Miksi ilmasto­kriisi ei liikuta kaikkia?

Milloin pitäisi toimia? Kenen pitäisi tehdä muutoksia? Millä tavalla asioihin pitäisi vaikuttaa? Miksi kukaan ei tee mitään? Kuuluuko kenenkään ylipäänsä toimia?

Ilmastonmuutoksessa kyse on uskomattoman vaikeasta ja moniselitteisestä käsitteestä, josta kukaan ei tiedä riittävästi. Kyse on konkreettisesta ongelmasta, johon ei ole vielä olemassa yhtä konkreettista ratkaisua. Ilmastonmuutos on käsite, joka löytyy tänä päivänä oppikirjoista alakoulusta lähtien. Kerrotaan, että ilmasto lämpenee ja että se johtuu ihmisen toiminnasta. Kukaan koulussa ei ole kertonut minulle, kuinka vakavasta asiasta oikeastaan onkaan kyse, tai kuinka moninaisia ovat vaikuttamisen keinot.

Suomalaisten arjessa ilmaston lämpeneminen ei vielä näyttele merkittävää roolia – se on jotakin, mistä uutisoidaan ja vouhkataan, mutta jonka olemassaolo ei kuitenkaan radikaalisti näy muualla kuin kryptisissä tiederaporteissa. Se on kuin mörkö, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt, mutta jota kaikki tuntuvat pelkäävän. Sillä erotuksella toki, että itse en ainakaan ole törmännyt yhteenkään mörköjen olemassaolon todistavaan tutkimukseen. Siitä huolimatta ilmastonmuutos mielletään mörköjen tai Jumalan tavoin käsitteenä, johon voi uskoa tai olla uskomatta.

Olen 15-vuotias peruskoululainen. En tiedä tai ymmärrä kokonaisuuksista yhtään mitään – ja myönnän sen täysin avoimesti. Tiedostan joutuvani melko sokeasti luottamaan tiedeyhteisön näkemykseen ilmastonmuutoksesta ja sen vaatimista toimista. Minulla on mielipiteitä, ja tämä teksti perustuu pitkälti niihin. En usko kenenkään voivan kirjoittaa totuutta tulevaisuudesta.

Nuoret – joukko ilmastoaktivisteja?

Olen päässyt näkemään kahden ajattelumallin muodostumisen ympärilläni. Vaikka lapsista ja nuorista maalataan mediassa äärimmäisen tiedostava ja ilmastomyönteinen kuva, on ikäisteni keskuudessa todellisuudessa tapahtunut sama jakautuminen kuin koko muussakin yhteiskunnassa: on niitä, jotka haluavat toimia ilmaston puolesta ja pitävät sitä tarpeellisena ja on niitä, jotka eivät. Osa nuorista ei aseta ympäristöä prioriteetiksi omia valintojaan tehdessään tai näe tarvetta vaatia sitä esimerkiksi politiikantekijöiltä. Emme ole yhtenäinen joukko.

Itse koen, etteivät ihmiset ilmastonmuutoksesta keskusteltaessa puhu ollenkaan samaa kieltä. Ainakin lasten ja nuorten kohdalla ratkaiseva tekijä ilmastokeskusteluun suhtautumisessa tuntuu olevan siinä, millaisia tiedonvälityksen kanavia ihminen seuraa. Asiantuntijoiden kirjoittamat artikkelit hiilibudjetin ylittymisestä ja ohjeet lihansyönnin vähentämistä eivät suinkaan puhuttele kaikkia. Ei myöskään voida olettaa, että globaalista kriisistä puhuttaessa kaikkien asianosaisten arvomaailmat olisivat keskenään identtisiä.

Mitä toivon ilmastokeskustelulta?

Ajattelen, että tarvitsemme ilmastokeskustelun lingua francan. Kielen, jota kaikki voivat puhua ja ymmärtää sekä näkökulmia, joihin jokainen voi samaistua. Kaikkien pitäisi olla mukana. Ei riitä, että puolet maapallosta pelastetaan.

Listasin muutamia konkreettisia asioita, joiden toivoisin muuttuvan ilmastokeskustelussa:

• Kieltojen listaamisen sijaan (älä syö punaista lihaa, älä lennä, älä aja autolla) pitäisi osoittaa, että elämäntapojen muuttaminen ei ole joko-tai -kysymys. Vähentäminen nyt voi johtaa siihen, että tulevaisuudessakaan kaikesta ei tarvitse täysin luopua.
• Ilmastonmuutos ei ole vain asiantuntijoiden asia. Tarvitaan termejä, näkökulmia ja tarinoita, jotka puhuttelevat tavallisia ihmisiä. Sinua ja minua.
• Syyttely ei auta ketään. Kaikkien pitäisi haluta toimia ja nähdä se kannattavana. Syyllisyydentunne on harvalle muutosvoima.
• Tulevaisuudesta pitäisi voida maalata sellainen kuva, että se on haluttava – ei ahdistava.

Sitran vierailijablogaukset antavat äänen eri alojen tulevaisuudentekijöille. Kirjoitukset eivät (välttämättä) kerro Sitran työstä, vaan ovat kirjoittajiensa ajatuksia ajankohtaisista asioista. Anni Nousiainen oli Sitran ilmastoratkaisut-tiimissä Tet-harjoittelijana lokakuussa 2019.