Siirry suoraan sisältöön

kuva: Sari Gustafsson

Julkaistu 11.02.2015

Mikä lasten ja nuorten palveluissa mättää? ”Kyllä mua saa auttaa”

Nuorille suunnattuja palveluita suunnitellessamme meidän tulisi miettiä rakennammeko niitä aikuisten vai nuorten ehdoilla.

Nuorten pahoinvointi puhuttaa ja lastensuojelun ongelmat ovat olleet viime aikoina näkyvästi esillä. Tiedonkulun ja yhteistyön vähyys on tunnistettu ja tunnustettu ongelma. Samaan aikaan on pantu liikkeelle monia konkreettisia toimia. On nuorisotakuuta, liputtamista, ohjaamoa, erilaisia tieto- ja neuvontapalveluja, tv-kampanjoita, työpajoja, etsivää nuorisotyötä sekä lukuisa määrä hankkeita nuorten hyväksi. Kaikki kolme sektoria, yksityinen, julkinen ja kolmas, ponnistelevat nuorten eteen. Yksimielisiä ollaan siitä, että nuorissa on tulevaisuus ja heihin pitää satsata. Kaikki yrittävät parhaansa, ettei yksikään nuori putoaisi kelkasta.

Uusia palveluita rakennetaan ja vanhoja parannellaan. Nuorille tarjottavia palveluita onkin tarjolla määrällisesti paljon, mutta kysymys kuuluu, korvaako määrä laadun? Palveluita suunnitellessamme meidän tulisi miettiä, rakennammeko niitä aikuisten vai nuorten ehdoilla.

Monessa palvelussa tarkoitus on hyvä, mutta valitettavan usein toteutuksessa on parantamisen varaa. Haluamme tarjota ohjausta ja tukea, mutta syystä tai toisesta sitä saa vain silloin, kun sitä on ennenkin saatu, eli virka-aikana. Pahimmassa tapauksessa ohjausta tarjotaan keskellä päivää muutama tunti kerrallaan virastotalon tai muun vastaavan paikan aulatiloissa. Avoin tila ei houkuta ketään – aikuista tai nuorta – kertomaan henkilökohtaisia asioitaan. Kysyntä ja tarjonta eivät niin sanotusti kohtaa.

Olisiko fiksuinta siirtää palvelut nettiin? Kun rahaa ei kulu yhtä paljon seiniin ja byrokratian rattaisiin, palvelua voidaan tarjota koko päivän ajan tai ainakin entistä pidempään. Mennään sinne missä nuoretkin ovat! Tässä vaiheessa tekstiä on kuitenkin syytä painaa jarrua.  Nettipalvelut eivät aina ole mikään onni ja autuus. Ne eivät korvaa henkilökohtaisia tapaamisia kasvokkain.

Useiden selvitysten, esimerkiksi Tampereen kaupungin tekemän kyselyn, mukaan nuoret haluavat ensisijaisesti juuri henkilökohtaista ohjausta. Pelkkä e-lomakkeen täyttäminen ei kenenkään ahdistusta vähennä. Mieleeni on jäänyt erään pääkaupunkiseudulla asuvan nuoren sanoma: ”en mitään muuta toivoisi kuin että pääsisin opon kanssa juttelemaan edes toiseksi tunniksi.” Toiseksi tunniksi! Ei mitenkään kohtuuton vaatimus.

Oikeanlaiset, netissä toimivat ohjauspalvelut voivat kuitenkin olla hyvä ja tarvittava lisä. Nettipalveluja suunniteltaessa on tärkeää muistaa, että myös verkossa annettavan tuen ja avun pitäisi olla mahdollisimman henkilökohtaista. Kun ohjataan verkon välityksellä, tulee huomiota kiinnittää erityisen paljon kieleen: viestinkö kapulakielellä vai henkilökohtaisella, rennolla otteella?

Hyviä kokemuksia nuorten verkko-ohjauksesta on saatu muun muassa Sitran käynnistämästä ja Pelastakaa Lapset ry:n tarjoamasta Suunta-palvelusta, jossa nuori saa chatissa ohjausta – virka-aikojenkin ulkopuolella. Nettipalvelujen vahvuus on ennen kaikkea niiden valtakunnallisuudessa: niihin on helppo tulla niin Iisalmelta kuin Espoosta. Junien myöhästely ei haittaa eikä kuljetusta tarvita.

Nuorten palveluita suunniteltaessa juutumme usein erilaisiin rajoihin. Sanotaan, että rajat ovat rakkautta. Kun kyseessä ovat aikarajat, kuntarajat, ikärajat ja sektorirajat, voidaan kysyä, onko tosiaan näin? ”Hei sinä 13—25-vuotias: opiskeluun liittyvissä asioissa voit asioida internetissä maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 12—14 tai koulun aulassa torstaisin klo 14—15.” Miltä kuulostaa? Rajat rajaavat aika monen ulkopuolelle.

Ongelmat eivät kuitenkaan noudata rajoja. Ne eivät myöskään kysy palveluntuottajaa. Ongelmat myös usein kulkevat eri rajojen läpi. Liian usein nuori kulkee eri luukuilla eikä tieto niiden välillä kulje. Moni nuori tuskailee, kun samat asiat joudutaan kertomaan uudelleen ja uudelleen eri virkailijoille. Seuraavan luukun avaamiseen eivät voimat aina riitä.

Myös nuorten kanssa toimivat ammattilaiset tuskailevat saman ongelman kanssa. Pilotoidessamme Tajua Mut! -toimintamallia, nuorten kanssa toimivat ammattilaiset kokivat vahvuudeksi juuri sen, että malli verkottaa eri alojen toimijoita toisiinsa ja nuori saa moniammatillista tukea. Se pakottaa yhteistyöhön ja tuo huolen näkyväksi. Rajat eivät katoa, mutta tieto kulkee niiden ylitse.

Paljon kuvaavaa oli nuorilta kuultu kommentti toimintamallia kohtaan: ”Kyllä mua saa auttaa!”. Niinpä niin. Nuoret olisivat valmiimpia rajattomampaan apuun. Kysymys kuuluukin, luommeko keinotekoisia esteitä avun antamiselle? Syrjäytämmekö me nuoria? Tulevaisuuden Suomella ei siihen olisi varaa.

Mistä on kyse?