Kuva: Miikka Pirinen / Sitra

Julkaistu 28.08.2018

Kun salaliittoteoriat ottavat vallan

Valtavirtaistuessaan salaliittoteoriat eivät ole enää harmitonta huvia vaan todellinen uhka demokratialle
Kirjoittaja
Asiantuntija, Ennakointi, Sitra
Hannu-Pekka työskentelee asiantuntijana Sitran ennakointitiimissä. Osana Sitran Seuraava erä -visiotyötä Hannu-Pekka on muun muassa analysoinut viestintäteknologisen murroksen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tieteen ja tutkimuksen välinen vuoropuhelu sekä teknologian yhteiskunnalliset vaikutukset ovat teemoja, joiden parissa Hannu-Pekka työskentelee tällä hetkellä.

Salaliittoteoriat kuuluvat häviäjille. Näin ovat esittäneet amerikkalaisia salaliittoteorioita tutkineet Joe Parent ja Joe Uscinski. He perustavat väitteensä historialliseen dataan. Ihmiset, jotka kokevat tulleensa ulossuljetuiksi vallasta ovat huomattavasti muita taipuvaisempia uskomaan, että epädemokraattiset voimat ovat kaapanneet vallan itselleen.

Parentin ja Uscinkin mukaan erilaisia salaliittoteorioita kannattavien ihmisten joukko on osoittautunut vuosikymmenien mittaan yllättävän vakaaksi: Yhdysvalloissa se on reilu neljännes väestöstä. Näiden ihmisten joukko on kuitenkin vaihdellut vallassa olevan puolueen mukaan. Kun demokraatti on ollut presidenttinä, yhä useammat republikaaniäänestäjät ovat olleet taipuvaisia uskomaan, että presidentti on kommunisti tai salamuslimi ja maan hallitus on vieraan vallan agenttien käsissä. Kun taas republikaani on noussut presidentiksi, demokraatit ovat olleet valmiita uskomaan, että koko hallinto on Wall Streetin tai öljyteollisuuden tiukassa puristusotteessa.

Salaliittoteorioiden kannattajat vaihtuvat vallassa olevan puolueen mukaan

Tutkimusten mukaan kaikista voimakkaimpia salaliittoteorioiden kannattajia ovat ne, jotka kokevat, etteivät voi koskaan saada ääntänsä kuuluviin olemassa olevan valtajärjestelmän vallitessa. Järjestelmä pysyy kasassa niin kauan, kuin riittävän suuri joukko kansalaisia kokee edes ajoittain olevansa voittajien puolella. Mikäli näin ei käy, salaliittoteoriat saattavat muuttua vähemmistöjen ajanvietteestä enemmistöjen taistelukentäksi.

Politiikan tutkija David Runciman esittää kirjassaan How Democracy Ends, että tällainen käänne saattaa olla jo käsillä. Ainakin 2000-luku näyttäisi olevan salaliittoteorioiden kulta-aikaa. Poliittista kamppailua käydään yhä enemmän siitä, mikä ylipäätään on fakta tai mihin on rationaalista uskoa.  Osittain tämä voi johtua sosiaalisesta mediasta. Salaliittoteorioihin uskovien on entistä helpompi löytää toisensa, minkä vuoksi niiden suosio myös ylittää helpommin kriittisen massan.

Poliittista kamppailua käydään yhä enemmän siitä, mikä on fakta tai mihin on rationaalista uskoa

Yhdellä tapaa tilanne on kuitenkin olennaisesti muuttunut: enää salaliittoteorioihin eivät tukeudu vain häviäjät vaan niiden nimiin vannovat myös vallanpitäjät. Trump on tästä tietysti klassinen esimerkki. Hänen poliittinen uransa sai ensinosteensa Obaman syntyperää epäilevän birther-liikkeen äänitorvena, mutta valtaan päästyään hän on jatkanut salaliittoteorioiden kaupustelua Oval Officesta käsin. Hän on muun muassa toistuvasti syyttänyt Hillary Clintonia vaalivilpistä ja vapaata lehdistöä valeuutisten levittämisestä. Käsillä voi olla ensimmäinen kerta historiassa, kun vaalien voittaja ei suostu hyväksymään vaalitulosta.

Salaliittoteorioiden nousu poliittisten kamppailujen keskiöön on luonteenomaista populismin nousun aikakaudelle. Ajatus siitä, että eliitit ovat varastaneet demokratian kansalta, on olennainen osa populismin toimintalogiikkaa. Turkkia autoritäärisessä otteessaan pitävä Recep Erdogan on leimannut kaikki häntä vastustavat tahot Turkin kansaa vastaan salaliittoa hautoviksi pettureiksi. Joukkoon mahtuvat niin uskonoppinut Fethullah Gülen kuin EU, IMF ja koronkiskurit eli juutalaiset. Puolassa taas vallankahvassa oleva Laki ja oikeus -puolue on toistuvasti syyttänyt ongelmistaan hallintokoneistoa, ”systeemiä”, joka on heidän mukaansa vaaleilla valitsemattomien virkamiesten ja vieraan vallan edustajien haltuunsa kaappaama.

Populismin aikakaudelle on luonteenomaista salaliittoteorioiden nousu

Kun salaliittoteoriat omaksutaan osaksi hallinnon filosofiaa, niistä tulee itseään vahvistavia. Ihmiset alkavat pitää demokratiaa juonena itseään ja omaa viiteryhmäänsä vastaan – kävipä vaaleissa miten tahansa. Tällaista noidankehää ei ole helppoa katkaista, mutta se on välttämätöntä demokratian pelastamiseksi.

Runcimanin mukaan vakiintuneet demokratiat ovat kriiseihin ajautuessaan osoittaneet poikkeuksellista kykyä pysyä pystyssä ilman, että ne puuttuisivat syihin, joista ongelmat aiheutuivat. Ne vain rämpivät eteenpäin elinvoimansa menettäneenä. Siksi on todennäköistä, ettei demokratian loppu tule enää 2010-luvulla olemaan sotilasvallankaappauksen kaltainen nopea yksittäinen tapahtuma, vaan pikemminkin hidas vaiheittainen näivettyminen sisältäpäin.

 

Mistä on kyse?