Mikä idiootti olen ollutkaan!

Joskus se, minkä aiemmin luuli olevan vankka totuus, osoittautuukin hiekalle rakennetuksi huojuvaksi ajatusrakennelmaksi. Näin on käynyt myös minulle.
Kuva: Miikka Pirinen / Sitra

Kirjoittaja

Vesa-Matti Lahti

Johtava asiantuntija, Ennakointi ja Strategia, Sitra

Julkaistu

Kuva: Miikka Pirinen / Sitra

Kirjoittaja

Vesa-Matti Lahti

Johtava asiantuntija, Ennakointi ja Strategia, Sitra

Julkaistu

Omat näkemykset voivat paljastua maailman muuttuessa ontoiksi, jopa vääriksi. Itse esimerkiksi nuorempana pidin kaukomatkailua, lentämistä tuhansien kilometrien päähän kokemaan asioita, pelkästään positiivisena maailmankuvan avartamisena. Tai tuoreempana esimerkkinä mielipiteeni, että korona on vain Alpeilla laskettelulomia viettävän ylemmän keskiluokan ylimitoitettu panikointijuttu. Tiedä sitten, mitä muitakin nykyisiä näkemyksiäni joudun vielä muuttamaan – aika näyttää.

Entä yksittäisiä näkemyksiä laajemmat ihanteet – uskalletaanko niitä kyseenalaistaa? Kestääkö esimerkiksi ihanne jatkuvasta taloudellisesta kasvusta kriittistä tarkastelua? Tuollaista kasvuahan ovat niin kovin monet arvostetut yhteiskunnalliset ajattelijat maamme historian kuluessa halunneet. Ihanteen takana ovat olleet presidenttimmekin ainakin Kekkosesta (”Onko meillä malttia vaurastua”) Niinistöön  (joka vaalikampanjansa aikana vuonna 2012 painotti, että ”tarvitsemme kylmän talouden lukujen kasvua”).

Kekkosta mukaillen voisi kysyä, että onko meillä malttia pohtia ihanteitammekin tarkemmin. Tätä mietimme erityisesti sivistysihanteen osalta Sitran Sivistys+-projektissa. Koronakriisi on myös herkistänyt monet muutkin pohtimaan, mitä tässä elämässä oikeasti kannattaa tavoitella niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnankin tasolla.

Rooman klubi julistaa kasvun ilosanomaa – sivistyksen kasvun

Kesälomani aikana ilmestyi Rooman klubin raportiksi hyväksytty kirja Sivistys – jatka kasvua (Bildung – Keep Growing). Sen kirjoittaja on tanskalainen Rooman klubin jäsen Lene Rachel Andersen.

Kirjan nimi leikkii Rooman klubin kuuluisimman raportin, Kasvun rajat, nimen kanssa. 1972 julkaistun Kasvun rajojen sanomahan oli, etteivät luonnonvarat riitä, jos talous ja ihmisten määrä aina vain jatkavat kasvuaan. Sivistys – jatka kasvua -raportissakin nähdään talouden loputon määrällinen kasvu mahdottomana, mutta sen sijaan sivistyksen kasvattamiseen ja päivittämiseen kirja kannustaa. Se on mahdollista ja jopa välttämätöntä, jos haluamme tulevaisuudessa elää tasapainossa luonnon kanssa. Andersen onkin tässä hyvin samoilla linjoilla kuin Sitran Sivistys+-projekti omassa puheenvuorossaan Sivistyksen tarina elää ajassa.

Lene Andersen rakentaa kirjassaan omaa metamodernia, maailman kompleksisuuden läpeensä huomioivaa malliaan tulevaisuuden sivistyksestä. Hän kutsuu sitä sivistysruusuksi (Bildung Rose). Mallin taustalla on kehityspsykologista ajattelua, ja sen tavoitteena on tasapaino seitsemän eri osa-alueen välillä: tuotannon, teknologian, tieteen, etiikan, narratiivien (eli ideologioiden tai uskontojen), estetiikan ja poliittisen vallan.

Tarkemmin sivistysruusuun voi tutustua lukemalla Andersenin kirjan. Tässä haluan kuitenkin nostaa kirjasta esiin kaksi tärkeää ja toisiinsa liittyvää ajatusta: kyseenalaistamisen tärkeyden ja tarpeen tukea transformatiivista, muutosta edesauttavaa aikuiskoulutusta.

Kyseenalaistaminen on sivistystä

Sivistys – jatka kasvua -kirjassa kirjoitetaan useaan otteeseen, kuinka kyseenalaistaminen on tärkeää:

”Pelkästään kaiken tietäminen, intellektuaalisesti, tuotannosta, teknologiasta, tieteestä, etiikasta, historiasta ja uskonnosta, estetiikasta ja politiikasta ei ole tarpeeksi; se ei ole sivistystä. Sivistys on prosessi, joka tapahtuu, kun asioiden sisällöstä keskustellaan, sitä haastetaan, epäillään, tutkitaan toisten kanssa, ja kun henkilö tiedostaa käsittäneensä väärin, koska ei ole nähnyt kokonaisuutta tai koska on saanut väärää tietoa. Nämä kriittiset palautteet, nämä pienet tai suuret ”jestas, mikä idiootti olen ollut!” -hetket ovat ratkaiseva osa sivistystä.”

Andersen ottaa tässä yhteydessä reippaasti esimerkiksi natsit ja heidän taustallaan vaikuttaneet preussilaiset arvot. Hänen mukaansa natsien johtoportaassa oli henkilöitä, joilla saattoi olla koulutusta ja tietoa kaikista noista edellä lainuksessa mainituista tietämisen kohteista, jopa isänmaansa moraalisista normeista, mutta heillä ei siltikään ollut sivistystä.

Hän pohjaa väitteensä siihen, että näiden henkilöiden arvomaailma oli muotoutunut preussilaisessa autoritäärisessä kulttuurissa. Hän huomauttaa, että vuonna 1871 Bismarck kielsi preussilaiset työläisten sivistysyhdistykset vallankumouksen pelossa. Ainoa koulutus, jonka sallittiin jatkua, oli ammattitaitojen päivitys ja ei-poliittiset luennot kulttuurista. Kysymykset luentojen jälkeen olivat kiellettyjä – keskusteluja ei sallittu, vaan yleisön piti mennä luennon jälkeen heti kotiinsa. Preussilaisiin arvoihin ei kuulunut auktoriteettien kyseenalaistaminen. Nuo arvot toimivat valitettavasti sivistyksen rajoittimina koulutetuillakin kansallissosialisteilla.

Mentaalisen monimuotoisuuden ja sivistyksen lisääntyminen kuitenkin edellyttää tilanteita, joissa ymmärrämme omiemme tai auktoriteettiemme nykyisten olettamuksien olevan joskus aivan riittämättömiä tai vääriä. ”Jestas, mikä idiootti olen ollut!” Jollemme koskaan kyseenalaista olemassa olevaa maailmankuvaamme, emme sivisty – saatamme lisätä tietojamme, mutta emme juuri henkisesti kasva. Sivistystä ei ole vain kaiken tietäminen, vaan myös kyseenalaistaminen ja erehtymisen tunnustaminen.

Aikuiskoulutus on virkistämisen tarpeessa

Olen itse aiemmin kirjoittanut Aukkoja sivistyskäsityksessä -artikkelissa siitä, kuinka sivistykseen liittyvä yhteiskunnan sopeutumiskykyä parantava ja ajattelumalleja kehittävä kriittisyys jää oppimiskeskusteluissa helposti unohduksiin. Lene Andersen suuntaa samantyylistä kritiikkiä erityisesti nykyiseen aikuiskoulutukseen. Hän kirjoittaa siitä seuraavasti:

”Tänään meillä on tarjolla valtava määrä aikuiskoulutusta, ei vain Pohjoismaissa vaan koko länsimaailmassa. Valitettavasti valtaosa kouluista ja koulutusohjelmista keskittyy ihmisten ammattitaitojen päivittämiseen, tai sitten ne ovat henkilökohtaisten harrastusten iltakursseja – jotka toki ovat tärkeitä – mutta aikuiskoulutuksen demokraattiset, transformatiiviset, voimaannuttavat, vapauttavat ja yhteiskunnallista sivistystä sisältävät piirteet ovat enemmän tai vähemmän kadonneet.”

Andersenin mukaan aikuiskoulutuksesta tuntuu puuttuvan sen keskeinen sivistysulottuvuus. Siis kyseenalaistaminen, kriittinen ote ja syvät keskustelut, jotka haastavat maailmankuvaamme, ovat kaikki jääneet hänestä syrjään. Kansansivistystyön se osa, joka nostaa meitä nationalismista (jonka piirissä olemme kasvaneet) kohti laajempaa eurooppalaista ja globaalia tietoisuutta ja omaatuntoa, on jäänyt aivan liiaksi unhoon.

Sivistyksen keskeisiksi osatekijöiksi Andersen nostaa valistuksen, voimaantumisen ja vapautumisen. Jos haluamme vakaan yhteiskunnan ja korruptoitumattomat instituutiot, on poliittisen vallan ylläpidettävä ja myös aktiivisesti tuettava näitä sivistyksen osatekijöitä. Tämän tulisi näkyä myös siinä, minkälaista aikuiskoulutusta on tarjolla.

Liike-elämän edustajat ovat usein peräänkuuluttaneet sitä, kuinka elinikäinen oppiminen on välttämätöntä, koska työelämä muuttuu niin kovaa vauhtia, että koko ajan tarvitaan joustavuutta ja uusia taitoja. Taustalla vaikuttanee näkemys aikuiskoulutuksesta yritystalouden kilpailukyvyn takaajana. Sivistys, voimaantuminen ja vapautuminen jäävät tuossa argumentaatiossa helposti sivuosaan pelkiksi koristeiksi.

Ajattelumalli, jossa talous ja markkinat ovat kyseenalaistamatta ykkössijalla ja ihmisten sekä planeettamme hyvinvointi vasta toisella sijalla, on kuitenkin nykyisten viheliäisten ongelmien maailmassa kovin hataralla pohjalla. Vaikka vapaan sivistystyön piirissä ja osin myös liike-elämän toimijoiden parissa on jo merkkejä tämän ajattelun murenemisesta, niin siirtymää uudenlaisen tärkeysjärjestyksen malliin olisi syytä vahvistaa ja nopeuttaa.

Elinikäinen oppiminen ei saisi typistyä vain työelämätaitojen hiomiseen ja päivittämiseen. Aikuiskoulutuskin voisi osaltaan olla edistämässä yhteiskunnallista transformaatiota eli Sitran megatrendikielellä ekologista jälleenrakentamista. Se tarkoittaa vaikeaa, mutta välttämätöntä muutosta kaikilla elämänalueilla, jotta tulevat sukupolvet saisivat nauttia edes samasta määrästä ekologista kestävyyttä, vapautta ja turvallisuutta kuin mistä me täällä Pohjoismaissa vielä nyt nautimme. Tästä asiassa Rooman klubin uusin raportti ja Sitran Sivistys+-projekti ovat yhtä mieltä.

 

Projekti

Sivistys+

Sivistyksen tarina on päivitettävä vastaamaan nykyajan haasteisiin. Sivistys+-projektin tavoitteena on luoda ja vahvistaa sivistystä, joka antaa meille entistä suuremman valmiuden uudistua ja vastata viheliäisiin ongelmiin. Tällainen sivistys myös luo merkityksellisyyttä ja hyvinvointia kulutuskeskeisyyden sijaan.

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?