Pitkänen Sari ja Tuusa Matti (toim.): Nuorten syrjäytyminen – Tietoa, toimintaa ja tuloksia? Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tutkimusjulkaisu 1/2013, Eduskunta 2013

Pelkonen Marjaana, Hakulinen-Viitanen Tuovi, Hietanen-Peltola Marke ja Puumalainen Taneli (toim.): Hyvinvointia useammille – lasten ja nuorten palvelut uudistuvat. Lasten ja nuorten terveyden ja hyvinvoinnin neuvottelukunnan loppuraportti, Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:36, Helsinki 2013

Rimpelä Matti: Nuorten syrjäytyminen politiikan, toiminnan ja tutkimuksen haasteena; Mitä voimme oppia lähihistoriasta? Seminaariesitelmä Suomen Akatemian Lasten ja nuorten hyvinvointi ja terveys (SKIDI-KIDS) –tutkimusohjelman vuosiseminaarissa ”Syrjäytymistä ja hyvinvointia – kuka määrittelee ja kenen ehdoilla?” 22.5.2013 Tampereella

Ristolainen Heidi, Varjonen Sampo ja Vuori Jukka: Mitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä? Politiikkatoimien vaikuttavuuden tieto- ja arviointikatsaus, Valtioneuvoston kanslian raporttisarja 2/2013

Salmi Minna, Sauli Hannele ja Lammi-Taskula Johanna: Lapsiperheiden toimeentulo, teoksessa Lammi-Taskula Johanna, Karvonen Sakari ja Ahlström Salme (toim.): Lapsiperheiden hyvinvointi 2009, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2009

Sipilä Jorma ja Österbacka Eva: Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palvelujen tuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus, Valtiovarainministeriön julkaisuja 11/2013

Aiemmin sarjassa julkaistu:

Taidot korvaavat tiedot

Vakaa työ murenee

Valtasuhteet siirtyvät

Mistä on kyse?