Julkaistu 15.01.2018

Päivitetään taidepuhe – opetellaan kieliä

Apurahoista puhumisesta pitäisi luopua taidealoilla. Taide on työtä ja kulttuuriala nopeasti kasvava elinkeino. Muutos edellyttää uutta terminologiaa, myös taidealoilla on opittava talouspuhetta.
Kirjoittaja
Vararehtori, Taideyliopisto
Paula Tuovinen on Taideyliopiston vararehtori. Hän on taustaltaan tanssitaiteilija ja toimi Teatterikorkeakoulun rehtorina 2005–2012. Hän jatkoi Taideyliopiston perustamisen jälkeen dekaanina ja lokakuusta 2013 alkaen vararehtorina.

Mielikuva taiteesta työskentelynä, joka ei ole oikeaa työtä, on edelleen vahva ja osin taiteilijoiden itsensäkin ylläpitämä myytti. Taide on vapaa alue, jossa taiteilija tekee vapaata taidetta, vapaana kaikesta siitä, mikä koskee muita ihmisiä. Taiteilija on siis vapaa myös normaalista työelämästä, mutta ikävä kyllä myös palkasta. Taiteilijat ovat kuitenkin nykyisin pääasiassa korkeakoulutettuja asiantuntijoita, joiden kuuluisi saada työstään palkkaa.

Taiteilijoista huomattavan suuri osa on freelancereita, joiden tulot ovat minimaaliset ja koostuvat apurahoituksesta, kirjavista työsuhteista, pienistä pätkistä ja toimeksiannoista, usein osin myös sosiaaliturvasta. Taiteilijat eivät ole luonnollisestikaan tyytyväisiä tilanteeseen, mutta keinoja kehittää taiteilijan toimeentuloa on vähän. Taiteen julkinen rahoitus ei merkittävästi kasva. Emme siis voi olettaa, että tilanne paranisi olennaisesti valittamalla ja vaatimalla lisää rahaa. Mutta jotain voisimme tehdä.

Ehdotankin, että muutamme asenteitamme ja puhetapaa, joilla kuvataan taiteilijoiden työtä.

Ensinnäkin ”apuraha” ja ”avustus” ovat voimakkaasti asenteellisia termejä, jotka ylläpitävät myyttiä siitä, että taiteen tekeminen ei ole työtä, vaan ”köyhäinapua” tai jotain tarpeetonta lisäavustusta muun tulon lisäksi. Siksi tulisikin puhua taiteilijapalkasta ja samalla muuttaa henkilökohtaiset apurahat todellakin palkoiksi. Tällä muutettaisiin yhteiskunnan ja samalla taiteilijoiden oma asenne omaa työtään kohtaan samanarvoiseksi muiden työtä tekevien kanssa. Taiteilijat tekevät työtä, josta kuuluu saada palkkaa, kuten muutkin julkisen sektorin toimijat.

Taiteilijapalkka tarkoittaisi tietenkin sitä, että julkisen sektorin rahoittamia taiteilijapalkkoja olisi vähemmän kuin nyt apurahoja, mutta minusta se olisi ainoa tie tehdä näkyväksi se, että taide on työtä. Kun puhutaan kunnan investoinnista työhön, mieleen tulee edelleenkin peltihalli ja ihmisten työllistäminen sen sisälle. Jos panostetaan kulttuuriin, rakennetaan monitoimitalo ja palkataan sinne vahtimestari. Entä jos puhuisimme myös toiminta-avustusten ja produktioapurahojen sijaan taideinvestoinneista?

Kulttuuri ja ns. luova talous on yksi nopeimmin kasvavista palvelualueista monessa maassa. Se on elinkeino, joka kasvaa lähitulevaisuudessa voimakkaasti. Aineeton pääoma on aiempaa tärkeämpää, siis sisällöt, ajattelu, joka tuottaa lisäarvoa ihmisille eri tavoin. Kuten muutkin elinkeinot, varsinaisen ydintoimintansa lisäksi taide ja kulttuuriala työllistää huomattavan laajasti myös muiden alojen ammattilaisia. Siksi taide- ja kulttuurialoihin on myös investoitava.

Taide- ja kulttuurialoilla ihmiset luovat sisältöjä. Heihin on siis panostettava. Kuka rakentaisi sairaalan palkkaamatta sinne lääkäreitä ja sairaanhoitajia? Jos taidealoille luodaan rakenteita, otettakoon siis kunnolla huomioon sisällön tekijätkin.

Yhteiskunta tukee yksityistä teollisuutta, yrityksiä ja liiketoimintaa vuosittain merkittävillä summilla ilman, että niistä käytäisiin sanottavaa julkista keskustelua. Niitä kutsutaan julkisiksi investoinneiksi, trendikkäästi start-upeiksi ja hehkutetaan niiden mahdollisuuksia työllistää. Yritystukien käyttöä ja vaikuttavuutta on huomattavan vaikea selvittää. Sen sijaan taide- ja kulttuurisektoreille myönnettyjen miniapurahojen käytöstä annetaan pilkuntarkka selonteko. Tällä alalla investoijalle ei jää epäselväksi, mitä rahalla on tehty. Silti apurahat ovat niin pieniä, että vaikuttavuutta on usein vaikea saada. Apurahat ovat lähtökohtaisesti minimaalisia juuri ”köyhäinapu”-luonteensa takia. Investointi on aina isompi, merkittävämpi ja tärkeämpi.

Investointeja taide- ja kulttuurialoille tarvittaisiin, jotta alan vaikuttavuus näkyisi vahvemmin.

Kielten opiskelu on ratkaisevan tärkeää eri kulttuurien ymmärtämiseksi. Kieli on avain vuoropuheluun myös yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Taiteilijat ovat mielellään kriittisiä kaikkea sellaista kohtaan, joka vaikuttaa ”taloudelta”. Vaikka maailmassa tuntuisi olevan liikaa talouspuhetta, taide- ja kulttuurisektoreilla toimivien olisi syytä opetella tämä kieli aivan kuten muitakin vieraita kieliä. Talouselämä voisi nähdä kulttuurisektorin mahdollisuudet paremmin toimivan dialogin avulla.

Taide- ja kulttuurialoilla vallitsevat samat työelämän lait kuin muillakin aloilla. Merkittävä ero vain on siinä, että useimmilla muilla julkisista varoista maksettavilla ammattialoilla työskentelevien ei tarvitse kantaa huolta sosiaaliturvastaan. Heitä ei myöskään kutsuta ”apurahasairaanhoitajiksi” tai ”apurahaopettajiksi”. He ovat koulutettuja ammattilaisia, jotka saavat työstään palkkaa. Taide on elinkeino siinä missä muutkin. Alan taloudellista infrastruktuuria koskevien termien tulee uudistua tukemaan tätä havaintoa.

Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terhon viime syksynä asettama työryhmä tarkastelee taiteen ja sen toimintaympäristön muutoksia ja niistä seuraavia muutostarpeita taiteen ja taiteilijoiden tuelle. Käsiteltäviksi tulevat mm. taiteilijoiden toimeentulon kehitykseen, alan koulutukseen sekä taiteen jakeluun ja levitykseen liittyvät asiat. Työryhmän puheenjohtajana pidän tärkeänä tuoda esiin kielen ja terminologian uudistamisen tarpeen yhtenä taide-elinkeinon kehittämisen tekijänä.

Haastattelu ja toim. Hannele Eklund.

Mistä on kyse?