Siirry suoraan sisältöön

Kuva: Sari Gustafsson

Julkaistu 25.11.2016

Uusien tarinoiden aika

Kirjoittaja

Kirjoittaja on ympäristömuutoksen kulttuurisiin ja käsitteellisiin merkityksiin perehtynyt sosiaalietiikan tutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Miten onnellisuuden tavoittelu ja niukkuuteen sopeutuminen tukevat toisiaan?

Kun maailma ei vastaa omiin tarpeisiini tai käsitykseeni hyvästä elämästä, syntyy helposti kokemus hyvinvointi- tai onnellisuusvajeesta. Yhteiskunnan ja työelämän nopeat muutokset, ja pidemmällä aikavälillä globaalit ympäristömuutokset ja luonnonvarojen niukkeneminen voivat helposti synnyttää tällaisen tilanteen. Reagointitapamme onnellisuusvajeeseen heijastavat perustavaa eettistä asennoitumistamme maailmaan. Nykyihmiselle on tavallista pyrkiä muuttamaan maailmaa niin, että se vastaa omia tarpeita. Edustamme niin sanottua hedonistista asennetta, jota jalostuneemmassa muodossa tukee myös hyvän maksimointiin tähtäävä eettinen utilitarismi. Taloudellinen ja tekninen toimeliaisuus ovat utilitaristin yhteiskunnallisia hyveitä ja hyvinvoinnin tavoittelun pääasiallisia strategioita. Ongelmien korjaaminen muokkaamalla ympäristöä ja olosuhteita on ollut uuden ajan vallitseva teknologinen imperatiivi. Jos maailma ei tarjoa hyvinvointia, pistämme sen tuottamaan sitä.

Teknologinen imperatiivi torjuu sisäistä kehitystä

Koska hedonismin lähtökohta on oma tai lähipiirin etu, erilaiset epävarmuudet ja uhat heijastuvat helposti sulkeutumisena ja oman piirin suojelemisena. Avoin arvokeskustelu ja omaan elämäntapaan kohdistuva kritiikki voidaan kokea myös omaa hyvinvointia uhkaavana. Kun hyvän maksimoinnin periaate törmää rajallisiin realiteetteihin, se taipuu pahan välttämisen periaatteeksi. Pahan väistely ja niukkuuden jakaminen eivät kuitenkaan psykologisesti innosta aktiivisuuteen samalla tavoin kuin odotus hyvän lisääntymisestä. Myös ympäristömuutoksiin suhtaudutaan usein niin, että voimavarat keskitetään vanhasta kiinni pitämiseen ja saavutettujen etujen suojelemiseen. Ympäristöuhan torjuminen merkitsee tällöin erilaisten hyvinvointipuskureiden kehittämistä omassa elämässä ja yhteiskunnassa. Keskitytään infrastruktuurien muokkaamiseen niin, että lähiympäristö pysyisi tuttuna ja elinkelpoisena (tulvavallien rakentaminen, uudet rakennusmääräykset ja niin edelleen). Todellisuudessa sopeutumisen tulisi olla paljon syvempi prosessi. Totuttua on uskallettava arvioida uudelleen kriittisessä arvokeskustelussa, jotta onnellisuusvajeeseen voidaan vastata myös uusilla tavoilla.

Tasapainoilua passiivisuutta vastaan

Hedonismille lähes vastakkaista reagointitapaa voi kutsua stoalaiseksi asenteeksi. Se pyrkii sopeuttamaan omat halut maailman asettamiin rajoihin onnellisuusvajeen korjaamiseksi: Jos ei voi muuttaa maailmaa, on syytä muuttaa itseään ja tarpeitaan niin, että maailma pystyy niihin vastaamaan. Stoalainen tyyneys perustuu siihen, että tavoitteet ovat realistisia ja tasapainossa mahdollisuuksien kanssa. Stoalainen asenne auttaa sopeutumisessa niin työelämän kuin ilmastonkin muutoksiin: Onni etsitään uusista asioista ja hyvinvoinnin uudenlaisesta ymmärtämisestä. Ajattelua ja asenteita voi muokata, ja yksilön näkökulmasta joustavuus on usein paras selviytymiskeino. Tällainen asenne voi kuitenkin myös passivoida, ja siihen voi sisältyä pessimismiä omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Henkinen tasapaino saavutetaan tyytymällä huonoon tilanteeseen ja kehnoihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Yhteiskunnan joustavuuden kannalta on vahingollista, jos ihmisten motivaatio ja luovuus kehittää parempaa lamaantuvat.

Kolmas tie rakentaa hyvää tarinaa

Jos yksilön hyvä tulkitaan halujen täyttymisen kautta – kuten molemmissa edellä kuvatuissa hyvinvointistrategioissa – onnistunut hyvinvointi vaatii joko ulkopuolisen maailman tai omien tarpeiden muokkaamista. Toisenlaista onnen tavoittelun tapaa kuvaa antiikin aikana syntynyt aristoteelinen hyve-etiikka. Aristoteles tarkastelee ”yksilön omaa hyvää” narratiivisena käsitteenä. Mikään saavutettu tila ei kuvasta sellaisenaan onnea, vaan onnea rakennetaan kirjoittamalla omaa elämäntarinaa hyväksi valitsemalla hyviä tavoitteita ja harjoittamalla taitoja, joilla minuus kutoutuu onnistuneesti yhteen todellisuuden realiteettien kanssa. Lopullinen onni pysyy tarinan päämääränä, jota voi arvioida vain koko elämäntarinan näkökulmasta. Aristoteleen etiikan mukaan onni syntyy hyveiden ansiosta. Hyveet kehittyvät, kun hyviä luonteenpiirteitä harjoitetaan ahkerasti elämällä hyvin. Hyvinvointia ei siis mitata halujen täyttymisellä, koska se, mikä ihmistä lopulta tyydyttää, ei palaudu tarpeisiin, vaan jotakin suurempaa kokonaisuutta koskevaan onnistuneeseen elämäntarinaan. Joitakin konkreettisia perusedellytyksiä hyvinvoinnille on kuitenkin olemassa. Ne nousevat ihmisluonnosta. Esimerkiksi fyysinen ja psyykkinen terveys sekä mahdollisuus järjenkäyttöön ja sosiaalisisiin suhteisiin kuuluvat Aristoteleen mukaan erityissuojelun piiriin. Nykyetiikassa näitä vastaa ajatus inhimillisistä toimintavalmiuksista. Yhteiskunnan tulisi tarjota jokaiselle aito mahdollisuus toteuttaa keskeisimpiä inhimillisen elämän hyviä asioita, koska ilman niitä edellytykset hyvän elämäntarinan kirjoittamiseen puuttuvat. Myös tulevilla sukupolvilla on oikeus näihin perusedellytyksiin ja ne mahdollistavaan ympäristöön ja luonnonvaroihin. Tarinallinen tarkastelutapa kytkee hyvinvoinnin tavoittelun keinot ja päämäärän yhteen. Vahingollisilla keinoilla ei voi saavuttaa todellista hyvää – kohdistuipa tuo vahinko sitten omaan terveyteen, perhesuhteisiin tai ympäristöön. Onnellisuus kehittyvänä tarinana tukee ajatusta kestävästä hyvinvoinnista.

Menestyksen salainen avain

Menestyksen tavoittelu voi olla yksilön näkökulmasta raskasta. Kilpailu työelämässä ja niukkenevat resurssit tekevät hyvän elämän rakentamisesta stressaavaa – etenkin jos tavoitteena on jokin ennalta määritelty käsitys menestyksekkäästä elämästä. Vaikka stressi voi sopivassa määrin olla positiivista, liika yrittäminen heikentää paitsi onnellisuutta niin myös menestystä ja tuottavuutta. Emotionaalinen onnellisuus on monen nykypsykologin mukaan menestyksen salainen avain. Onnellisuus vapauttaa energiaa, edistää luovuutta ja luo hyvää ympärilleen. Positiivisuus synnyttää verkostoja, jotka edistävät yksilön tavoitteita. Stressaamisen sijaan hyvää tavoittelevan ihmisen kannattaa siis keskittyä olemaan iloinen ja onnellinen ja luopumaan ahdistavasta yrittämisestä. Tällainen onni ei kuitenkaan löydy etsimällä, eikä se pysy pitämällä siitä kynsin hampain kiinni. Päinvastoin omasta jakaminen, epäitsekkyys, rakastaminen, myötätunto ja toisten auttaminen näyttävät tehokkaimmin synnyttävän positiivisia emotionaalisia tiloja. Energian suuntaaminen mieluummin toisten ja yhteisten projektien edistämiseen kuin oman onnen etsimiseen on siis kannattavampaa myös itselle. Sivutuotteena syntyy onnellisuutta.

Tekemisen ilo ja vuorovaikutuksen voima

Uusi onnellisuustutkimus täydentää aristoteelista hyve-etiikkaa osoittamalla, että myös individualisteina itseään pitävien nykyihmisten onnellisuus syntyy sosiaalisen vahvistamisen, antamisen ja luopumisen välinein. Antiikissa syntynyttä hyve-etiikkaa kutsutaan päämäärästä (telos) eli onnellisuudesta käsin määrittyväksi etiikaksi. Päämäärä ei kuitenkaan tarkoittanut antiikin filosofiassa tiettyä tavoitetta tai oikeastaan mitään, mitä voitaisiin kuvata substantiivilla. Päämäärä, telos, on paremminkin verbi. Onni ei ole saavutus vaan prosessi itsessään. Viimeaikaisessa psykologiaan, neurotieteeseen ja sosiologiaan nojaavassa onnellisuustutkimuksessa on sama pohjavire. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttymisen jälkeen onnellisuus ei niinkään riipu saavutetuista hyvistä vaan ennen muuta hyvästä tekemisestä. Hyvät toiminnot ovat usein luonteeltaan dialogisia: yksilön sijaan hyvää synnyttävät verkostot. Hyvinvointi syntyy vahvistamalla sosiaalisten verkostojen toimintaa ja kehittämällä oman elämää dialogissa toisten kanssa. Jos tässä onnistuu, on aineellisten resurssien niukkuus tai runsaus vähemmän tärkeä asia. Hyvinvoinnin käsitteen laaja-alaistaminen ja irrottaminen pelkästä tarpeiden tyydyttämisestä korostaa hyvän tekemisen merkitystä hyvinvoinnille. Kestävän hyvinvoinnin tie voi myös olla helpompi löytää, jos kohtuullisuus nähdään onnellisuuden välineeksi. Merkintöjä eettisyydestä on syksyllä 2016 viikoittain ilmestyvä artikkelisarja, joka käsittelee kestävyyttä ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Sarjan artikkelit löytyvät kootusti täältä. Kirjallisuutta Annas, Julia 1993 The morality of happiness. Oxford, New York: Oxford University Press. Aristoteles 2008 Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuutila. Tampere: Gaudeamus. Hiilamo, Heikki 2015 Solidarity in a Nordic Wellfare State: The Case of Finland. – A. Laitinen & A-B. Pessi (toim.), Solidarity. Theory and Practise. Lanham, Boulder, New York, London: Lexington Books: 299 – 315.

Hourdequin, Marion 2012 Empathy, Shared Intentionality, and Motivation by Moral Reasons. – Ethical Theory & Moral Practice 15: 403–419.

Laitinen, Arto & Anne-Birgitta Pessi (toim.) 2015 Solidarity. Theory and Practise. Lanham, Boulder, New York, London: Lexington Books. Mill, John S. 2000 Utilitarismi. (Utilitarianism, 1863). Suom. K. Saastamoinen, S. Sajama, & M. Järvenpää. Helsinki: Gaudeamus. Seppälä, Emma 2016 The Happiness Track. New York: Harper Collins. Von Wright, Georg Henrik 1963 The varieties of goodness. London: Routledge. Yrjönsuuri, Mikko 2005 Onni ja sen viholliset. Helsinki: Kirjastudio.

Mistä on kyse?